Kauhukirjallisuus

Genreen liittyviä linkkejä ja tietoja

Kauhuromaani / kauhukertomus

Etenkin romantiikan ajan suosima romaani- tai kertomusmuoto, jossa kuvataan pelottavia ja järkyttäviä yliluonnollisia tapahtumia ja luodaan näin kauhun ilmapiiri. Kauhukirjallisuuden aineksia sisältyy jo esim. Petronius Arbiterin (k. 66) Satyricon-romaanin tarinaan ihmissudesta sekä joihinkin Senecan, Apuleiuksen ja Lukianoksen teoksiin. Keskiajalle olivat luonteenomaisia kuolemantanssin ja helvetin kuvaukset. Kauhukirjallisuus omana lajinaan alkoi muotoutua 1700-luvun lopulla, ensin Englannissa goottilaisen romaanin myötä.
 
Tämän jälkeen kauhugenre on muodostanut oman yhä laajenevan traditionsa. Kauhutarinoiden hirviöt ovat usein rajatilan ilmiöitä, ts. sekä eläviä että kuolleita, kuten zombiet, aaveet tai vampyyrit. Modernin kauhukirjallisuuden klassikoihin kuuluvat monet Stephen Kingin (s. 1947) romaanit, kuten Carrie (1974, suom.) ja Shining (1977, Hohto). Suomalaisen kauhukirjallisuuden klassikkoa edustaa esim. Mika Waltarin Kuolleen silmät (1926), jonka hän julkaisi Kristian Korpin nimellä.
 
Lisätiedot: Latinan horror = väristys, kammo, kauhu

Lähde:
Tieteen termipankki 28.11.2014: Kirjallisuudentutkimus:kauhuromaani, kauhukertomus.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kauhuromaani, kauhukertomus.)

Goottilainen romaani

Romaanilaji, jossa kauhu, väkivalta, mysteerit kuuluvat kerronnan keskeisiin ainesosiin; sisälsi aiemmin usein suoraan tai epäsuorasti keskiaikaan liittyvää kuvastoa.
 
Käsitteet goottilaisuus ja gotiikka sopivat luonnehtimaan erityisesti sellaisia 1700-luvun loppupuolen kauhuromaaneja, jotka sijoittuvat keskiaikaisia viitteitä sisältävään ympäristöön. Lajin uranuurtaja, Oxfordin jaarli Horace Walpole (1717–97) antoikin alaotsikon "A Gothic Tale" romaanilleen "The Castle of Otranto" (1765). Tyypillinen goottilaisen romaanin tapahtumapaikka on rappeutunut sukulinna, joka on usein goottilaistyylinen; muita tyypillisiä tapahtumapaikkoja ovat rauniokirkot, linnojen salaiset käytävät, vankityrmät, kierreportaat, synkeä metsä jne. Tarinoissa esiintyy aaveita, hirviöitö ja muita yliluonnollisia olioita ja tapahtumia.

Myöhemmin gotiikka-sanalla on viitattu myös sellaisiin yliluonnollisiin tarinoihin, joilla ei ole paljoakaan yhteyttä alkuperäiseen romaanityyppiin tai keskiaikaan. Goottilainen romaani syntyi Englannissa siinä vaiheessa, jolloin romaanin asema ei ollut vielä kovin vakiintunut. Varhaisia goottilaisia romaaneja on pidetty vastareaktiona valistuksen ja rationalismin aikakaudelle sekä niille sovinnaisille rajoituksille, jotka romaanikirjailijat olivat aiemmin hyväksyneet annettuina. I. A. Cuddon (1991) toteaa,että omana aikanaan gotiikka edusti pienoista yhteiskunnallis-esteettistä vallankumousta. Se käsitteli vallitsevien kulttuuri-ihanteiden kääntöpuolta, kuten hulluutta, äärimmäisiä tunnetiloja, väkivaltaa, seksuaalisuutta jne. Suosituimmillaan goottilaiset romaanit olivat 1760–1820. Halpojen, sensaatiomaisia elämyksiä tarjonneiden kirjojen kysyntä oli suuri. Isojen rahojen toivossa kustantajat ja kirjailijat ponnistelivat tuottaakseen mahdollisimman paljon ja nopeasti tällaista sittemmin enimmäkseen unhoon vaipunutta kirjallisuutta.

Lajin esikoinen on Tobias Smollettin The Adventures of Ferdinand Count Fathom (1753). Varhaisiin klassikoihin kuuluvat myös William Beckfordin romaani Vathek, an Arabian Tale (1786), Ann Radcliffen The Mysteries of Udolpho (1794), William Godwinin Things as They Are: or, The Adventures of Caleb Williams (1794), Mary Shelleyn Frankenstein, or the Modern Prometheus (1818, Frankenstein) sekä E. T. A. Hoffmannin monet kauhuromaanit ja -kertomukset. Bram Stokerin klassinen vampyyritarina Dracula (suom.) ilmestyi 1897.

