Päivän täky

Englantilainen potilas

Michael Ondaatje sai jaetun Booker-palkinnon 1992 romaanistaan Englantilainen potilas (Otava 1993, suom. Juhani Lindholm). Taannoin Ondaatjen teos palkittiin uudelleen, kun se valittiin Booker-palkinnon 50-vuotisen historian kunniaksi jaetun Golden Man Bookerin saajaksi. Romaani sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Sodan viime hetkillä Saharan autiomaahan putoaa lentokone, ja putoamisesta hädin tuskin selvinnyt, palanut ja kasvoton mies päätyy kanadalaisen sairaanhoitaja Hanan hoiviin. Kun sairaala tyhjennetään, Hana ja kuolemaa tekevä "englantilainen potilas" jäävät. Heidän seuraansa liittyy kaksi muutakin, ja joukko alkaa vähitellen kertoa toisilleen tarinoitaan. "Ondaatje ei kuvaa menneisyyttä kronologisesti, mutta nykyisyys taas etenee muistelmien lomassa lineaarisesti, jonkinlaisena virtaavana jatkumona. Ratkaisu toimii hyvin, koska se viittaa symbolisella tasolla elämään, jonka sota on pommittanut riekaleiksi, sellaisiksi palasiksi, joista ei saa enää mitään kokonaista aikaan", kuvasi Jukka Petäjä syksyllä 1993 HS:n arviossa. "Kun matkasin heidän kanssaan tietämättä missä olin, tarvitsin vain jonkin pienen harjanteen nimen, tiedon jostakin paikallisesta tavasta, jonkin pienen solun tämän historiallisen eläimen olemuksesta, ja heti maailmankartta loksahti taas paikoilleen."

Salpalinja

Paula Hahtolan romaanissa Salpalinja (Atena 2009) kolme ihmistä kertoo oman näkökulmansa heinäkuisen viikon tapahtumista. On vuosi 1951, ja kaksitoistavuotias Inge lähtee äitinsä Helmin kanssa vierailulle papan luokse. Helmi haluaa allekirjoituksen isyyden tunnustamispaperiin, jotta saisi vihdoin itselleen ja tyttärelleen virallisen aseman. Kun aikuiset käyvät läpi synkkiä salaisuuksiaan, Inge keskittyy omiin asioihinsa, kuten uuteen uimapukuun ja sitruunasoodaan. Painolastia siirtyy sukupolvelta toiselle. "Hahtolan henkilöt ovat kiehtovalla tavalla ei-kenenkään-maalla: vaihdokkaita, jotka havittelevat säätykiertoa ja tittelin tai juridisen aseman tuomaa olemassaolon oikeutusta. Kirjailija havainnoi ihmissuhteita kauppatavarana, hyväksynnän ja statuksen hakua tarkkanäköisesti kuin Maria Jotuni konsanaan", kuvasi Jani Saxell Kiiltomato-lehdessä. Hahtola voitti romaaninsa käsikirjoituksella Atenan ja Parnasson suuren proosakilpailun. "Heidän äänensä kuuluivat pukuhuoneeseen, mutta sanat eivät kuuluneet ja välillä he olivat hiljaa. Istahdin saunan kynnykselle ja halusin kotiin, mutta meillä oli vielä monta päivää. En minäkään täällä haluaisi asua."

Flamingon viimeinen lento

Mosambikilaisen Mia Couton (s. 5.7.1955) teoksissa yliluonnollinen kietoutuu arkipäivään. Hänen romaaninsa Flamingon viimeinen lento (Like 2001, suom. Sanna Pernu) kertoo kylästä, jossa YK-sotilaat alkavat räjähdellä kappaleiksi niin, että heistä jää jäljelle vain sukuelimiä... Mysteeriä selvittämään saapuva tutkija kohtaa kylässä värikkään henkilögallerian ja erikoislaatuisen todellisuuden. Couton käyttämä kieli vilisee uudissanoja ja sanamuunnoksia. "Varsinainen elämänfilosofian keskus ja muisti on tarinaa kertovan kyläläisen isä, Tizangarasta aikoinaan lähtenyt toisinajattelija. Hänen sekä kylän poppamiehen puheissa kiteytyvät siirtomaavallan aikaisen idealismin ja sittemmin seuranneen todellisuuden välinen ristiriita", kirjoitti Johanna Rossi Kiiltomato-verkkolehdessä. "Illansuussa flamingot lentelivät halki taivaan. Äiti katseli ääneti niiden kulkua. Hän ei lausunut sanaakaan ennen kuin pitkät linnut olivat kadonneet näkyvistä. Minäkään en voinut liikahtaa. Tuona hetkenä kaikki oli pyhää."

