Kuin kekäle kädessä

Sofi Hänninen sulki kamarin oven takanaan ja seisoi vähän aikaa keskellä keittiön lattiaa työvaatteissaan, pinttyneissä miehenhousuissaan ja flanellipaidassaan. Toisessa kädessä hänellä oli lautanen ja juomalasi. Vain muutama levon minuutti, sitten hän meni viemään astiat hellan reunalle hiljaa, kolistamatta.

Äiti oli syötetty ja juotettu ja saatu viimein nukkumaan. Kaikki moitteet ja valitukset oli kuunneltu, huono ruoka, yksinäisyys, mistä särki ja viilsi, kuinka olisi pitänyt olla. Lääkkeet oli tiputettu, tyynyt kohennettu, matot oikaistu, katsottu huone vielä kertaalleen, käsi oven kahvalla yritetty pakottaa uupumuksesta kiristävät piirteet rakastavan tyttären kasvoiksi, sopotettu. Ja miten väsynyt hän oli koko ajan ollut, Sofi. Ja oli.

Hän pudotti henkselit olkapäiltään ja astui ulos housuistaan, riisui sitten paidan. Äidin hengitys kuului kehrääjälinnun äänenä, muuttui vinkuvaksi kun uni syveni.

Sofi oli hikinen ja haluton, mutta pakotti itsensä ulos eteiseen. Hän kaatoi ämpäristä vettä pallilla olevaan pesuvatiin, huuhteli kasvonsa ja pani sitten astian lattialle ja istuutui itse varsiluutien ja klapipinon väliin.

Hän olisi halunnut mennä ulos rappusille liottamaan turvonneita varpaitaan ja nilkkojaan, istumaan jalat haaleassa vedessä ja liikuttelemaan niitä siinä, nojaamaan käsivarsiaan polviinsa, huokaisemaan, lepäämään - tai ei, ei. Ei hän halunnut. Äiti oli kieltänyt sen sopimattomana, rahvaanomaisena, joskus kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten, niin kauan sitten, ja niin ankarasti, että halu, ja toivekin oli jo unohtunut mielestä. Ruumiissa oli jäljellä vain solujen kaipaus, aivot eivät enää suostuneet selittämään, mikä.

- Se on sinun vikasi, että minä olen tässä. Tällaisessa hökkelissä. Niin, ja tällaisessa köyhyydessä!

Siitä on neljäkymmentä vuotta, enemmänkin ehkä, kun äiti oli ne sanat ensimmäisen kerran sanonut Sofille.