Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Kuuleeko Beirut
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Kun parikymppinen Tapio Finne seisoo täysissä varusteissa libanonilaisella hiekka-aavikolla kuuntelemassa puhetta talvisodasta, hänellä on vain yksi haave: päästä Beirutiin. Tarunhohtoinen kaupunki ja seikkailunhalu ovat ajaneet Finnen aavikolle muiden kalvakoiden sotilaspoikien kanssa riviin turvaamaan rauhaa. Rauhaa, jota ei ole, ja jonka saavuttaminen alkaa päivä päivältä tuntua yhä mahdottomammalta.
Seikkailut ovat parakkielämästä kaukana. Päivät täyttyvät rutiineista ja uuvuttavista partioreissuista. Talvisodan henki sulaa tulikuuman panssariajoneuvon sisuksissa matkoilla kohti tuntemattomia päämääriä.
Kuuleeko Beirut? on hieno puheenvuoro nuoren miehen oppivuodesta sotatilamaassa, rauhanturvajoukoissa. Samalla se piirtää kuvaa -90-luvun laman alusta nuorten pojankloppien silmin, joiden hienot Mersut, YK-läyhyt, eivät olleet enää kotiin palatessa monenkaan devalvoidun markan arvoisia.
(Tammi)
”Tässä maailmassa mikään ei ole kaikille sama --- Ei edes sota.”
On vuosi 1989 ja jääkäri Tapio Finne saapuu rauhanturvaajaksi Libanoniin. Työ rauhan takuumiehenä alkaa everstin tervetulopuheella, jossa painotetaan talvisodan henkeä ja rauhan palauttamista Libanoniin. Finne sijoitetaan tiedustelukomppaniaan, ja pian kolmiviikkoisen kalenterin Pykälä-, Haukka- ja Nyrkki-vuorot tulevat miehelle tutuksi. FinBattin arki on hiekka-aavikkoa, kuumuutta, polttavaa auringonpaistetta, puuduttavia vartiovuoroja, partioita, kylmää olutta ja öljynmustaa kahvia sekä hälytysajoissa päälle iskevää pelkoa. Harvoin kohdalle osuvilla lomilla Egyptin ja Israelin lomakohteiden discot ja baarit tuovat vaihtelua rauhanturvaajien yksitoikkoiseksi muuttuneeseen arkeen. Jossain kaukana saavuttamattomissa on Beirut, Finnen suurin unelma, maanpäällinen paratiisi, jossa kaikki on mahdollista.
Tapio Finne on tarkkailija, jonka kautta tarkastellaan muiden rauhanturvaajien toimintaa niin FinBattissa kuin kansainvälisssä joukoissa. Ympäröivä todellisuus kiinnostaa miehiä harvoin, sodan todellisuus työnnetään pois mielestä. Paikalliset ovat miehille eksoottisia olentoja, joista voi kertoa väritettyjä juttuja ja joilla on rauhanturvaajille vain välineellistä arvoa: kuka myy arvotavaraa halvimmalla, kenen myymät kellot ja farkut ovat lähimpänä aitoa merkkiä. Syyt rauhanturvaamiselle ja YK-joukkojen tarpeelle tuntuvat useimmille olevan yhdentekeviä. Kiista maasta, vedestä ja öljystä ei miehiä kosketa. Tärkeintä on, että tuliterän merkkiauton kotiinviemistä odotellessa partioreissujen jälkeen messissä riittää kylmää ja turruttavaa juomaa sekä koti-Suomen tuliaisina purkkihernekeittoa ja lenkkimakkaraa.
Sotilasparakkien ja porttipuomien ulkopuolella on toisenlainen todellisuus: sodan runtelema maa ja ihmiset, jotka elävät kahden tulen välissä. Partioilla kulkevien rauhanturvaajien eteen saattaa tulla paikkoja, joita sota ei tunnu koskettaneen lainkaan, mutta jokainen tietää, ettei poluilta voi poiketa ja milloin tahansa missä tahansa voi tulla vastaan tilanne, jossa rauhanturvaajat eivät kykene auttamaan.
