Sisilisko ja minä

Maaliskuussa kuollut Kaarina Valoaalto (1948-2021) oli suomalaisen kirjallisuuden oman tien kulkija, jonka räiskyvää tuotantoa on vaikea sovittaa tuttujen kirjallisten lajityyppien muotteihin ja kaavoihin. Hänen esikoisteoksensa runokokoelma Ei muuta kuin hiukset päässä (Otava 1980) huomioitiin aikanaan laajasti ja hän ehti elämänsä aikana julkaista yhdeksän runokokoelmaa, joista viimeinen Banana Split (Poesia 2020) ilmestyi sopivasti esikoisen 40-vuotisjuhlavuotena. Valoaalto laajensi ilmaisuaan omalaatuisen lyhytproosan puolelle jo vuonna 1982, ja hänen merkittävin proosatuotantonsa sijoittuu 1980-luvun lopulle ja 1990-luvun alkuvuosiin. Näistä voisi nostaa esille esimerkiksi romaanit Huono iho (Otava 1986) ja Mystikko (Art House 1988). Valoaalto oli kirjallisen uransa rinnalla toimelias kansalaisaktivisti erityisesti luonnonsuojeluun liittyvissä asioissa. Hänet tunnettiin mm. Emmauksen aktiivisena lumpunkerääjänä.

Valoaallon tunnetuimpia teoksia on romaani Sisilisko ja minä. Eva Blitzin tarina (Kirjayhtymä 1991), joka kertoo päähenkilö Evan ja sisiliskon välisestä yhteiselämästä. Proosarunoa muistuttavista lyhyistä luvuista koostuva teos on kieleltään irtonaista ja leikillistä. Itse tarina on sävyltään surrealistinen, mutta silti hämmästyttävän selkeä. Sisilisko paljastuu kerronnan kuluessa naisen metaforaksi ja romaani kertomukseksi lesbosuhteesta. Markku Eskelinen kirjoittaa teoksessaan Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa (Siltala 2016), että ”olennaisimmillaan Sisilisko ja minä on intensiivisen hallittu kertomus symbioottisen parisuhteen ehdoista, edellytyksistä ja dynamiikasta. Romaanin itsekkäiden, epäitsenäisten, rakkautta toiseen sulautumisesta turhaan etsivien, sosiaalisesti teeskentelevien, manipuloivien, syyllistävien, luonnehäiriöisten, suuruus- ja pienuuskuvitelmaisten ja väkivaltaisten ihmisten harhainen paritanssi ei katso eikä kysy sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista.”

”Jos joku kysyy minulta kenen kanssa asun. Sanon että erään sisiliskon. Koska se on totta. Ja minun on oltava varovainen, sillä sisilisko ei pidä vieraista. Ei niinkään että se olisi ihmisarka, vaan yksinkertaisesti se ei pidä siitä, että sen normaalia elämänjärjestystä häiritään. Alussa se kertoo jopa kaukaisista esi-isistään ja väittää olevansa helmisisilisko. Vain minä tiedän, että se on muurisisilisko.
Sitten se alkaa käydä kärsimättömäksi. Ja haluaa katkaista välillemme virinneen keskustelun väittäen haluavansa mennä nukkumaan.
Se sanoo minulle että jokainen puheenaihe on haukotuksen arvoinen. Luulen että se muutti luokseni koska se oli ikävystynyt.”