Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Sakset

Videot

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Finlandia-palkintoehdokas 2007.
Yksinelävä nainen adoptoi pienen tytön Kiinasta. Pitkien hakuprosessien ja huolellisten valmisteluiden jälkeen nainen matkustaa hakemaan lapsen ja vie hänet kotiinsa. Suuret odotukset ja halu rakastaa osoittautuvat kuitenkin pian riittämättömiksi lapsen mykän katseen edessä. Mitä jos lapsi ei tulekaan syliin, jos äiti ja lapsi pelkäävät molemmat toisiaan? Mitä jos hyvät aikeet eivät riitä?

Laura Lindstedt kirjoittaa esikoisromaanissaan rohkeasti naisen halusta rakastaa lastaan ehdoitta. Sakset kuvaa pelottavan tarkasti ja arvostelematta asioita, joista ei puhuta ääneen: lapsen ja vanhemman välistä etäisyyttä, äärimmilleen kasvavaa epäonnistumisen pelkoa ja äidin mielen järkkymistä.

Sakset on järisyttävä romaani unelmasta ja todellisuudesta, joita ei saa sanoilla taltutettua. Naisen omasta elämästään laatima käsikirjoitus joutuu ensimmäistä kertaa toisen katseen lävistämäksi ja kyseenalaistamaksi. Myös naisen muistot omasta lapsuudesta kiertyvät kerrontaan. Menneisyys reväytetään auki, eikä asioiden kaunistelulle ole tilaa.
(takakansiteksti)
”Kaikki on niin kuin papereissa on kirjoitettu, kohdallaan, eikä silti mikään.”

Sakset on psykologinen romaani, jonka aihe on hyvinkin ajankohtainen. Yksinelävä ja menestynyt nainen adoptoi itselleen tyttären Kiinasta. Nainen päättää selviytyä vanhemmuudesta yksin, tehdä asian eri tavoin. Kaiken pitäisi olla kunnossa, naisella on tahtoa rakastaa ja ulkoiset puitteet tarjota turvallinen elämä. Kun lapsi sitten saapuu uuteen kotiinsa alkaa loputtomalta tuntuva odotus, väsytystaistelu tunnetason yhteyden saavuttamiseksi. Lapsen ja kasvattiäidin välille tätä ei kuitenkaan synny. Asiaa ei auta naisen horjuva mieli, joka on täynnä pelkoa riittämättömyydestä ja epäonnistumisesta. Nainen myös kammoksuu viimeiseen saakka lapsen myötä seuraavaa elämänmuutosta kuten häiriötekijöitä, arvaamattomuutta ja epäjärjestystä.

Sakset käsittelee vanhemmuutta uudesta näkökulmasta, vaikka lähtökohtaisesti epäterve vanhemmuus ei uusi ilmiö olekaan. Henkisen vanhemmuuden syntyminen on eittämättä erilainen prosessi adoptoitaessa kuin tultaessa biologisesti vanhemmaksi, mutta kuten teoksesta käy ilmi, saattaa tunnetason yhteys jäädä syntymättä myös luonnollisen perheen sisällä. Päähenkilö Maamin onneton lapsuus ja alkoholisoituneet vanhemmat vaikuttavat epäilemättä hänen kykyynsä tuntea empatiaa ja osoittaa rakkautta toisia kohtaan. Lindstedtin teksti on paikoin hyvinkin viiltävää ja tunnekylmyyden kuvaus on onnistunutta. Teos saa jopa jännityskirjallisuuden piirteitä, kun kirjailija kuvaa naisen epätavallisesti värittynyttä äitiyskäsitystä ja häiriintyneitä uhkakuvitelmia. Rakenteellisesti kertomus etenee triptyykille ominaisesti eli kolmivaiheisesti. Osat rakentuvat itsenäisten teemojen ympärille, mutta tapahtumille saadaan kokoava päätös viimeisessä luvussa, johon äitien ja tytärten suhde lopulta kulminoituu.

