Päivän täky

Loistava Nemesis

Tšekkiläinen Ladislav Klima (8.8.1878 – 19.4.1928) oli kirjailija ja filosofi, jolla on ollut suuri merkitys moniin myöhempiin eurooppalaisiin ajattelijoihin. Kliman kaunokirjallisessa tuotannossa näkyy vahva satiirinen ulottuvuus. Loistava Nemesis -pienoisromaani (Like 1999, suom. Markku Tuiskula) sijoittuu alppikylään, jossa Sider lähtee seuraamaan ilmestyksen kaltaista Errataa, jonka ajattelee olevan sielunsa pelastus, mutta heidän välissään kummittelee toinen nainen, Orea. Kehkeytyy unenomainen kolmiodraama, ja kertomuksen teemoja ovat erityisesti syyllisyys ja rangaistus, jossa keskeinen on tahdon motiivi. "Vuorossa on takaa-ajoa ja houreisia ilmestyksiä. Näyt ja konkreettinen todellisuus ottavat mittaa toisistaan, mutta sankari ei anna periksi. Perinnön turvin Sider pysyy omistamaan koko loppuelämänsä naisen etsinnälle", kirjoitti Jukka Koskelainen HS:n arvostelussa. "Etäältä he näyttivät oudon samannäköisiltä. Jotakin arastelevan seesteistä, aineettoman tuhoisaa väikkyi noiden kalpeiden kasvojen luomassa heijastuksessa, jotain sellaista jonka kaltaista hän ei ollut muiden naisten kasvoilta milloinkaan aiemmin katseellaan tavoittanut."

Viisi veistä Andrei Kraplilla

Hannele Mikaela Taivassalo (s. 1974) sai Runeberg-palkinnon vuonna 2008 romaanistaan Fem knivar hade Andrej Krapl, joka ilmestyi suomeksi nimellä Viisi veistä Andrei Kraplilla (Teos & Söderströms 2008, suom. Tarja Teva). Vaellusromaania ja kauhuromanttisia tunnelmia sisältävässä kertomuksessa sekoittuvat eri kirjalliset tyylit: on mystiikkaa, romantiikkaa, unia, proosaa, runoa. Tapahtumat alkavat Pohjanmaalta, kun nuori Alisa kohtaa kotikylässään miehen, Andrei Kraplin, jolla on mukanaan virsikirja ja viisi veistä. Alisa päätyy karkaamaan kylästä mukanaan yksi veitsistä ja saa kannoilleen metsästäjän. Alkaa salaperäinen matka yhä uusiin paikkoihin, metsistä kaupunkien sokkeloihin. "Kirjassa David Lynchin elokuvamaailma ja maailmankirjallisuus Raamatusta Danteen on viskattu keskelle arkea, likaisten 60-luvun mineriittilevyjen peittämän talon mutaiseen pihaan, ummehtuneelle kokolattiamatolle ja liian täyteen ahdettuihin huoneisiin. Lopputulos on ällistyttävän virkistävä", kirjoitti Salla Seuri Uuden Suomen arviossa. "Minulla on uusi harrastus. Heitän veitsiä. Ne suhahtavat ilmojen halki ja pian onnistun myös iskemään ne tapetin läpi seinään. Minusta alkaa tulla hyvä. Minulla on tuntuma veitsiin. Ensimmäisinä öinä minä hakkaan unissani patjaa kädelläni."

