Laurila, Marjukka

Kirjailijan muu nimi

Laurila, Marja-Liisa
Puputti, Marjukka

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Kirjailijan omat sanat

Olen kirjoittanut niin kauan, kuin muistan. Nuorena kynäni suolsi runoja, novelleja,
lehtijuttuja ja 50-luvulla yli 5000 sivua päiväkirjoja, jotka valitettavasti jossakin vaiheessa
tuhosin lähes kaikki. Uskomattoman typerä päähänpisto! Kyllä kaduttaa!

Etsiessäni luettavaa omille lapsilleni 60-luvulla huomasin lastenkirjavalikoiman vähäisyyden.
Se oli lastenkirjailijan urani alkusysäys. Aloin kirjoittaa heille itse! Lukiessani ääneen omia
tekstejäni opin, minkälaiset tarinat, kuinka kirjoitettuina lapsiani kiinnostivat. He olivat rehellisiä
ja lahjomattomia kriitikkoja. Vietimme monia hienoja yhdessäolon hetkiä miettiessämme
oikean sävyisiä sanoja ja ilmaisuja. Synonyymisanasto oli ahkerassa käytössä!

Lopulta uskalsin lähettää käsikirjoitukseni kustantajalle. Siitä se alkoi ja viisivuotiaana
päätetty unelma toteutui!

Lapset ja lapsityö myös seurakunnan päiväkerhoissa aluksi Tampereella, pääosin Turussa
on täyttänyt elämäni jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Reippaista lenkeistä huolta ovat
pitäneet bokseri, bostonit, villakoirat ja nyt jo neljännen kerran "varmasti viimeinen" koirani Dali,
jonka kesällä alaston ja talvella erilaisiin haalareihin sonnustautunut olemus saa iloisen hymyn
kanssakulkijoiden kasvoille. Haalareitten ompelu on oma lukunsa minulle, joka en osaa
ommella!

Mieheni kuolema oli menetys, jonka myötä kadotin moneksi vuodeksi kykyni kirjoittaa. Aina
ideoita pursuava pääni tyhjeni. Se oli outoa ja pelottavaa, mutta siitä oli ryhdyttävä pinnistämään
uuteen alkuun.

Ilonani ja tukenani ovat lasteni perheet, neljä lastenlasta.

Levoton minäni kaipaa silloin tällöin pieniä seikkailuja kiinnostaviin kohteisiin, kuten esim.
kiipeäminen kuumalle tulivuorelle keinokuitusaumaiset sandaalit jalassa...

Toivon, että uusi kotini jokirannassa, keskellä kiinnostavaa historiaa, monipuolista kulttuuria ja
sykkivää nykyaikaa virittää aivoni uuteen luomisen kauteen.


Elämäkertatietoa

Marja-Liisa Marjukka Laurila
aik. Puputti

Syntynyt
28.8.1941 Kauhajoella, asuu Turussa

Opinnot
keskikoulun jälkeen kirjava valikoima lapsityöhön liittyvää koulutusta

Ammatti
lastenohjaaja

Harrastukset
karvaton kiinanharjakoirapoika Dali ja kävelylenkit jokirannassa, musiikki, historialliset ja yhteiskunnalliset dokumentit, matkustaminen: kohteen kulttuuri ja ihmiset jne.

Palkinnot
3. palkinto Tampereen työväenopisto, henkiset kilpailut, sarja: runot 1969
1. palkinto Tampereen työväenopisto, henkiset kilpailut, sarja: novellit 1970
3. palkinto NVL maakunnallinen kirjoituskilpailu, sarja: novellit, yli 21-vuotiaat 1971
Tinttamarin matka aurinkoon -teoksen ulkoasu: yksi vuoden 1972 valiokirjoista
Tauno Karilaan palkinto v. 1981

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Tuotanto julkaistu Marja-Liisa Puputin nimellä


Lasten- ja nuortenkirjoja
Tinttamarin matka aurinkoon. WSOY 1972
Missä Timo? WSOY 1974
Meidän pihan mustanaamat. WSOY 1975
Raukkis. WSOY 1977
Tuli palaa, apua! WSOY 1978
Posliinikissa. Karisto 1978

Mä olen kummitus. Lasten keskus 1980
Koiruuksia. Lasten keskus 1981
Pikku siili piikkipallero. Lasten keskus 1983
Ravunkäyntiä. Lasten keskus 1984
Hassina. Lasten keskus 1985. Myös äänikirjana
Pelle Pullero. Lasten keskus 1987