Jokainen vuodenaika

Tyyne Saastamoinen (7.7.1924 – 7.12.1998) oli runoilija, prosaisti, kääntäjä ja toimittaja. Hän asui vuodesta 1960 eteenpäin Ranskassa. Saastamoinen siirtyi kokeilevasta proosasta proosarunon pariin kokoelmassaan Jokainen vuodenaika (Otava 1963). Teoksen runoja pidettiin "epäsovinnaisina", eivätkä aikalaiskriitikot osanneet suhtautua Saastamoisen omintakeiseen tyyliin. Kokoelman runot kuvaavat sisäistä kaaosta ja pelkoja, vieraantuneisuuden ja toiseuden tunteita. "Etenkin tuntuisi luontevalta puhua 'momentaanirunoudesta', sillä Saastamoisen ilmaisu on erittäin voimakkaasti hetkeen sidottua. Kirjoittamisen akti paistaa tekstin lävitse selvästi ja tuottaa lukuelämyksen, jossa jokainen viivyttely tai pysähdys tuntuu runoa kohtaan tehdyltä rikokselta", luki kokoelmaa Matti Paavilainen Helsingin Sanomissa. Saastamoinen sai teoksesta valtion kirjallisuuspalkinnon. "Aamusi hidas herääminen on alkanut silmissäni. Kiirehdit näkemään päivän, soudat raskaasti ruumiini veneessä, kun aurinko on korkeimmillaan, olen katseesi suunta, minun on herättävä ja pidettävä silmiä auki. Haluaisin nukkua vielä, en lainkaan haluaisi ajatella, että jalat on pantava kenkiin. Mihin sinä veit jalkasi ja kenkäsi jotka yöllä olivat vuoteen vieressä haukottelemassa pitkää unta."

Ihoon kirjoitettu

Englantilaiskirjailija Jeanette Wintersonin romaani Ihoon kirjoitettu (Otava 1993, suom. Raija Mattila) ylistää intohimoa ja kapinoi säädyllisyyttä sekä rituaaleja vastaan. Päähenkilö-minäkertojan sukupuoli jää lopulta arvoitukseksi; monet ovat tulkinneet hahmon naiseksi, mutta varma ei voi olla. Päähenkilön historiaan jää aukkoja täydennettäväksi, kun hän kertaa vanhoja rakkauksiaan. Voimakkaan ja fyysisen rakkauskuvauksen ohella kirjaan tulee myös luopumisen, sairastumisen ja surun teemoja. Romaanin aistillinen kerronta ammentaa mm. neste- ja eläinsymboliikasta. "Ihoon kirjoitetussa kertoja rakastuu punatukkaiseen, sairastuvaan Louiseen. Se on tuttu, kaunis tarina intohimosta ja uhrautumisesta, jonka sivujuonteina on ihastuttavia kohtauksia eurooppalaisesta urbaanista arjesta ja muotokuvia eksentrisistä briteistä", kirjoitti Suvi Ahola teoksesta HS:n arviossa. "Me makaamme vuoteellamme vuokrahuoneessa ja minä syötän sinulle luumuja jotka ovat mustelman värisiä. Luonto on antelias mutta oikukas. Yhtenä vuonna se antaa meidän kärsiä nälkää, toisena se tappaa meidät rakkaudella. Sinä vuonna oksat repeilivät painosta, tänä vuonna ne suhisevat tuulessa. Kypsiä luumuja ei ole vielä elokuussa."

Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjailija Johanna Sinisalo täytti juhannuksen aikana pyöreitä vuosia, onnittelut! Hänen esikoisromaaninsa Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000) sopii hyvin myös pride-viikon ensimmäiseksi täkykirjaksi. Teoksen päähenkilönä on valokuvaaja Mikael, jota kutsutaan myös Enkeliksi. Hän kohtaa kotinsa takapihalla peikon ja ottaa sen hoiviinsa. Samalla kun selvittelee eri tietolähteistä peikon elämää ja esimerkiksi ruokailutottumuksia, Mikael tasapainoilee miessuhteidensa keskellä. Teoksen kerrontaan yhdistellään osittain kuvitteellisia katkelmia erilaisista luontokirjoista ja artikkeleista. "Nimensä peikko on saanut Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -teoksen hyväntahtoiselta kyynikolta. Kaimaansa verrattuna Sinisalon Pessi on kuitenkin alkukantaisen rujo", kirjoitti Maria Autio Kiiltomato-lehden arviossa. Sinisalon romaani oli ensimmäinen spekulatiivisen fiktion edustajaksi luokiteltava teos, joka sai Finlandia-palkinnon. Teos on käännetty useille eri kielille. "Yhtäkkiä sen käpälä ojentuu. Pitkät notkeat sormet ja hurjat kynnet lähestyvät, ja melkein tempaisen käteni pois mutta en tee sitä, en tee sitä, ja sen sormet kietoutuvat hetkeksi ranteeni ympärille, kuuma kapea käpälä koskettaa, ohikiitävän hetken, ja minun silmiini nousevat kyyneleet."

Kesäkirja

Tove Janssonin Kesäkirja (WSOY 1973, suom. Kristiina Kivivuori) on suomalaisen saaristolaiskesän kuvauksena ajaton klassikko. Teoksessa kerrotaan Sophia-tytön, hänen isänsä ja isoäitinsä kesänvietosta Suomenlahden saarella. Kertomuksen ytimessä on Sophian ja isoäidin mutkaton, avoimen rehellinen suhde – isoäiti osallistuu lapsen leikkeihin omalla viisaalla tavallaan. Jansson saa vähäeleisellä kerronnalla sanotuksi paljon, ja kirja on myös hauska. "Ihailen Tove Janssonin lämpöä ja vilpittömyyttä, joiden nojalla hän tunteella, mutta tunteilematta, kuvaa iäkkään isoäidin ja yksinäisen lapsenlapsen elämän yhteisyyttä, perusymmärtämystä, joka heidän välillään vallitsee ärtyneinä ja kurjinakin päivinä, saati molempien ollessa aurinkoisimmillaan", kuvasi Kerttu Manninen Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. "Meri kiilsi kuin öljy ja oli niin hailakanvärinen, että sitä tuskin siniseksi tajusi. Isoäiti istui keskellä venettä violetin värisen päivänvarjon alla, hän inhosi violettia, mutta muutakaan ei ollut saatavissa ja olihan se sitä paitsi kaunis väri ja yhtä vaalea kuin merikin. Päivänvarjo sai näyttämään siltä kuin he olisivat olleet pahimmanlaisia kesävieraita, mutta eivät he olleet."