Veden viemää

Kääntäjä Jaana Nikula sai viikko sitten Mikael Agricola -palkinnon viime vuonna julkaistuista suomennoksistaan. Nikulan aiempiin käännöksiin kuuluu mm. Mikael Niemen romaani Veden viemää (Like 2013). Teos kertoo Pohjois-Ruotsissa tapahtuvasta suuronnettomuudesta, "jokitsunamista", joka syntyy kun Luulajanjoen vesivoimalan pato murtuu aiheuttaen massiivisen tulvan. Kirjan eri henkilöihin tulva vaikuttaa monin tavoin, ja syntyy tragikoomisia ja absurdejakin tilanteita. Miten ihminen käyttäytyy uhkaavan tuhon äärellä? "Teos rakentuu pääasiassa kuuden eri henkilön vuoroittaiseen seuraamiseen, aivan kuin kamera olisi läsnä eri puolella tulvivaa aluetta ja tallentaisi erilaisia ihmiskohtaloita. Siitä huolimatta kerronta ei tunnu liian pomppivalta vaan etenee rauhallisesti", kuvasi Pirjo Kantojärvi kirjaa Maailmankirjat-sivuston arviossa. "Hän oli vähän matkan päässä padonharjalta kun pysähtyi niille sijoilleen. Hänen edessään mutkitteli halkeama asfaltin poikki. Se oli aika leveä, ehkä parisenttinen. Hän oli aivan varma ettei se ollut ollut siinä vielä aamulla. Hän kävi polvilleen ja työnsi sormensa halkeamaan. Siellä oli kuivaa. Sade ei ollut ehtinyt kastella sillan pintaa, halkeama oli siis ilmestynyt aivan äsken. Huono juttu. Erittäin huono juttu."

Huhtikuu

Saima Harmajan (1913–1937) esikoisrunokokoelma Huhtikuu (WSOY 1932) oli runoilijan elinaikana ainoa teos, joka sai kiittäviä arvioita. Seuraavien kahden kokoelman vastaanotto oli nuiva, ja vasta postuumisti ilmestynyt neljäs kokoelma ja koottuja runoja päiväkirjoihin yhdistänyt kokoomateos nostivat hänet klassikoksi. Huhtikuu-kokoelman alun nimirunossa "kevät itkee luomistuskissaan", ja teos koostuu pääosin runoilijalle ominaisiksi muodostuneita teemoja käsittelevistä runoista, joissa kuvataan sairautta, luontoa ja pohdiskellaan kuolemaa. Yksi runo on nimetty Harmajan esikuvan Edith Södergranin mukaan. "Saima Harmajalla, alkavalla nuorella runoilijalla, on omakohtaiset, kipeästi eletyt laulunaiheet. Niistä hän laulaa välittömästi ja herkästi. Vaikka hänellä luonnollisesti on esikuvia – kelläpä niitä ei olisi – ei se vähennä hänen arvoaan aitona lyyrikkona", kirjoitti Onni Tolvanen Arvostelevassa kirjaluettelossa ilmestymisvuonna. "Oi tiedänhän, se voittain taistelun / taas nostaa valtikkansa lumotun. / Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu, / – käy päivä esiin, multa kirkastuu, / ja yli mullan kuultaa vihreys, / soi ihmeellisen tuulen hengitys. / Oi tiedänhän, ei kevät hyljätä / voi ketään, joll' on kevään ikävä."

Bartleby ja kumppanit

Espanjalaisen Enrique Vila-Matasin (s. 31.3.1948) romaani Bartleby ja kumppanit (Basam Books 2007, suom. Anu Partanen) on leikittelyä intertekstuaalisuudella ja metafiktiolla. Päähenkilö Marcelo on aikoinaan kirjoittanut kirjan, mutta ei ole enää sen jälkeen saanut kirjoitettua mitään. Hänestä on tullut Herman Melvillen novellin Bartleby: "Mieluummin en". Marcelo lähtee jäljittämään muita saman kohtalon kokeneita, ja teos koostuu lähes kokonaan alaviitteistä hänen kuvitteelliseen teokseensa. Käsittelyyn pääsevät niin Cervantes, Beckett, Pessoa ja Musil kuin monet tuntemattomammat ja kokonaan keksityt kirjailijat. "Harvoin yksien kansien välistä löytyy tietoa, huumoria, sivistystä, esseististä maailmankuvan hahmotusta ja kirjallista briljanssia yhtä paljon kuin Enrique Vila-Matasin 'romaanista' Bartleby ja kumppanit", kirjoitti teoksesta kirjailija Juha Siro blogissaan. "Aion siis kulkea negaation labyrintissa, nykykirjallisuuden hämmentävimmän ja viehätysvoimaisimman suuntauksen poluilla: se on suuntaus, josta löytyy ainoa vielä avoinna oleva tie aitoon kirjalliseen luomiseen; se pohtii mitä kirjoittaminen on, missä se on, kiertelee sen mahdottomuuden ympärillä ja lausuu totuuden tämän vuosituhannen lopun kirjallisuuden tilasta, jonka ennuste on vakava – mutta myös äärimmäisen innostava."