Pelle Pulleron joulu. Lasten keskus 1988
Tumpun tärkeä tehtävä. Kustannus Mäkelä 1988
Iiiii-ha-ha-haa, Pelle Pullero. Lasten keskus 1989
Kirsikka ja kadonnut avain. Lasten keskus 1991
Salamatkustajat ja saaren vanki. Tammi 1993


Tekstejä antologioissa
Asiat rasiassa. NVL 1975
Aboensis. Lounais-Suomen kirjailijat 1979
ABC-lukukirja. Otava 1990
Äitien rukouskirja. Lasten keskus 1996

Tekstinäyte

Ensimmäinen luku Outo tuomio -nuortenromaanin käsikirjoituksesta


Julle kulki viistoon risteyksen poikki hartiat kasassa. Korkojen raudat kirskahtivat asvalttiin. Oli aikainen aamu. Satoi tiheää tihkua. Se kasteli vaatteet nopeasti ja perusteellisesti. Joka päivä samat mustat housut ja musta pusakka, tutut polvipussit ja kuluneet kyynärpäät. Niissä hän jotenkin viihtyi. Se oli kuin iho, josta ei halunnut luopua, turvapaikka.

Pitikö syksyn alkaa jo nyt. Muutenkin oli tylsää. Faija riehui silittämättömistä paidoista. Mutsi käski sen silittää itse. Ei sillekään kukaan silittänyt, vaikka se kävi töissä. Faija ruikutti, ettei osannut. Mutsi käski opetella. Senkin oli ollut pakko. Aina sama sota!

Mieluummin Julle olisi jäänyt sänkyyn, vetänyt nahat silmille ja peiton korviin, mutta ei niitäkään jaksanut kuunnella. Kiljukoot juttunsa keskenään. Ei siihen häntä tarvittu. Joutuisi helposti itse molempien kiukun kohteeksi. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Pysäkkikatos oli täynnä naisia kaikilla sateenvarjot avoimina. Ruskea spreimaali pleksiseinissä oli ilkeän näköinen, paremman puutteessa jostakin käteen tarttunutta nahkamaalia. Hävetti katsoa sitä joka aamu. Joskus tuntui, että jokainen tiesi ja tunsi töhrijän naaman. Hyvä, etteivät osoitelleet häntä sormella. Sinä sen teit!

Koko jutussa ei vitsistä ollut hajuakaan. Kännissä ruskea sprei oli ollut ihan jees. Selvänä oli pakko myöntää, että kännipää oli möhlinyt raskaasti.

Sinä iltana oltiin Pyryn ja Villen kanssa kaljalla. Vietettiin kesän loppuun kulumista, istuskeltiin pubien edustoilla ja siellä täällä rappusilla, valuttiin porukoitten mukana pitkin keskustaa aina sinne, missä jotakin tapahtui.

Jossakin vaiheessa nojailtiin porttikongin seinään ja otettiin Janne pullosta pieniä. Tietenkin sattui kaikenlaista varsinkin, kun Ville oli mukana. Sillä oli tapana sekoilla, tehdä ihan päättömiä siitä vaan ja äkkiä, niin kuin silloinkin. Tapansa mukaan se alkoi leuhkia.

- Muuten, mä oon kova jätkä. Sä et oo mitään, etkä säkään ole kuin yksi paska.

Se alkoi töniä jokaista ihan umpimähkään. Sen punaiset silmät harittivat kummasti. Välillä ne pyörivät päässä kuin lottopallot, eikä se hallinnut niitä yhtään. Ihan outo. Takuulla se oli tankannut itteensä muutakin kuin kossua, varmasti oli.

- Mä olen kova jätkä, olen, myönnä, että olen. Ja sä, sä, mikä sä oikeen luulet olevas, yks paskaläjä.

Sen ässä suhahti niin hölmösti, että olisi voinut nauraa, mutta ei naurattanut. Otti päähän ja raskaasti. Oli typerää kulkea sen kanssa samoissa porukoissa. Teki mieli lähteä, hakea toisenlaiset kuviot, jotakin uutta ja erilaista, mutta jotenkin kummasti sitä vain ei osannut irrota. Moni asia oli rahastakin kiinni, aika moni kuitenkin, paitsi kirjasto. Se olikin ainoa paikka, minne voi mennä yksin, mutta kun sekään ei aina huvittanut.