Harhaileva tähti

Ranskalaisen Nobel-kirjailija J. M. G. Le Clézion romaani Harhaileva tähti (Otava 2000, suom. Annikki Suni) käsittelee aihetta, joka viime aikoina on ollut taas näkyvillä. Kertomuksessa Ranskan juutalainen Esther tapaa matkalla kibbutsiin ikäisensä palestiinalaistytön, Nezman, joka puolestaan on matkalla pakolaisleirille. Esther on joutunut piilottelemaan toisen maailmansodan aikana äitinsä kanssa sekä italialaisilta että natseilta, mutta heidän päästyään Israeliin joutuvat palestiinalaiset pois tieltä. Pakolaisuuden kokemukset seuraavat toisiaan ja rinnastuvat. "Harhailevan tähden vaikuttavin kohta on vanhan palestiinalaisnaisen kertoma tarina paratiisin menettämisestä. Vihan takia paratiisista tuli vedetön autiomaa. Tarina kuvaa symbolisesti israelilaisten ja palestiinalaisten ratkaisematonta suhdetta", kirjoitti Otto Lappalainen Kiiltomato-lehden arviossaan. "Lapsista useimmat olivat kesän alussa kuin villi-ihmisiä: kasvot, kädet ja jalat auringon paahtamat, tukassa ruohonkorsia, vaatteet rikki ja multaisia. Esther oli mielissään kun pääsi joka aamu mukaan kirjavaan joukkoon, jossa oli tyttöjä ja poikia, juutalaisia ja kylän lapsia, kaikki meluisia ja kurjissa vaatteissa – sellainen oli opettaja Seligmanin luokka."

Risteilijät

Kesän lomat ja mahdolliset matkat lähestyvät taas. Veronica Pimenoffin romaani Risteilijät (Tammi 1995), alaotsikoltaan "jäätäviä keskusteluja ja peliä koneiden kanssa", kuvaa risteilyä nimettömällä merellä, kyynisten matkustajien älyllisiä mittelöitä ja kohtaamattomuutta. Dialogivetoisen kerronnan alla kulkee selittämätön aavistus uhkaavasta tuhosta. "Risteilijät on aito 1990-luvun romaani teemoinaan elämän mekanisoituminen, jäätyminen ja rajallisuus. – – Matkalle on lähdetty unelman vuoksi, mutta päädytäänkin koekammioon, joka räikeällä tavalla paljastaa ihmisen ahdingon. Yksi ja toinen tuntee nahoissaan: tämä matka ei pääty hyvin – ja pakenee henkiseen happinaamariinsa", kuvasi Kaija Valkonen Helsingin Sanomien arviossaan. Pimenoff oli romaanilla Finlandia-palkinnon ehdokkaana. "Julia istui hiljaa. Miksi ihmeessä hänen pitäisi vaivata päätään tällaisella. Sietämätön matka. Hytissä oli painostavaa ja salongissa innostuivat tällaiseen keskusteluun.   – Avaruuteen on yksi ja toinen projisoinut omia mietteitään, kun on riittänyt tuntematonta myllerrystilaa. Markiisi de Sade halusi tempaista auringon taivaalta ja polttaa koko maailman."

Maailman pysyvyys

Viro viettää tänä vuonna satavuotisjuhliaan, ja myös virolainen runoilija ja lastenkirjailija Ellen Niit (13.7.1928 – 30.5.2016) ehti kokea elämässään monenlaisia vaiheita miehitysajasta ja kyydityksistä aatteellisesti kahlittuun aikaan, ideologisiin paineisiin ja lopulta kotimaansa vapautumiseen. Suomennosvalikoimassa Maailman pysyvyys (WSOY 1994, suom. Eila Kivikk'aho, Kirsi Kunnas, Aila Meriluoto, Brita Polttila, Anja Salokannel ja kirjan toimittaja Pirkko Huurto) julkaistiin Niitin runoja koko hänen tuotantonsa ajalta. Runojen henkinen tausta on luonto- ja kristinuskon yhdistelmässä, myös yhteiskuntakritiikkiä niistä voi lukea. "Tulos on joka tapauksessa syvästi hengittävä, notkea ja huoliteltu. Antologiana se on riemastuttavan rikas kokemus – tavallaan kuuden suomalaisen naislyyrikon käännöksissä saa uutta tuntumaa kunkin omaan runoilijanlaatuun", kirjoitti Suvi Ahola Helsingin Sanomien arviossaan. "Talo ei ole mitään. / Huone pelkkää tyhjää. / Muuta on koti. // Kodit kasvavat kodeiksi / aikaa myöten. / Kun pihanurmen ratamonlehdet / tai asfalttipihan arat / kulottuneet korret / ovat tarttuneet sydämesi syrjään, / kun sydän on juurtunut / ruokamultaan kivien ja asfaltin lävitse, / kun sydän on juurtunut / pohjaveteen saakka, / silloin olet kotona."

