Mikkanen, Raili

Kuikkien kaihoisa huuto kesäyössä on kuulunut elämääni jo nuoresta asti. Sen sijaan en koskaan ollut päässyt niiden lähelle, sillä kuikat ovat hyvin valppaita lintuja ja sukeltavat nopeasti karkuun katselijan havaitessaan. Kuikan lähisukulainen kaakkurikin on järvellämme aikoinaan viihtynyt vakituisesti, mitä todistaa niememme nimi Kakarniemi. Kakar on yksi kaakkurin vanhoista nimistä.

Olin siis uimassa, kun seitsemän kuikan parvi lähestyi pitkin sukelluksin, niin kuin kuikat yleensä liikkuvat. Pysähdyin hämmästyneenä, kun ne äkkiä olivat noin parinkymmenen metrin päässä. Miten ne nyt noin lähelle tulivat? Eivätkö ne muka huomaa minua. Samassa yksi niistä päästi mielestäni selvän varoitusäänen, ja kaikki seitsemän sukelsivat.

Ja sitten: puik! puik! puik! ne olivat äkkiä ympärilläni, lähimmät vajaan parin metrin päässä minusta. En varmaankaan edes hengittänyt pitkään aikaan. Ne olivat kauniita! Kauniita ja suuria. Pieni pääni veden pinnalla oli niihin verrattuna tosiaan hyvin pieni. En pelännyt, mutta mielessä käväisi, että toivottavasti ne eivät uteliaisuuttaan sentään halua tutkia silmiäni. Nokat olivat nimittäin pitkiä ja teräviä kuin sapelit. Ne eivät näyttäneet katsovan suoraan kohti, mutta epäilemättä minut katsastettiin hyvinkin tarkkaan.

Ja sitten taas sama kronksahdus yhden kurkusta ja kaikki katosivat. Ne tiesivät nyt, kuka niiden kalavesillä uiskenteli. Myöhemmin saatoin laiturilta katsella kuikiksi melkeinpä tuttavallisesti käyttäytyviä yksilöitä yllättävänkin läheltä, joten kai minut oli melkeinpä hyväksytty parven ulkojäseneksi. Näin ainakin itse haluan uskoa. Jonain päivänä haluaisin taas vaikka vain hetkeksi palata kuikaksi kuikkien joukkoon.