- Mari Lähteelä/ Sanojen aika

Aiheet ja teemat

Alkukieli

Tekstinäyte

Postimerkkien alla, laukun pohjalla, on jotain viileää ja kovaa, jotain mistä en malttaisi olla erossa hetkeäkään, jotain mikä saa sydämen salpautumaan sekunniksi, sitten pajauttamaan lyöntinsä niin että vatsassa värisee, värisee niin että vatsan alla kihelmöi, kihelmöi niin että on pakko pysähtyä, työntää käsi sisälle, mustan laukun uumeniin, kaivaa pohjalle asti, kopauttaa kynsi kovaan metalliin ja laskea sormi viimein rasian viileälle pinnalle. Hidas liike pitkin suorakaiteen muotoista koteloa, suunnanvaihto rasian terävissä kulmissa jotka jurmahtavat ihanasti sormen ihoa vasten, ja sitten on tasaista taas, kunnes tulee kulma, käännös, kuinka se tuntuukaan hyvältä, kuinka se kihelmöi, kuin neulan parantava pyörähdys ihon alla: kaikkialla! Sisällä, silkkivuorauksen suojissa makaa musta Waterman, ”aistillinen kynä”, niin luki vitriinissä kultakirjaimin, un stylographe sensuel, ei enempää eikä vähempää, un stylographe de qualité. Se pysäytti minut, en pystynyt kulkemaan ohi. Yritin, työnsin itseni viereiseen putiikkiin, ostin omenan, etsin puiston reunalta penkin, istuin, iskin hampaani hedelmään, nakersin sen kotaa myöten, typeksin siemenet nurmenlämpäreelle. Liian kallis, ylettömän ylellinen, turhamainen, kerta kaikkiaan turha! Nousin, palasin vitriinin eteen, katsoin kynälajitelmia, tuijotin mustia, hopeisia, kultaisia kyniä joista muste työntyy ulos hallitusti, kapillaarisesti, kauniisti, kyniä jotka eivät sotke sopimuksia vaikka käsi jäisi hetkeksi ilmaan, miettimistaukoa vaatimaan: allekirjoitanko, onko tämä oikein, lopetetaanko sota näin, näinkö vihanpito kuitataan, kuolleet, kaikki ne jotka uhrattiin, maat, menetetyt alueet, tällä nimelläkö ne kuitataan. Kyllä: tällä kynällä on Versailles’n rauhansopimuskin allekirjoitettu – niin kynää ainakin mainostetaan. Astun sisään. Haluan yhden. Haluan yhden jolla kirjoittaa kortit, jolla juoksuttaa sanat esiin, sille ei voi olla hintaa, kauniille, sulavalle käsialalle, se ei voi olla rahasta kiinni. Minulla ei ole puutetta rahasta. Rahaa on liikaa, sitä kertyy aivan itsestään, sitä ei ehdi edes tuhlata, ja jos yrittää, se tuntuu miltei aina pahalta, niitä tavaroita alkaa vihata. Lopulta ne viedään mustissa jätesäkeissä kierrätyskeskuksiin, jätetään säkit ovensuuhun nopeasti, huikataan vain: kiire, ja se on totta: pussien luota on kiire pois.
Puodin ovi kilahtaa pysähtyneessä ilmassa kun astun putiikkiin. Kilahdus pukkaa eteenpäin, työntää aina tiskille saakka, pienen huolitellun naisen eteen jolle henkeäni pidätellen huokaisen: musta Waterman. Nainen pyörähtää pois tiskin takaa, keinuu piikkikoroilla lasikaapin luo, avaa kaapin oven pikkiriikkisellä avaimella jota on pidellyt pikkiriikkisessä kädessään, ohuen ohuissa sormissaan joissa ei ole virheen virhettä – ei ryppyjä, ei maksaläikkiä, ei revittyjä kynsinauhoja: pelkkää kahvinruskeaa sileää ihoa josta punaiset, tasaisesti kaartuvat kynnet kasvavat pitkänohuina pisaroina. Nainen noukkii kynän käteensä, keinuu takaisin tiskin taakse, hautaa kynän metalliarkkuun, silkkivuorin sisään, napsauttaa kotelon kiinni ja kopauttaa kynnenkärjellä peilikirkasta kantta: 250 frangia. Minä maksan, vingautan korttia, kirjoitan kiireesti nimeni kuittiin. Lasken saldon kun huojun ulos, pyöritän numeroita päässäni kun pusken oven auki: kilahdus – rahasta se ei ole ollut enää pitkään aikaan kiinni.