- Mä olen kova jätkä, näätsä, mä uskallan. Villen nyrkki alkoi pyöriä kuin propelli. Äkkiä se osui pimeän käytävän ohi kulkenutta naista rintaan. Isku kumahti ontosti. Nainen haukkoi henkeä ja huusi tukahtunutta huutoa.

- Te ette uskalla...

Ville yritti pysytellä mukana, kun liu'uttiin pitkin seinänviertä piiloon pimeään ja häivyttiin kujan kautta toiselle kadulle.

Kotimatkalla bussissa jokaisen pinna oli piukalla. Ville maata retkotti takapenkillä silmät raollaan. Oliko se hereillä vai unessa vai poissa itsestään jossakin, leijui bussin katossa tai avaruudessa. Siitä ei saanut selvää.

Julle naputti sormenpäillä tiuhaa rytmiä ja mölisi jotakin biisiä päästäkseen kuulemasta Villestä lähteviä korahduksia. Hyvä, ettei kuski käskenyt ulos. Se muljautti välillä peiliin pahan ilmeen. Silläkin taisi pipo kiristää. Pelkäsi tietenkin, että he vetäisivät yrjöt pitkin penkkejä. Ei kyllä paljon puuttunut.

Pysäkillä käteen sattui sitten se taskussa ollut maalipullo. Hän vetäisi sen ulos, nopea painallus, ja ruskea väri kuvioi seinämän ja kadun niin pitkälle kuin sai suihkun lentämään. Se helpotti kummasti tiukkaa oloa. Teki mieli nauraa suureen ääneen. Täydellinen ranneliike, ji-huuuuu!

Julle naurahti menneille ilottomasti ja jäi seisomaan sateeseen. Sätkä lämmitti suuta ja kurkkua. Yskitti kipeästi. Hän sylkäisi kauas. Räkä litsahti lätäkköön. Tällaisena aamuna kukaan ei jaksanut puhua. Hyvä, jos sai moikattua jotenkin. Veltto olo, ärsyttävän veltto olo. Se ei tuntunut yhtään kivalta, mutta kuinka sen saisi pois, kuinka saisi lisättyä vauhtia? Ihmisessä pitäisi olla tehojen lisäämiseksi startti ja kaasutin.

Julle vilkaisi sivulleen. Porukat kokoontuivat kuin aaveet. Hän katsoi uudelleen viereensä pysähtynyttä tyttöä. Se oli Pirja ruotsalaisesta. Ei hän sitä tuntenut, ei ollut edes jutellut ikinä. Nimi vain pulahti mieleen jostakin. Sateenvarjon neljästä piikistä irronnut kangas lepatti hitaasti. Sen suippokärkiset nappikengät toivat hämärän muistikuvan jostakin muumikirjan hahmosta. Kapea hame oli halki melkein vyötärölle saakka, ei ihan, mutta ei paljon puuttunut. Sillä oli rengas nenässä ja navassa. Naparenkaan se oli jo tänään peittänyt puseron alle. Nenärengas inhotti Jullea. Hän käänsi hitaasti kenkänsä kärjet toiseen suuntaan. Mereltä tuleva tuulenhenkäys oli kolea. Tulisi jo bussi.

Pienimmät tytöt seisoivat reunimmaisena. Kaksi täysinäistä vara-autoa ja vakio ajoivat ohi. Jullea suututti. Taas! Hän sylkäisi pitkän kaaren. Joka päivä sai jäädä pysäkille seisomaan.

Seuraava bussi pysähtyi. Pojat tunkivat edelle, luikkivat käsien alta ja ohittivat sivuilta. Kukaan ei piitannut bussikatoksessa seisoneista naisista. Jullea otti raskaasti päähän joka-aamuinen tunkeminen. Reppuselkäisiä pikkuskidejä puikkelehti kaikkialla. Mistä niillä riitti vauhti ja innostus. Hän vilkaisi poikia melkein kateellisena. Pystyikö tästä tylsyydestä nousemaan ikinä edes puoleksi noiden vauhtiin. Tuskin! Ajatus puristi kurkussa ja kirveli silmissä. Olisi sittenkin pitänyt jäädä kotiin. Kai mutsi ja faija jo nyt olivat saaneet ratkaistua silitysongelmansa ja lähteneet. Vieläkin voisi palata, mutta ei jaksanut.