Abiturientti

Harri Sirola (28.5.1958 – 16.8.2001) ilmestyi kirjalliselle kentälle näkyvästi esikoisromaanillaan Abiturientti (WSOY 1980). Teos kohahdutti ilmestymisensä aikaan lukiolaisen kapinoinnin kuvauksena, johon sisältyvät lukuisat seksuaaliset kokeilut päähenkilön valloittaessa koulutovereitaan toisensa jälkeen. Lääkärivanhempien poika Ville opiskelee ns. eliittilukiossa ja kokee paineita menestyä, päästä hyvään jatko-opiskelupaikkaan, mutta samalla hän halveksuu pyrkyreiden maailmaa. Aikalaiskritiikit eivät olleet romaanista innoissaan: "Minäkertojan kuljettama tarina jättää sivuhenkilöt kutakuinkin oman onnensa nojaan. Romaani on sivumäärältään laaja ja jää löysäksi", kirjoitti Pertti Lassila HS:n arviossa. Vuonna 2015 Kirjainten virrassa -blogissa luettiin lempeämmin: "Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti." Sirola sai romaanista Kalevi Jäntin palkinnon 1981. "Kai Miller oli jonkinlainen idolini, minä olin määritellyt hänet haista paska -linjan suureksi humanistiksi, hänen laillaan minä vihasin neitsyitä ja perhetyttöjä vaikka minulle se ei hitto soikoon ollut niin yksinkertaista, niin harmitonta; minä sain omantunnontuskia turhanpäiväisestä naimisesta, kai se Jonnasta johtui."

Vaeltajat

Puolalainen Olga Tokarczuk (s. 1962) sai Kansainvälisen Booker-palkinnon teoksestaan, joka ilmestyi suomeksi nimellä Vaeltajat (Otava 2012, suom. Tapani Kärkkäinen). Lyhyistä episodeista rakentuva romaani kertoo nykyajan juurettomien tarinoita, joita kirjassa yhdistävät lentokenttien matkapsykologien luennot matkustamisen filosofiasta, irrottautumisesta ja lähtemisestä. Psykologinakin työskennelleen Tokarczukin tuotannossa keskeisiä ovat myytit, ruumiillisuus ja metafyysiset kysymykset olemassaolosta ja maailmasta. Erkki Kanerva kirjoitti Turun Sanomien arviossa: "Vaeltajien vahvuus perustuu asioiden kääntämiseen tavanomaisuuden ja arkisuuden toiselle puolelle. Matkustajat ovat pyhiinvaeltajia, vaikka he kulkisivat metrossa ja silloinkin vain viranomaisia pakoon." Suomentaja Tapani Kärkkäinen sai käännöksestään Mikael Agricola -palkinnon 2013. "Minulla on kuitenkin toisenlainen aikanäkemys. Matkalaisten aika on monta aikaa yhdessä, oikea kunnon moninaisuus. Se on saarten aikaa, järjestyksen saaristoja kaaoksen valtameressä, aikaa jota asemakellot tuottavat, joka paikassa erilaista, aikaa joka perustuu sopimukseen, pituuspiireihin; siksi älköön kukaan ottako sitä turhan vakavasti."

