Keskustelu

TuomasA

21.9.2020

Maggie Nelsonin tädin elämää ja 1969 tapahtunutta surmaa kartoittavat teokset on julkaistu suomeksi fiksusti yhdessä paketissa. Jane on yhdistelmä säemuotoista elämäkertaa ja päiväkirjakollaasia. Kun genre on ns. outo, on helpointa puhua runoista - tässä niiden muoto on kuitenkin pääosin kertova, ja kulkee enemmän proosan logiikalla. Punaiset osat on muistelmateos murhaoikeudenkäynnistä, jota käynnistettiin Jane-kirjan julkaisun aikoihin; hämmästyttäviä sattumia riittää enemmänkin. Nelson tuo tarkasti esiin perheensä vaikean suhtautumisen oikeudenkäyntiin ja sen, miten heitä yritetään kaapata kertomuksena muiden tarkoituksiin. Hän suomii henkirikoksilla mässäilevää populaarikulttuuria, ja esseemäisiin mietteisiin kytkeytyy myös väkivaltaisesti kuolleen valkoisen naisen kuvien hämmentävä ihannointi. Kaikesta huolimatta uskon, että kyllä tätä teosta true crimesta kiinnostuneetkin ovat lukeneet ja tulevat lukemaan. Nelson ei pääse täysin pakoon vihaamaansa lajia, vaikka pilkkoisi kertomuksen kuinka (hän kertoo oikeudenkäynnin ohessa myös päättyvästä parisuhteestaan ja isänsä varhaisesta kuolemasta). Tästä kaikesta muodostuu Punaisiin osiin jännitteitä, jotka kiskovat kokonaisuutta eri suuntiin. Kun kirja saapuu loppupisteeseensä, maailmaa ja sen lainalaisuuksia ei ole naulattu paikoilleen, eikä varmuutta ole. Teos on avoin, minkä Nelson mainitsee olevan myös kirjallisen estetiikkansa perustava käsite.

”Iho on pehmeä, sille voi tehdä mitä vain.” (Jane, s. 100)

”Kummastuksen pohjalla on muotoa hakeva, väkevä raivon särmä - ihon alla kihelmöi riehakas vastarinta, jotain irtonaista, kuumaa, hurjaa.” (Punaiset osat, s. 240)

”Ehkä minun häpeäni on sijaishäpeää sille häpeälle, jota jonkun muun olisi mielestäni syytä tuntea.” (Punaiset osat, s. 258)