Timonen, Karoliina

Corinne seisoi olohuoneen suurten ikkunoiden edessä ja katsoi taas kerran pimeään yöhön, jossa mikään ei liikkunut. Kuului vain tuulen humina puiden oksissa ja talon ajoittainen natina. Hän tunsi murenevansa sisältä pala palalta.

Corinne ei tiennyt itsekään, mikä häntä eniten painoi. Sitä oli vaikea eritellä. Hänen sisällään eli heikko toivo paremmasta, jota ei kuitenkaan ollut olemassa. Joka ei ollut hänelle mahdollinen. Hän odotti miestään ja toisaalta pelkäsi tämän saapumista. Hän pelkäsi jotakin määrittelemätöntä tulevaisuudessa ja muisteli menneitä. Aikaa, jota ei enää ollut. Aikaa, joka ei koskaan palaisi.