Valkoinen valo

Hanna-Riikka Kuisman (s. 27.3.1978) romaanissa Valkoinen valo (Like 2013) ei kuvata kevään lämmittävää auringonvaloa vaan kipua. Kirjan keskushenkilönä on runoilija Maria, joka on erakoitunut kotiinsa ja sänkyynsä kärsiessään pahoista kivuista. Hänen luonaan vierailee joskus Luukas, jonka avioliitto alkoholisoituneen Lyydian kanssa on viilennyt. Henkilöillä on taustallaan erilaisia rankkoja kokemuksia ja salaisuuksia, Marian kohtalo kietoutuu myös neljän muun vaiheisiin odottamattomalla tavalla. "Ahdistusnäytelmänä ja kaaoksen kuvana Valkoinen valo vaikuttaa nykymytologiselta matkalta hirviöiden yöhön, ahtaiden huoneiden golgatalle, joka on tukehtumaisillaan ja huutaa sovituksen, valon ja rakkauden tarvetta", kirjoitettiin teoksesta Savon Sanomien arviossa. "Joskus särky on sietämätöntä jopa kaikkein voimakkaimpien lääkkeiden suloisen pumpulin lävitse, sammutan kaikki valot ja upotan itseni kuppikuulokkeista valaiden lauluun ja kaikki välke katoaa, on vain suuri valoton meri jossa ajelehdin, aallot lämmintä lunta. Menneisyyden tuhannet kasvot ja äänet lakkaavat olemasta, en edes muista päivää, kauheaa likaista valoa, joka viiltää lasinkirkkaana kvartsina – –"

Lastentarinoita

Sveitsiläisen Peter Bichselin (s. 24.3.1935) kertomukset ovat pelkistämisen ja omalaatuisen näkemisen taidetta. Kokoelma Lastentarinoita (Otava 1982, suom. Markku Mannila) sisältää seitsemän tarinaa, jotka teoksen nimestä huolimatta ovat eräänlaisia aikuisten satuja. Päähenkilöihin kuuluvat muun muassa mies, joka tietää että maapallo on pyöreä, mutta ei usko sitä, ja oman kielen keksivä mies, ja mies, joka ei halua tietää mitään. Tiiviit kertomukset jättävät paljon oivallettavaa myös lukijalle. "He kapinoivat, eivät yhteiskuntaa tai todellisuutta vastaan, vaan pohjimmiltaan ihmisen osaa vastaan. Sitä vastaan että ihmisen kohtalona on menettää lapsen kyky itse löytää todellisuus ja kokea se puhtaana, ilman tietoja tai ennakkokäsityksiä", kirjoitti Pertti Lassila teoksen henkilöistä HS:n arviossaan. Suomentaja Markku Mannila sai Lastentarinoiden kääntämisestä valtionpalkinnon. "Hän ei tyytynyt siihen, että hänellä oli nimi, hän halusi tietää tarkalleen myös sen, miksi niin oli ja mistä nimi oli peräisin. Niinpä hän selaili päivät pääksytysten vanhoja kirjoja, kunnes löysi niistä nimensä."

Köyhää kansaa

Minna Canthin (19.3.1844 – 12.5.1897) pienoisromaani Köyhää kansaa ilmestyi vuonna 1886. Teos kuvaa äärimmäistä köyhyyttä, syrjäytymisen kierrettä ja eriarvoisuutta. Holpaisen perheen lapset sairastelevat ja ovat nälästä heikkoja. Perheen äiti Mari yrittää epätoivoisesti löytää heille syötävää, hän on monella tapaa kovilla. Mies ei onnistu löytämään töitä, ja vuokraisäntä vie viimeiset huonekalut. Kritiikkiä köyhien jättämisestä oman onnensa nojaan saavat osakseen sekä yhteiskunta että kirkko. "Canth kuvaa hienosti kaikkien perheenjäsenten tuntoja. Ei unohdeta isäntä Holpaisen suhtautumista vaimoonsa Mariin, eikä väsyneen Marin suhtautumista lapsiinsa. Canth ei lankea kenenkään glorifiointiin eikä rakenna kenellekään marttyyrin autuasta sädekehää", on teoksesta kirjoitettu Morren maailma -blogissa. "Horjumalla hän meni nurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia olemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja painoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut syvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois rauhaan ja lepoon, ajatteli hän."

