Optinen harha

- Jaa, että Pentin morsian, sanoo Esteri.
- No, jo oli aikakin, sanoo Aulis.
Terttu tuntee punastuvansa. Onnea, niin, sitä heille juuri oli toivotettu, mutta jotenkin nuo toivotukset olivat tuntuneet laimeilta kuin baareissa tarjottava kahvi.
Anna-emäntä kaataa heille kahvia, ja silloin Esteri huomaa.
- Liinassa on tahra.
Terttu hätkähtää. Kylmä hiki nousee otsalle. Hän turvautuu Penttiin, lähettää mykän avunpyynnön, tämä oivaltaa:
- Mitäs pienistä.
Nyt Esteri arvaa sen minun tekemäkseni, miettii Terttu, se katsoo minua niinkuin katsotaan vajaata lasta. Emma-tädillekin olivat tärkeitä ainoastaan tahrat, ja kun Esteri sitten haukkaa pullaa ja ryyppää kahvia päälle, voimistuvat Tertun mielikuvat: hangen alta paljastuva pälvi kuolleine marjanvarsineen ja pudonneine neulasineen.
Aulis ja Pentti alkavat keskustella satotoiveista, karjantuotosta, Kärkelän metsävaroista, kantohinnoista, uusista salaojitussuunnitelmista ja Anna-emännän ja Esterin puheissa vilahtaa usein sana Kaarina. Terttu ei pysty ottamaan osaa ympärillä käytävään keskusteluun, hän liioittelee mielessään tilannetta, uskoo, että kaikki ympärillä olevat silmät katsovat häntä kuin puntari.
Ikkunan takana on polku, kärrynpyörien raskaat urat, äänetön sora, ystävä.
Terttu havahtuu:
- Anteeksi, mitä sanoitte.
Hän ei ole kuullut kysymystä, ja syyllisyys lyö häntä heti: miksi sulkeudut omiin ajatuksiisi, miksi et ole tavoitettavissa, liity seuraan, kuuntele, kiinnostu, mukaudu. Kysyvät silmät yrittävät porautua hänen sisälleen, vetää esiin hänen sisimpänsä.
- Kysyin, missä sinun kotisi on, ja mitä isäsi tekee.
Muotokuva katsoo häntä, ja on nyt, kuin pakkaspäivän taivas.
- Terttu-kulta, miksi et vastaa.
Pentin ääni on huolestunut. Naurahtaa anteeksipyytävästi:
- Terttu on tuollainen hajamielinen joskus.
- Minun vanhempani ovat kuolleet. He hukkuivat eräänä varhaisena kevättalven aamuna ollesaaan nostamassa verkkoja järvellä.
Hän sanoo nuo sanat yhtä välinpitämättömällä äänellä, kuin olisi sanonut: eilen satoi lunta, tai: huomenna on saunapäivä. Hän ei anna äänensä paljastaa mitään. Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkaa:
- Isäni oli kalastaja.
Anna-emäntä ja Esteri vaihtavat katseen.
Missä minun kotini on, miettii Terttu, mitä vastaan siihen. Hän muistaa sen kaksikerroksisen puutalon Lapissa, jonka saksalaiset polttivat, ja josta ei ole enää tuhkaakaan jäljellä. Sekin oli hänen kotinsa kerran ja sieltäkin oli pakko lähteä kun Helmutit polttivat Lapin.
Miten monta kertaa minun on nähtävä turvattomuuden synty, miettii Terttu ja toivoo, että Pentti olisi se, joka poistaisi turvattomuuden, suojaisi häntä rakkautensa lasikuvulla ikuisesti.
Hän saa huulilleen epävarman hymyn:
- Minulla ei ole kotia. Nyt Pentti kääntyy, hymyilee:
- Pian sinulla on.

(Optinen harha 1982)