Liika viisas

21.5. tulee kuluneeksi sata vuotta Algot Untolan (1868–1918) kuolemasta. Untola oli varsinkin elämänsä viimeisinä vuosina erittäin tuottelias kirjailija ja toimittaja, joka kirjoitti tunnetuimmat teoksensa kirjailijanimillä Irmari Rantamala ja Maiju Lassila. Hän kuoli pian sisällissodan päättymisen jälkeen epäselvissä olosuhteissa matkalla teloituspaikalle. Maiju Lassilan nimellä julkaistu romaani Liika viisas (Karisto 1915) on viisaan ja hullun määritelmillä leikittelevä satiiri. Sakari Kolistaja tulee "viisaudentuntoon" kuunneltuaan pastori Pöndisen saarnoja, joissa julistetaan maallisen viisauden olevan perkeleestä. Pastori antaa Sakarille saarnaluvan, mutta kauhistuu, kun Sakari toteaa (mielestään kohteliaisuudella) ettei pastori ole liialla viisaudella pilattu. Päivi Kannisto kuvasi Kirjatohtori-blogissaan: "Ihmisten ponnistelut oman viisautensa todistelemiseksi asetetaan koomiseen valoon, samalle viivalle hullujen tempausten kanssa. Hullun ja viisaan määritelmät ovat lopultakin vain yhteiskunnallisia sopimuksia." Liika viisasta on esitetty myös näytelmänä, ja teos on luettavissa vapaasti e-kirjana mm. Klassikkokirjastosta. "Niin siis oli ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys, viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas oli lopultakin pellolle potkittu."

Merkki ja muita novelleja

Tuuve Aron novellikokoelma Merkki ja muita novelleja (WSOY 2006) sisältää ihmisiä tilanteissa, jotka ovat hätkähdyttäviä, yllättäviä ja monin tavoin merkityksellisiä. Absurdit ja ajoittain humoristiset tarinat kuvaavat todellisuutta viistolla tavalla. Päältä katsoen huvittavien tilanteidenkin alta on usein luettavissa vakavampia sävyjä. ”Yhdistävänä tekijänä novelleissa voi nähdä ihmisten jämähtämisen surkeisiin elämäntilanteisiin sekä teeskentelyn muiden ja jopa itsensä edessä. Kulissit halutaan pitää pystyssä eikä pystytä pyytämään tai vastaanottamaan apua, vaikka siten asiat muuttuisivat ehkä paremmiksi", kirjoitti Siina Korhonen Kiiltomato-verkkolehden arvostelussaan. Tuuve Aro sai tästä novellikokoelmasta Kalevi Jäntin palkinnon. "Se oli ihana loma. Kun suljin silmät, saatoin yhä tuntea levän tuoksun, ja iholla meren kosteuden. Eero oli istunut iltaisin kanssani parvekkeella, aurinko oli valunut edessämme verenpunaisena, olimme juoneet viiniä ja puhuneet."

Huuto 49

Salaperäinen yhdysvaltalaiskirjailija Thomas Pynchon (s. 8.5.1937) tunnetaan erityisesti massiivisesta Painovoiman sateenkaaresta, mutta jos haluaa tutustua häneen tiiviimmässä muodossa, voi lukea romaanin Huuto 49 (Nemo 2003, suom. Tero Valkonen). Pienoisromaanin laajuinen teos on eräänlainen johdatus postmoderniin romaaniin, mutta se kertoo myös yhtenäisen, juoneltaan ripeästi etenevän tarinan Oedipasta, josta on tehty entisen rakastajansa testamentin toimeenpanija. "Tarina - sikäli kuin sitä perinteisessä mielessä on - etenee rapsodiamaisesti ja katkelmallisesti, vainoharhaisesti huohottava teema taas toistuu hivenen eri näkökulmista jokaisessa kohtauksessa, johon romaanin päähenkilö Oedipa Maas ajautuu matkatessaan halki Yhdysvaltojen ja etsiessään omaa kohtaloaan", kuvasi HS:n arvio suomennosta. "Olikohan Pierce kuollut juuri niin, hän mietti, uniensa keskelle, talon ainoan pyhäinkuvan murskaamana? Ajatus sai hänet nauramaan avuttomasti ääneen: Olet sairas, Oedipa, hän sanoi itselleen, tai huoneelle, joka kyllä tiesi."  