* * *

Sitten se saapuu huoneeseen, pienikokoisen hoitajan käsipuolessa. Piiloutuu saattajan jalkojen taakse, melkein pakenee. Hengittää sitä kiivaammin, mitä lähemmäs kävelen. Ei vastaa halaukseen.
Sujautan lapsen käteen suloisen muovikirahvini: minun kontaktilahjani hänelle. Eikä mitään lahjapapereita – ne vain hämmentävät lasta! Tyttö ottaa kirahvin vastaan ilmeittä, ei ihastele, ei edes ihmettele. Ehkä lapsi odottaa jotain lisää, minun kosketustaniko se odottaa, tajuaako se? Sipaisen nopeasti sormellani tytön poskea, mutta tyttö kavahtaa taaksepäin, kompastuu hoitajan kenkiin, tössähtää pyllylleen. Mutristelee naamaansa hetken, parahtaa sitten parkumaan – huono kirahvi, ja aivan hirvittävä jättiläisnainen!
Hoitaja nostaa lapsen syliinsä, hyssyttelee, supattaa rauhoittavasti korvaan. Tyttö painaa kasvonsa tiukasti naisen solisluukuoppaan, kietoo kätensä naisen kaulaan, puristaa lujaa, puristaa sitten vielä lujempaa. Sitten se onkin selvää: me emme lähde täältä yhdessä, emme tänään. Me teemme poikkeuksen, mutta vain tämän yhden ainoan kerran: vain tänään. Annamme lapsen nyt rauhoittua, tyyntyä tutussa maailmassa, tuttujen ihmisten ja tuttujen tavaroiden parissa. Huomenna minä tulen uudestaan, näin me sovimme, ja tälle päivälle minä saan järjestää jotain muuta ohjelmaa.
Kirjoitan illalla vihkooni: säikky, pelokas. Noihin sanoihin se uppoaa, minä rauhoitun ja saan unen päästä kiinni.
Seuraavana päivänä pienikokoinen hoitaja on jälleen paikalla, puhuu lapselle taukoamatta. Kimakat sanat kimpoavat seinistä, tulkitsen äänensävyt suostutteluksi. Lapsi katsoo väliin häntä, väliin minua. Sanoo muutaman sanan: osaa siis puhua. Astelen hitaasti lähemmäksi, jutustelen kotosuomella. Puhutaanhan meillä eläimillekin suomea. Maanitellaan mirriä herkkupalan äärelle, tuletuletule. Mennään kyykkyyn ja rapisutetaan sormilla maata.
Puhun hitaasti, vuoraan ilmatilan pehmeillä, venytetyillä vokaaleilla. Niiden sointuihin upotan myös pakolliset konsonantit, joiden staccatot tuovat mieleen yhteen iskeytyvien miekkojen kalskeen.
Ojennan lapselle paketin. Kyllä, yhden pienen paketin minä käärin tytölle valmiiksi jo kotona, jouluna. En voinut vastustaa kiusausta. Katsoin tytöstä lähetettyä nimeämiskuvaa ja leikkasin punaisesta pupukuvioisesta paperista oikeankokoista siivua, katsoin ihmeellisiä lapsenkasvoja ja vedin sinistä pakettinarua saksilla suloisille kiehkuroille. Tyttöhän oli aivan ihana: persikkaposki, mantelisilmä, suu mansikka! Korkkiruuvikiharoita tuli röykkiöittäin, ja minä tein niistä ruusukkeen paketin päälle, sinisen kukan rakkaalleni.
Yhdessä hoitajan kanssa lapsi alkaa avata pakettia. Kahisevista pupupapereista kuoriutuu punainen mekko. Katso nyt! Pehmeää kuohkeaa kangasta, huolella päärmättyjä saumoja, suloisia yksityiskohtia joita koulutuksen koulimat sormet ovat pellavaan pistelleet! Kokeilepa yllesi!
Hoitaja pitää mekkoa lapsen edessä, se näyttää oikeankokoiselta. On siinä hieman kasvunvaraa, mutta mieluummin näin päin. Pannaan se sitten lähtöpäivänä päälle, eikö niin, ei anneta sen vielä sotkeutua. Näin me teemme – ja me lähdemme tytön kanssa reippain mielin yhdessä hotellille.
Illalla, heti tytön nukahdettua, kirjoitan: punainen mekko annettu. Mikään ei kuitenkaan asetu, kaikki velloo. Näen silmissäni, kuinka pitkät hihansuut valuvat yli sormien, kuinka ne kasvavat maata kohti. Kuin kaksi käärmettä ne alkavat kiemurrella pienen tytön jalkojen juurella, haistelevat valtimon sykettä, etsivät puremiskohtaa.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Nimi

Alanimeke

triptyykki

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

240

Kieli

Videot

Elävän arkiston upotuskoodi