Goottilaisen romaanin vaikutus näkyy 1800-luvulla myös monissa valtavirtaa edustavien kirjailijoiden tuotannossa, kuten Charlotte ja Emily Brontën, Walter Scottin ja Charles Dickensin romaaneissa. Amerikkalaisessa 1800-luvun alun kirjallisuudessa etenkin Charles Brockden Brownin (1771–1810) romaanit ja Edgar Allan Poen (1809–49) kauhukertomukset mukailevat gotiikkaa. Saksassa kehittyi oma goottilaista romaania muistuttava kauhuromaanin lajinsa Schauerroman. Ranskassa kauhukertomukset ja yliluonnolliset tarinat ovat ominaisia esim. Honoré de Balzacin, Gérard de Nervalin ja Prosper Meriméen tuotannolle. Kauhuefektien paisuttelu tuottaa toisinaan myös tahatonta tai tahallista komiikkaa mm. Thomas Love Peacockin romaanissa Nightmare Abbey (1818) ja Jane Austenin romaanissa Northanger Abbey (1818, Neito vanhassa linnassa).

1900-luku tuotti kauhuelokuvien (Frankenstein, Dracula ym.) ohella runsaasti uusgoottilaiseksi nimitettyä kauhukirjallisuutta, jota edustavat mm. Iris Murdochin romaani The Unicorn (1963, Yksisarvinen), David Storeyn romaani Radcliffe (1963) sekä monet Daphne du Maurierin, Carson McCullersin, Flannery O'Connorin, Joyce Carol Oatesin, Angela Carterin ja Stephen Kingin teokset.

Lähde:
Tieteen termipankki 28.11.2014: Kirjallisuudentutkimus:goottilainen romaani.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:goottilainen romaani.)

Kummitustarina

Kansanperinteessä uskomustarina, jossa toimivina olentoina ovat vainajat. He esiintyvät joko haamumaisina olentoina tai nk. elävinä ruumiina, jotka ovat lahoamisen eri asteissa tai jo luurankoja. Vainajat saattavat kummitella sen takia, että ne eivät ole päässeet siunattuun maahan tai koska niiltä on jäänyt jälkeen selvittämättömiä asioita. Jo antiikin roomalaisessa kaunokirjallisuudessa esiintyy kummitustarinoita, esim. Apuleiuksen (n. 125–190) teoksessa Kultainen aasi. Sittemmin kummitustarinoita ovat hyödyntäneet - useimmiten osana laajempaa teosta - esim. Geffrey Chaucer, renessanssiajan englantilaiset näytelmäkirjailijat (mm. Shakespeare), Heinrich von Kleist, Friedrich von Schiller (Der Geisterseher, 1789) goottilaisen romaanin edustajat Sir Walter Scott, E. T. A. Hoffmann, Edgar Allan Poe (Tales of the Grotesque and Arabesque, 1839), Charles Dickens, Sheridan Le Fanu (In a Glass Darkly, 1872), Henry James, M. R. James (Ghost Stories of an Antiquary, 1890-luku) ja Sir Kingsley Amis (The Green Man,1969).

Lähde:
Tieteen termipankki 28.11.2014: Kirjallisuudentutkimus:kummitustarina.
(Tarkka osoite: http://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kummitustarina.)

Kirjahyllyt

Kauhukirjallisuus – klassikoita ja suosikkeja

Käyttäjän Tuomas Aitonurmi kuva
Tuomas Aitonurmi 31.10.2014

Tässä kirjahyllyssä on pyritty tiivistämään kauhukirjallisuuden lyhyt historia ytimekkääksi paketiksi klassikoita, omia suosikkeja ja vähemmän tunnettuja kotimaisia genren kirjoja. Hyllyssä on ensin ulkomaisten, sitten kotimaisten kirjailijoiden teoksia.

Tutustu kirjahyllyyn

Kingin kauhuklassikot

Linnea2101 25.3.2012

Stephen King on kauhun mestari, jonka kirjojen pelottavaa tunnelmaa on niin usein yritetty siirtää myös valkokankaalle ja yleensä niin epäonnistuneesti.

Tutustu kirjahyllyyn

Pohjoismaista kauhua

Käyttäjän KimmoL kuva
KimmoL 20.12.2011

Valikoima pohjoismaisten kirjailijoiden laadukasta psykologista kauhukirjallisuutta.

Tutustu kirjahyllyyn

Valikoima H.P. Lovecraftin parhaita

Käyttäjän KimmoL kuva
KimmoL 19.12.2011

Jos kauhunovellit kiinnostavat, niin näillä klassikoilla pääsee varmasti hyvin alkuun.

Tutustu kirjahyllyyn