Kesäpoika

Johan Bargumin (s. 13.5.1943) romaanissa Kesäpoika (Tammi 1984, suom. Rauno Ekholm) muistellaan nuoruuden kesää päähenkilön nykyhetken elämän pysähdyttyä äidin kuoleman jälkeen. Mats kohtaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen uudelleen Marian, tytön kesästä, joka on äkkiä ottanut hänet kiinni ja palauttanut vuosien halki. Tuntemattomaksi jäänyt isäkin löytyy. Mutta muuttuvatko asiat selvemmiksi? Tapahtumien kuvaus on haikeaa ja täynnä tiheää tunnelmaa, dramatiikkaakin. "Kesäpoika sisältää itse asiassa kaksi rinnakkaista kertomusta, joita yhdistää yhteinen juonne: turvan etsiminen menneisyydestä, tarve elävöittää lapsuus aikuisiän kriittisissä olosuhteissa – romanttiseksi rakkaudeksi muuntuva lohdun ja perusyhteyden terapeuttinen kaipuu", kirjoitti Jan Blomstedt romaanista Helsingin Sanomien arviossa. "Minä olin soutanut kuten tavallisesti ja hän oli huovannut. Perätuhdolla lojui haukeni rehtorin puukko niskassaan. Aurinko oli noussut korkealle taivaalle, lounaistuuli puhalsi ja ihmiset alkoivat herätä mökeissään. Kylpytakit päällä he löntystivät rantaan, aivan kuin valloittaakseen uudelleen maailman, joka joinakin varhaisina aamutunteina oli ollut vain meidän, rehtorin ja minun."

Tulta ja pölyä

Venäjän merkittäviin nykykirjailijoihin kuuluvan Tatjana Tolstajan (s. 3.5.1951) ainoa tähän mennessä suomeksi julkaistu teos on novellikokoelma Tulta ja pölyä (WSOY 1989, suom. Marja Koskinen). Novelleissa kuvataan lämmöllä ja hellällä ironialla ihmisiä, joiden hiljaiset äänet tavallisesti jäävät maailmassa kuulematta. Kirjailijan käyttämä kieli koostuu pitkinä polveilevista virkkeistä. Tolstajaa on ylistänyt muun muassa Nobel-palkittu kirjailija Joseph Brodsky. "Kokonaisuus rönsyää ristikkäisiä tarinoita ja pursuaa ihmisiä ja esineitä. Kaikilla on ominaisuuksia ja historia, kaikki tulee jostain ja on menossa johonkin. Luonto ja esinemaailma ulkoistavat animistisesti ihmisten sisintä, mutta niillä on myös miltei oma tahto", kuvasi teosta Taina Schakir HS:n arviossa kirjan ilmestyttyä suomeksi. Marja Koskinen sai käännöksestään valtionpalkinnon. "Ensimmäisen kerran Aleksandra Ernestovna kulki ohitseni aamuvarhaisella kauttaaltaan Moskovan punertavan auringon kajossa. Sukat makkaralla, sääret lenksollaan, rasvatahroja ikäkulussa mustassa puvussa. Vaan hattu..! Neljä vuodenaikaa – lumipallopensaan kukka, kieloja, kirsikoita, happomarjoja – sykertyneinä mahtavalle, neulalla hiusten tähteisiin kiinnitetylle vaalealle olkilautaselle!"

Tämä päivä

Heikki Lounajan (1912-1987) romaani Tämä päivä (Otava 1962) sijoittuu yhteen vapunpäivään pienessä Kukkonoron kaupungissa. Kertomuksen keskiössä on kirvesmies Karttusen perhe, erityisesti isä ja poika. Kalle-isä on jäänyt työttömäksi ja veistelee harrastuksekseen omaa hautaristiään, tiilitehtaalla työskentelevällä Sakari-pojalla puolestaan on kirjallisia pyrkimyksiä. Eri yhteiskuntaluokat kohtaavat ja unelmat kietoutuvat toisiinsa. Verkkaisesti kerrottu tarina laajenee pikkukaupungin elämänmenon kuvauksesta yhteiskunnalliseksi satiiriksi. "Vaikka romaani vaikuttaa satiirilta, ei se ole yksinomaan sitä. Alussa mainitulla taidolla nivoutuu kertomukseen realistista elämänkuvausta, joka saa syvyyttä ja mittaa. Eräitä vähäisiä elämänkohtaloita sivutessaan Lounaja on parhaimmillaan", kuvataan teosta Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. "Laitakaupungin kadut olivat autiot, mutta jo Koulukadulla alkoi olla liikettä. Nuorta, hälisevää vappukansaa vappumerkit rintapielissään ja huiskat käsissään tungeksi kohti keskustaa. Koulu- ja Hevosmiehenkadun kulmassa seisoskeli varastomies Naakka ja pari telakan miestä naureskellen. Kaikki kolme olivat humalassa, heidän mielenkiintonsa kohde näytti olevan eräs pylväsilmoitus."