Finne on harvoja, joka tuntuu näkevän maailman ristiriitaisuuden. Autot ja mammonan keruu eivät kiinnosta häntä. Finne miettii sodan syitä ja seurauksia, sitä mikä on antanut eri osapuolille kimmokkeen ja oikeutuksen taisteluihin, joissa maa ja siviilit kärsivät eniten. Apua pohdintoihinsa hän hakee historiasta, kertomuksista, joiden kuvitus löytyy ympäröiviltä kukkuloilta sekä yrityksistä ymmärtää vallitsevia poliittisia olosuhteita. Hän imee itseensä tarinoita historiallisista paikoista ja henkilöistä, mutta mikään ei auta häntä ymmärtämään sodan oikeutusta. Finne kaipaa yhä enemmän haaveidensa Beirutiin, mutta voiko Beirut enää olla samanlainen tarunhohtoinen kaupunki kuin ennen, jos historialliset muistomerkit voidaan epäröimättä tuhota ja jos sota on moukaroinut Lähi-idän Pariisin isoiksi kivikasoiksi?
(Tuija Lassila/ Sanojen aika)
Kansiliepeessä on sanasto, joka auttaa ymmärtämään teoksen sisältämää rauhanturvaajaslangia.
Seikkailut ovat parakkielämästä kaukana. Päivät täyttyvät rutiineista ja uuvuttavista partioreissuista. Talvisodan henki sulaa tulikuuman panssariajoneuvon sisuksissa matkoilla kohti tuntemattomia päämääriä.
Kuuleeko Beirut? on hieno puheenvuoro nuoren miehen oppivuodesta sotatilamaassa, rauhanturvajoukoissa. Samalla se piirtää kuvaa -90-luvun laman alusta nuorten pojankloppien silmin, joiden hienot Mersut, YK-läyhyt, eivät olleet enää kotiin palatessa monenkaan devalvoidun markan arvoisia.
(Tammi)
”Tässä maailmassa mikään ei ole kaikille sama --- Ei edes sota.”
On vuosi 1989 ja jääkäri Tapio Finne saapuu rauhanturvaajaksi Libanoniin. Työ rauhan takuumiehenä alkaa everstin tervetulopuheella, jossa painotetaan talvisodan henkeä ja rauhan palauttamista Libanoniin. Finne sijoitetaan tiedustelukomppaniaan, ja pian kolmiviikkoisen kalenterin Pykälä-, Haukka- ja Nyrkki-vuorot tulevat miehelle tutuksi. FinBattin arki on hiekka-aavikkoa, kuumuutta, polttavaa auringonpaistetta, puuduttavia vartiovuoroja, partioita, kylmää olutta ja öljynmustaa kahvia sekä hälytysajoissa päälle iskevää pelkoa. Harvoin kohdalle osuvilla lomilla Egyptin ja Israelin lomakohteiden discot ja baarit tuovat vaihtelua rauhanturvaajien yksitoikkoiseksi muuttuneeseen arkeen. Jossain kaukana saavuttamattomissa on Beirut, Finnen suurin unelma, maanpäällinen paratiisi, jossa kaikki on mahdollista.
Tapio Finne on tarkkailija, jonka kautta tarkastellaan muiden rauhanturvaajien toimintaa niin FinBattissa kuin kansainvälisssä joukoissa. Ympäröivä todellisuus kiinnostaa miehiä harvoin, sodan todellisuus työnnetään pois mielestä. Paikalliset ovat miehille eksoottisia olentoja, joista voi kertoa väritettyjä juttuja ja joilla on rauhanturvaajille vain välineellistä arvoa: kuka myy arvotavaraa halvimmalla, kenen myymät kellot ja farkut ovat lähimpänä aitoa merkkiä. Syyt rauhanturvaamiselle ja YK-joukkojen tarpeelle tuntuvat useimmille olevan yhdentekeviä. Kiista maasta, vedestä ja öljystä ei miehiä kosketa. Tärkeintä on, että tuliterän merkkiauton kotiinviemistä odotellessa partioreissujen jälkeen messissä riittää kylmää ja turruttavaa juomaa sekä koti-Suomen tuliaisina purkkihernekeittoa ja lenkkimakkaraa.