Kuutiikeri

Egyptissä syntynyt brittikirjailija Penelope Lively (s. 17.3.1933) on saanut urallaan merkittäviä tunnustuksia sekä lapsille että aikuisille kirjoitetuista teoksistaan. Hänen romaaninsa Kuutiikeri (WSOY 1988, suom. Harry Forsblom) kuvaa Claudia Hamptonia, joka käy läpi elämänsä vaiheita maatessaan sairaalassa kuolemaisillaan. Claudia luo kokemastaan synteesin: historia on sykli, jossa samat perustapahtumat kertautuvat. Sekä päähenkilön elämä että ihmisen kehityshistoria koostuvat erilaisista vaiheista, joita jakavat mm. toinen maailmansota, intohimoinen romanssi sotakirjeenvaihtajana Egyptissä ja menetykset. "Claudian itsevarman äänen rinnalla kuuluvat toisten henkilöiden usein ristiriitaisetkin versiot, samoin kaikkitietävän kertojan ääni. Tuloksena on älykäs, aidonnäköinen romaani tästä vuosisadasta ja ihmisen tavasta toistaa virheensä, monistaa asenteensa", kirjoitti Suvi Ahola HS:n arviossa kirjan ilmestyttyä suomeksi. Lively sai romaanista Booker-palkinnon 1987. "Minun tarinaani kietoutuvat muiden tarinat – äidin, Gordonin, Jasperin, Lisan ja varsinkin erään muun; heidänkin ääniensä täytyy kuulua, siten minä noudatan historian sääntöjä. Kunnioitan todistettavuuden lakeja. Totuuden, mikä se sitten lieneekin. Mutta totuus on sidoksissa sanoihin, painettuun tekstiin, sivun todistukseen."

Nousukausi

Alpo Ruuthin (17.3.1943 – 25.5.2002) romaani Nousukausi (Tammi 1977) on monelle elämänalueelle ulottuva kuvaus helsinkiläisestä lähiöstä 70-luvulla. Keskushenkilöinä ovat "kansandemokraattinen ammattiyhdistystoimittaja" Ale, jonka vaimo heittää hänet ulos, ja eronnut siivooja Marja, joka haaveilee rauhallisesta elämästä vaikka hänen elämässään ei näytä muuta olevankaan kuin rauhaa. "Nousukausi puhuu ammattiyhdistystoimitsijan työstä, työelämän perusongelmasta, aktiivisten vanhempien ja passiivisten lasten suhteesta, miehen ja naisen rooleista, Helsingin Hakaniemen seudusta ja lähiöistä, vasemmiston eri poliittisten ryhmittymien tilanteesta; kaikkineen Ruuth luo harvinaisella tavalla muutaman äskeisvuotemme elämän koko kuvaa", luonnehdittiin Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. Ruuthin lavean realistisen kerronnan juuret olivat hänen lapsuutensa maisemissa, Helsingin Sörnäisissä. "Ale lähtee ajelemaan hotellia kohti ja ajattelee että ihmisiä työnsä ääressä, mitähän ne oikein puhuivat. Hän varmistaa ohimennen että kokouspaikka on lähellä hotellia ja käy täyttämässä kortin ja jättämässä auton pysäköintipaikalle. On alkanut tuulla, meri on lähellä ja tuuli kosteaa ja raakaa."

