Andien mainingit

Chileläinen runoilija Pablo Nedura (1904-1973) palkittiin kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1971 ”runoudesta, joka luonnonvoimien tavoin toi näkyville kokonaisen maanosan kohtaloita ja unelmia”. Vasemmistolaisena ajattelijana ja Chilen kommunistisen puolueen poliitikkonakin toiminut Neruda oli yksi 1900-luvun luetuimmista runoilijoista ja häntä pidetään edelleen yhtenä espanjankielisen runouden merkittävimmistä nimistä.

Nerudan laajasta tuotannostaan on julkaistu muutama suomennosvalikoima, joista Pentti Saaritsan kokoama Andien mainingit (Tammi 1972) on yksi tärkeimmistä. Kokoelma luo kattavan kokonaiskuvan kirjailijan tuotannosta. Teos alkaa Nerudan vuolailla ja värikylläisillä nuoruuden runoilla, joissa toistuvana teemana on kiihkeä rakkaus. Kokoelman lopussa on näytteitä kirjailijan myöhäiskauden runoista, joissa runsaus on korvautunut ajatuksen syvyydellä ja ironialla. Keskelle Saaritsa on sijoittanut otteita Nerudan 15 osaisesta suurteoksesta Canto General (1950), jonka oli tarkoitus piirtää kokonaiskuva Amerikan mantereen historiasta. Andien mainingeista löytyy kokonaan sarjan toinen osa Macchu Picchun huiput. Mikis Theodorákis sävelsi sarjan pohjalta Salvador Allenden pyynnöstä oratorion Canto General, jonka esityksissä kuultiin mm. Arja Saijonmaata.

”Tuulesta tuuleen kuin tyhjä verkko
minä kuljin läpi katujen ja ilmapiirin, tulin ja lähdin
kun astuivat voimaan syksyn lehtien laajentuneet
kolikot, ja kevään ja tähkäpäiden välillä
se minkä suurin rakkaus, kuin putoavassa hansikkaassa,
lahjoittaa meille kuin pitkän kuun.

(Elävästi säihkyviä päiviä ainemassojen
myrskyssä: terästä joka muuttuu
hapon hiljaisuudeksi:
hienoksi jauhoksi riivittyjä öitä:
maan häävimman ravistelemia heteitä.)

Joku joka odotti minua viulujen keskellä
löysi maailman kuin haudatun tornin
jonka kierteet painuivat syvempään
kuin kaikki käheän rikin väriset lehdet:
syvempään, maakerrosten kultaan saakka,
ja kuin meteorien kietoman miekan
minä upotin rauhattoman pehmeän kourani
maan syvimpiin synnyttimiin.
Painoin otsani syviin aaltoihin
ja valahdin kuin pisara rikintuoksuiseen lepoon,
ja sokean tavoin minä palasin
ihmisten tuhlatun kevään jasmiinin luo.”

(Macchu Picchun huiput - I)