Sotilasparakkien ja porttipuomien ulkopuolella on toisenlainen todellisuus: sodan runtelema maa ja ihmiset, jotka elävät kahden tulen välissä. Partioilla kulkevien rauhanturvaajien eteen saattaa tulla paikkoja, joita sota ei tunnu koskettaneen lainkaan, mutta jokainen tietää, ettei poluilta voi poiketa ja milloin tahansa missä tahansa voi tulla vastaan tilanne, jossa rauhanturvaajat eivät kykene auttamaan.
Finne on harvoja, joka tuntuu näkevän maailman ristiriitaisuuden. Autot ja mammonan keruu eivät kiinnosta häntä. Finne miettii sodan syitä ja seurauksia, sitä mikä on antanut eri osapuolille kimmokkeen ja oikeutuksen taisteluihin, joissa maa ja siviilit kärsivät eniten. Apua pohdintoihinsa hän hakee historiasta, kertomuksista, joiden kuvitus löytyy ympäröiviltä kukkuloilta sekä yrityksistä ymmärtää vallitsevia poliittisia olosuhteita. Hän imee itseensä tarinoita historiallisista paikoista ja henkilöistä, mutta mikään ei auta häntä ymmärtämään sodan oikeutusta. Finne kaipaa yhä enemmän haaveidensa Beirutiin, mutta voiko Beirut enää olla samanlainen tarunhohtoinen kaupunki kuin ennen, jos historialliset muistomerkit voidaan epäröimättä tuhota ja jos sota on moukaroinut Lähi-idän Pariisin isoiksi kivikasoiksi?
(Tuija Lassila/ Sanojen aika)
Kansiliepeessä on sanasto, joka auttaa ymmärtämään teoksen sisältämää rauhanturvaajaslangia.
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Konkreettiset tapahtumapaikat
Alkukieli
Tekstinäyte
Kalkkarokäärme helisi pimeässä huoneessa. Ponkaisin ylös sängystä ja työnsin koivet maastokenkiin. Pietilä ulvahti kivusta, kun törmäsin mieheen pää edellä, mutten jäänyt pyytelemään anteeksi vaan sukelsin ulos loosista.
Nieminen hamusi hämärässä luuria kouraansa. Railo oli kerännyt vaatteensa mytyksi kainaloonsa ja juossut ulos valkoiset kalsarit hulmuten. Jaakkola säntäsi viereisestä loosista ulko-ovea kohti. Olin törmätä häneenkin, mutta sain väistettyä viime tingassa, ja jatkoimme peräkanaa vaunulle.
Pietilä ehti vaunuun meistä viimeisenä. Hän sulki miehistötilan ovet niin että ruuma raikasi. Ei puuttunut kuin Nieminen. Töysä käynnisti koneen. Pietilä kapusi seisomaan viereiseen luukkuun. Sydämeni hakkasi. Tyly herätys arkeen heti ensimmäisenä aamuna ajoharjoitusten jälkeen, eikä aavistustakaan, minne oltiin menossa.
Nieminen juoksi vihdoin vaunuun ja veti ajopäähineen korvilleen.
– Mikä tilanne? Töysän metallinen ääni kuului ruumaan asti.
– Kaappaus Wadi Hujarissa, Nieminen huohotti. – Neljä sissiä hyökännyt Kolmekolmoselle.
Portit olivat jo sepposen selällään, kun vaunu lähestyi vartiokoppia. Töysä lisäsi höyryä, ja aseman valot häipyivät selustaan. Oli niin pimeää, ettei Jallatornista näkynyt edes kultaista kärkeä. Railokin oli saanut vaatteet päälleen, napitti enää paitaansa konekiväärin takana. Mies kimpoili luukunreunoja vasten kuin olisi ollut juovuksissa – mistä siitä tiesi vaikka olisikin.