Elämä Käyttöohje

Ranskalainen Georges Perec (7.3.1936 – 3.3.1982) muistetaan erityisesti kokeellisen kirjallisuuden tekijöiden OuLiPo-ryhmän keskeisenä jäsenenä. Perecin romaani Elämä Käyttöohje (Loki-Kirjat 2006, suom. Ville Keynäs) on laaja ja polveileva teos, joka luo pariisilaisen kerrostalon asukkaista kokonaisen pienoisuniversumin. Kerrostalossa on 99 huonetta ja romaanissa saman verran lukuja. Teos kertoo ihmisistä, heidän pakkomielteistään ja elämästään muodostaen samalla eräänlaisen palapelin, jossa jokaisella on oma paikkansa. Kirjan huoneissa ja luvuissa käydään läpi tyylilajien kirjo. "Elämä Käyttöohje tarjoaa ehtymättömän aarrearkun yhtä hyvin kirjallisten ja kielellisten pelien ratkaisemista rakastaville oppineille kuin meille tavallisille lukijoillekin, jotka voimme rauhassa keskittyä nautiskelemaan kirjan ihmeellisillä kertomuksilla", kirjoittaa Päivi Kosonen teoksesta Kiiltomato-lehden arviossa. "Kyllä, tästä se alkaa: kolmannen ja neljännen kerroksen välistä Simon-Crubellier-kadun talossa numero 11. Noin neljäkymmenvuotias nainen kiipeää rappusia. Hän on pukeutunut pitkään keinonahkaiseen sadetakkiin ja hänellä on sokeritopan muotoinen huopamyssy, vähän sellainen kuin menninkäisellä voisi kuvitella olevan, siinä on punaisia ja harmaita neliöitä."

Eksyneitten valtakunta

Marianna Kurton esikoisrunokokoelma Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006) on pääosin proosarunoista rakentuva teos, jossa ihminen etsii paikkaansa muuttuvassa maailmassa. Takakannen tekstissä kuvataan kirjan olevan "naurua kosmiselle yksinäisyydelle" ja "surrealistinen sokkoleikki". Maantieteen innoittaman kokoelman runoista syntyy lähentymisen ja loitontumisen vaikutelma, näkökulmien laajuus vaihtelee, ja paikan kokemisen tuntu on vahva. Teoksen kieli on rikasta ja virtaavaa. "Eksyneitten valtakunta on hauskasti eksyttävä kokonaisuus. Ja se on nimenomaan kokonaisuus, sillä Kurton runot asettuvat dialogiin toistensa kanssa ja muodostavat runokertomuksen, joka on enemmän kuin osiensa summa", kirjoitti Kristiina Wallin teoksesta Kiiltomato-verkkolehdessä. Kurtto sai kokoelmasta Kalevi Jäntin palkinnon. "Kädet unohtuvat, mutta nimi muistetaan. Jokin epämiellyttävä tapa. Niin vähän tiedämme toisistamme! Se on kevään merkki. Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen. Ja uima-allas, jonka yli aurinko kellahtaa horisonttiin. Mitä siellä on? Maaliskuussa vettyneitä sieluja."

Kirje Munakoisotasavaltaan

Abbas Khider (s. 3.3.1973) on Irakissa syntynyt, nykyisin Saksassa elävä kirjailija, joka kirjoittanut tuotantonsa saksaksi. Khider on saanut useita kirjallisia tunnustuksia, mm. Nelly Sachs -palkinnon 2013. Hänen romaaninsa Kirje Munakoisotasavaltaan (Lurra Editions 2015, suom. Olli Sarrivaara) sijoittuu vuoteen 1999 ja kertoo Libyaan maanpakoon lähteneestä Salimista, joka ei ole lähtönsä jälkeen kuullut perheestään, ystävistään tai rakastamastaan Samiasta. Salim saa kuulla koko arabimaailman kattavasta laittomasta kirjeiden kuljettajien verkostosta, ja hän uskaltautuu lähettämään rakastetulleen kirjeen Irakiin, maahan jossa vain munakoisoja kasvaa yli oman tarpeen. "Sananvapaus nousee kirjassa keskeiseksi teemaksi. Teema konkretisoituu kirjeen liikkeissä ja henkilöissä, jotka kirjettä käsittelevät. Sana ei liiku vapaasti, vaan kohtaa monenlaisia hankaluuksia rajoja ylittäessään. Viaton rakkauskirje kiertyy erilaisiin vallankäytön muotoihin", kuvataan teosta Kiiltomato-lehden arvostelussa. "Mitä tämä kirottu maailma saakaan sinut ajattelemaan? Onko nyt tultu jo siihen, että uskon mafiosojen olevan välttämättömiä? Ehkä he sitten ovatkin, eivät sitä kaikkien elämässä, mutta kenties maanpakolaisen elämässä. Kirje on housuntaskussani, ja se lähtee matkaan vielä tänään."