Barbaarit tulevat tänään

Kreikkalainen Konstantinos Kavafis (29.4.1863 – 29.4.1933) syntyi Egyptin Aleksandriassa, varttui Konstantinopolissa ja Englannissa, mutta palasi 1885 lopullisesti Aleksandriaan. Hänen runotuotantonsa pysyi pitkään vain harvojen ja valittujen tiedossa, sillä Kavafis tarjosi vain satunnaisesti runojaan laajemman yleisön saataville. Kavafiksen runoissa kreikkalaisen sivistyneistön käyttämä kieli ja kansanomaisempi kieli kulkivat aleksandriankreikkalaisen puhetavan lomassa muodostaen omaäänisen synteesin. Tuomas Anhavan suomentama runovalikoima Barbaarit tulevat tänään (Otava 2005) painottuu Kavafiksen historia-aiheisiin runoihin. "Yksityiskohtainen, näyttämöllinen ja tihennetty historiakuvaus ja omakohtainen tunnekokemus kulkevat rinta rinnan. – – Kavafiksen tihentämisen taito näkyy runoissa, joissa yksittäinen tilanne tuo esiin henkilön elämänkaaren ja temperamentin", kuvasi Annukka Peura Turun Sanomien arvostelussa. Kavafista on suomentanut aiemmin myös Alpo Junkola. "Kun keskellä yötä yhtäkkiä kuulet / näkymättömän seurueen kulkevan ohi / soidessa ihmeellisen musiikin ja äänten soiden – / älä turhaan murehdi onneasi, joka jättää, / älä epäonnistumisia, älä kokonaisen eliniän / suunnitelmia, jotka kuvitelmiksi muuttuivat."

Mirdja

Hilja Onerva Lehtinen (28.4.1882 – 1.3.1972) tunnettiin kirjailijana nimellä L. Onerva. Hänen ensimmäisessä romaanissaan Mirdja (Otava 1908) päähenkilönä on vapautta kaipaava nuori nainen etsimässä omaa rooliaan maailmassa, ja sellaisesta kirjoittaminen oli tietysti kirjan ilmestymisen aikaan paheksuttavaa. Onervan oma elämä antoi teokseen paljon aineksia. Mirdja on dekadenssin suosima kohtalokas nainen, jonka oppi-isä johdattaa hänet nietzscheläisiin ajatuksiin, palvomaan yksilöllisyyttä. Mirdja kokeilee rooleja, menee naimisiinkin ja tekee sovun yhteiskunnan kanssa, mutta saako hän rauhaa? Aarni Kouta kirjoitti Helsingin Sanomissa 18.6.1908: "Tyyli onkin teoksen vahvin, ansiokkain puoli, se ilmaisee, että olemme tekemisissä kypsyneen taiteilijan kanssa, jolla on herkkä maku, joka voi sanoiksi ja kuvauksiksi kiteyttää eri tunnelmia, soinnuttaa runoiksi eri mielialoja ja niiden vivahteluja ja välkkeitä." Onerva sai teoksesta seuraavana vuonna valtion kirjallisuuspalkinnon. "Mirdja istui katkerissa ja pahoissa mietteissä ja piirteli sateenvarjon kärellä hiekkaan. Sitten alkoi hän tuijottaa lehtien lomitse pilviin. Ne liukuivat ohi keveästi ja kiireesti. – Noin, noin nopeasti purjehtisi hänenkin elämänsä. Korkeina tulikaarina kohoaisi hänen tulevaisuutensa. Hän itse liekkisillä siivillä lentäisi ja kansa alhaalla kumartuisi hänen loistoaan."