Töysä kevensi kaasujalkaa vasta Kymppiraitin toisessa päässä, kun tarkastusasema 9-38A oli ilmestynyt näkökenttään. Puomi oli alhaalla, niin kuin aina öisin. Vartiomies käveli ripein askelin ulos kopista kivääri kourassaan.
– Mikä tilanne wadissa? Nieminen huikkasi alikersantille.
– Vittumainen, mies vastasi. – Sissit saivat deffareilta siipeensä. Yrittävät päästä Kolmekolmoselle. Yksi niistä vuotaa kuiviin. Uhkasivat räjäyttää koko posen, jollei portti aukea.
Puomi nousi vaunun tieltä. Töysä ei aikaillut vaan painoi heti kaasun pohjaan. Puristin luukun reunoista rystyset valkoisina. Pelkäsin yhtä paljon matkantekoa kuin perille pääsyä. Tie oli kapea ja mutkainen. Yksikin ajovirhe olisi sysännyt vaunun laakson pohjalle. Perillä vasta kusiset paikat olisikin. Asemille ei koskaan päästetty kutsumattomia vierailta, vaikka olisi sokat vedetty kranaateista. Tyynnyttele niitä sitten.
Nieminen hamusi hämärässä luuria kouraansa. Railo oli kerännyt vaatteensa mytyksi kainaloonsa ja juossut ulos valkoiset kalsarit hulmuten. Jaakkola säntäsi viereisestä loosista ulko-ovea kohti. Olin törmätä häneenkin, mutta sain väistettyä viime tingassa, ja jatkoimme peräkanaa vaunulle.
Pietilä ehti vaunuun meistä viimeisenä. Hän sulki miehistötilan ovet niin että ruuma raikasi. Ei puuttunut kuin Nieminen. Töysä käynnisti koneen. Pietilä kapusi seisomaan viereiseen luukkuun. Sydämeni hakkasi. Tyly herätys arkeen heti ensimmäisenä aamuna ajoharjoitusten jälkeen, eikä aavistustakaan, minne oltiin menossa.
Nieminen juoksi vihdoin vaunuun ja veti ajopäähineen korvilleen.
– Mikä tilanne? Töysän metallinen ääni kuului ruumaan asti.
– Kaappaus Wadi Hujarissa, Nieminen huohotti. – Neljä sissiä hyökännyt Kolmekolmoselle.
Portit olivat jo sepposen selällään, kun vaunu lähestyi vartiokoppia. Töysä lisäsi höyryä, ja aseman valot häipyivät selustaan. Oli niin pimeää, ettei Jallatornista näkynyt edes kultaista kärkeä. Railokin oli saanut vaatteet päälleen, napitti enää paitaansa konekiväärin takana. Mies kimpoili luukunreunoja vasten kuin olisi ollut juovuksissa – mistä siitä tiesi vaikka olisikin.
Töysä kevensi kaasujalkaa vasta Kymppiraitin toisessa päässä, kun tarkastusasema 9-38A oli ilmestynyt näkökenttään. Puomi oli alhaalla, niin kuin aina öisin. Vartiomies käveli ripein askelin ulos kopista kivääri kourassaan.
– Mikä tilanne wadissa? Nieminen huikkasi alikersantille.
– Vittumainen, mies vastasi. – Sissit saivat deffareilta siipeensä. Yrittävät päästä Kolmekolmoselle. Yksi niistä vuotaa kuiviin. Uhkasivat räjäyttää koko posen, jollei portti aukea.
Puomi nousi vaunun tieltä. Töysä ei aikaillut vaan painoi heti kaasun pohjaan. Puristin luukun reunoista rystyset valkoisina. Pelkäsin yhtä paljon matkantekoa kuin perille pääsyä. Tie oli kapea ja mutkainen. Yksikin ajovirhe olisi sysännyt vaunun laakson pohjalle. Perillä vasta kusiset paikat olisikin. Asemille ei koskaan päästetty kutsumattomia vierailta, vaikka olisi sokat vedetty kranaateista. Tyynnyttele niitä sitten.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
304