Lola ylösalaisin

Monika Fagergholmin (s. 26.2.1961) romaani Lola ylösalaisin (Teos 2012, suom. Liisa Ryömä) vie lukijansa pikkukaupungin salaisuuksiin, kipeisiin muistoihin ja julkisivun taakse. Tarina kietoutuu kahden väkivaltaisen kuolemantapauksen ympärille. Jana Morton palaa kotikaupunkiinsa seitsemäntoista vuoden jälkeen, sillä hänen on tarkoitus osallistua ystäväpiirin kutsuille, mutta yllättäviä käänteitä on tiedossa. Tunteet, tapahtumat ja kerronnan kieli kietoutuvat yhteen pienen yhteisön kuvauksessa, jota on verrattu niin Twin Peaksiin kuin Peyton Placeen. "Fagerholmin kuvaustapaan, visuaalisesti toimivaan kielelliseen energiaan sisältyy demonisia piirteitä. Arkirealismin yksityiskohdat ikään kuin tempautuvat yhtäkkiä maagisiin kuviin ja asetelmiin, jotka eivät ole lopulta kenenkään hallittavissa", kuvattiin Savon Sanomien arviossa. Teoksesta on tehty myös tv-sarja. "Taiteilija siinä patsaspuistossa joka näyttää väenkokoukselta – kivi-ihmisiä, valkeita ihmisiä. Ja kivipatsaiden seassa istui taiteilija itse pahalla päällä ja valitti pikkukaupungin pikkumaisuutta, näkemysten, perspektiivin puutetta – ja omaa kaipuutaan esimerkiksi sille Indonesian saariston ihanalle saarelle jossa hän viettää osan talvikaudesta vaimonsa Suritin kanssa; tämä on yhtä hapan kuin hänkin. Ainakin näyttää siltä – piskuinen ja rutikuiva, erityisharrastuksena 'design ja sisustaminen'."

Kuningasajatus

Viron itsenäisyyspäivä on 24. helmikuuta, ja tänä vuonna Viro juhlii myös 100-vuotispäiväänsä. Tunnetuimpiin virolaisiin kirjailijoihin kuuluu erityisesti historiallisia kertomuksia kirjoittanut Jaan Kross (19.2.1920 – 27.12.2007). Krossin romaani Kuningasajatus (WSOY 1994, suom. Juhani Salokannel) on kuvaus kolmesta erilaisesta miehestä eri aikakausina, ja näiden tarinoiden lomaan Kross on punonut kaksinkertaisen rakkausjuonen. Jüri Vilms taisteli vuonna 1918 Virolle itsenäisyyttä saksalaisia ja bolshevikkeja vastaan. Vilmsin vaiheita tutkii myöhemmin nuori historioitsija, kirjan minäkertoja. Vilmsiä ja hänen tutkijaansa on pienestä pitäen kiehtonut S. A. Andréen kohtalokas yritys lentää kuumailmapallolla Huippuvuorilta Pohjoisnavalle. "Ironia ja äly toimivat, kun Kross kertoo. Modernin ja postmoderninkin romaanin häilynnät ja siirtymät sujuvat suvereenisti, kuten Nobel-ehdokkuustasolla ainakin. Juhani Salokanteleen käännöksen välityssuhde tuntuu optimaaliselta, suomennos on erinomaisen luettava", kehuttiin kirjaa Helsingin Sanonien arviossa suomennoksen ilmestyttyä. "Enkä minä ollut omassa asiassani enkä asenteessani vielä ollenkaan varma. Päinvastoin, värähdin joka kerran kun minulle tuli mieleen, joka kerran kun pidätysten tihetessä minulle tuli mieleen: mutta mitä tapahtuu sitten kun he alkavat tutkia minun Vilms-muistokomiteani aineistoja? Ja sitä millaisen miehen muistoa minä siellä olin edesauttanut säilymään...?"

Salomo ja Ursula

Juhani Peltosen (12.5.1941 – 25.2.1998) romaani Salomo ja Ursula (WSOY 1967) on rakkaustarina, jonka kerronnassa on arkikuvauksen ohella fantasian vivahteita. Kirjaa on kuvailtu myös aikuisten saduksi. Salomo ja Ursula kohtaavat puistossa, rakastuvat ja yrittävät etsiä paikkaa, jossa asua. Kodin löytäminen kaupungista on vaikeaa, ja he päätyvät asumaan jopa junaraiteiden väliin ratapihalle. Teoksen kertoja tekee ihmisistä tarkkoja havaintoja. "Kertomus on samalla kertaa lämpimästi hauska ja traaginen, kuvaus rakkaudesta jolla ei ole kotia maan päällä. Lähtökohtana on todellinen tilanne, asuntopula, mutta Peltonen kertoo tarinansa todellisuuden ulkopuolella", kuvataan Vappu Karjalaisen aikalaisarviossa. "Ja papukaija huusi lauseensa ja vihelteli innoissaan kiitokseksi. Vaikka tuoleja oli nyt paljon vapaana, halusi Ursula kuitenkin edelleen istua Salomon sylissä. Tarjoilijatar tuli kaatamaan lopun viinin heidän laseihinsa."

Väärään aikaan

Sveitsiläinen Alain Claude Sulzer (s. 17.2.1953) on palkittu ja useille kielille käännetty kirjailija, jolta on suomennettu tähän mennessä kolme teosta. Ensimmäinen suomennoksista oli romaani Väärään aikaan (Lurra Editions 2012, suom. Raija Nylander). Tarkkanäköinen, sekä läheltä että horisontaalisen etäältä kirjoitettu teos kertoo miehestä, jonka isä teki itsemurhan poikansa ollessa parin viikon ikäinen. Emil-isästä on vain valokuva, jonka avulla kertoja selvittää hänen kohtaloaan. Äidistä ei ole apua, mutta lopulta asiat alkavat selvitä kertojan löytäessä miehen, joka otti hänen isästään valokuvan. Selviää, että Emil oli ollut homoseksuaali, mikä teki onnellisen elämän 1950-luvun Sveitsissä mahdottomaksi. Romaanin kerrosteisuutta lisää isän näkökulman mukaantulo menneisyydestä. "Vanha valokuva ja siinä erottuva rannekello sysäävät symboleina ja konkreettisina esineinä liikkeelle tapahtumainkulun, jossa vähin erin kasvavat näkyville ohitettu aikakausi ja sen ihmiset", kuvaa Jouko Grönholm Turun Sanomien arvostelussa. "En tiennyt, milloin ja kuinka usein isä oli käynyt tässä kaupungissa, mutta kuvittelin, että Pariisi oli ollut hänelle tärkeämpi kuin yksikään toinen kaupunki maailmassa. Minä näin, että hän oli hengittänyt täällä vapaammin niin kuin minäkin nyt hengitin ja polttelin tupakkaani melkein kuin aikuinen, jota kukaan ei häirinnyt tai nuhdellut."

Elämä edestakaisin

Kirjailija Eeva Kilpi täyttää 18. helmikuuta 90 vuotta. Kilven tuotannossa on käsitelty paljon karjalaisten evakkokokemuksia, ja hänen viime syksynä saamansa Aleksis Kiven rahaston palkinnon perusteluissa todettiin: "Eeva Kilpi tarkasteli jo vuonna 1964 ilmestyneessä romaanissaan Elämä edestakaisin karjalaisuutta ja evakkoutta aikana, jolloin aihe oli poliittisesti arkaluontoinen." Elämä edestakaisin kuvaa evakoiden taipaleen äidin ja tyttären silmin. Karjalaisten naisten urheus, äärimmäiset ponnistelut, kodittomuus ja epävarmuus saavat kertomuksessa rinnalleen lämmintä huumoria. "Eeva Kilvelle on annettava runsas tunnustus sota-ajan luotettavasta ja eleettömästä ikuistamisesta, evakkotaipaleen hiljaisesta ja korostelemattomasta kuvituksesta, elämän pikkuliikkeiden tarkasta tallentamisesta ja lakkaamattomasta ymmärtäväisestä hymystä, jolla hän ikään kuin suojelee henkilöitään", kirjoitti Matti Paavilainen Helsingin Sanomissa. "Mutta sittenkin - miksi ihmeessä he eivät Selman kanssa olleet saman tien työntyneet jonnekin Keski-Suomeen tai Päijänteen toiselle puolelle ja aloittaneet pysyväistä elämää. Selmalla olisi ehkä jo kunnollinen hattukauppa, tosin näitä pula-ajan lumppuhuopaisia hattuja, mutta hattuja kumminkin, ja Helli viljelisi siellä maata vähäisellä tottumuksellaan ja odottaisi miehensä paluuta; mutta ei. He olivat jääneet rajan pintaan kuin ovensuuhun pysähtyneet vieraat eivätkä uskaltaneet käydä peremmälle."

Setšuanin hyvä ihminen

Saksalainen, 30- ja 40-luvuilla pitkään maanpaossa elänyt näytelmäkirjailija Bertolt Brecht (10.2.1898 – 14.8.1956) tunnettiin järjestelmällisenä tabujen ja kuivettuneiden rakenteiden kaatajana. Näytelmä Setšuanin hyvä ihminen (Otava 1967, suom. Elvi Sinervo) kertoo kolmen jumalan saapumisesta maan päälle ja heidän yrityksestään löytää kylmästä ja kovasta maailmasta edes yksi hyvä ihminen. "Miksi, kysyy Brecht, on niin vaikeata löytää hyvää ihmistä? Miksi hyvyyden on niin mahdotonta toteutua maailmassa? Tämän vertauskuvallisen näytelmän antama vastaus kuuluu: maailman on muututtava sellaiseksi, että hyvyys voi siinä menestyä", todettiin Arvostelevassa kirjaluettelossa 1968. "Kun olin pieni, kompastuin kerran kantaessani risukimppua. Eräs vanha ukko nosti minut pystyyn ja antoi vielä lantinkin. Olen muistellut sitä usein. Varsinkin ne, joilla itsellään on vähän syötävää, antavat mielellään muille. Varmaankin se johtuu siitä, että ihmiset yksinkertaisesti haluavat näyttää, mitä osaavat, ja mitenkäs sitä muuten osaisi paremmin näyttää kuin olemalla ystävällinen. Häijyys on vain jonkinlaista taitamattomuutta."

Talven tulo

Raija Siekkisen (11.2.1953 – 7.2.2004) ura kirjailijana alkoi Otavan novellikilpailussa menestyneellä novellikokoelmalla Talven tulo (Otava 1978). Kyseessä on tiivis teos: kolme novellia ja 73 sivua. Kahdessa kertomuksessa on päähenkilönä Maria-niminen opiskelija, joka yrittää saada otetta elämästään, mutta se tuntuu vaikealta. Teoksen niminovelli on lyhyt kuvaus pienen pojan yhdestä päivästä, jolloin talvi alkaa, ja elämän muuttumisesta sen jälkeen. Raija Siekkinen loi teostensa puitteissa proosatyylin, jota Kansallisbiografian artikkelissa kuvataan omintakeiseksi, sisäistyneeksi ja lyyrisen intensiiviseksi. "Siekkinen kirjoittaa säästeliäästi, välittää vaikutelmia muutamalla suppealla lauseella, ei selitä vaan antaa lukijan tehdä johtopäätökset", kirjoitettiin Arvostelevassa kirjaluettelossa hänen esikoisteoksestaan, joka sisältyy myös kokoomateokseen Novellit (2007). "Poika lähti juoksemaan ja pysähtyi vasta järven rannassa. Siellä hän hengitti kauan ja katseli järveä, joka sekin oli jäässä. Ja poika ymmärsi että talvi oli tullut, ja että kaikki johtuikin siitä, ja kulki sen jälkeen rauhallisena järven rannoilla ja etsi kiviä ja heitteli niitä jäälle, ensin pieniä ja sitten suurempia, kunnes jää ei kestänyt, vaan murtui ja musta vesi vyöryi sen päälle."