Sarjakuvan monet mahdollisuudet

 

Sarjakuva on kattokäsite kertomisen muodolle, jossa (useimmiten) hyödynnetään kuvaa ja sanaa. Nämä kertomukset voivat olla lyhyitä sarjakuvastrippejä tai -novelleja, lehtimuodossa tai internetissä julkaistuja keskipitkiä kertomuksia tai jatkokertomuksia, tai kokonaisia pitkiä sarjakuva-albumeja. Muodon ja julkaisualustan lisäksi myös sarjakuvan aihe tai laji voi olla lähes mikä tahansa: toimintasarjakuva, supersankarisarjakuva, dokumentaarinen sarjakuva, tietosarjakuva, humoristinen sarjakuva, fantasia- tai scifisarjakuva, romanttinen sarjakuva ja niin edelleen. Monimuotoisuutta tuo lisää tyylien lukematon kirjo sekä erilaiset kohdeyleisöt. 

 

 

 

Sarjakuvaa on vaikeaa asettaa tiettyyn tarkkarajaiseen määritelmään, sillä sen kenttä on niin moninainen ja alati muuttuva. Teoksessaan Sarjakuvan kieli ja mieli (1998) Juha Herkman nostaa esiin, että erilaisia määritelmäyrityksiä seuraa aina joukko sarjakuvia, jotka eivät sovi kyseiseen määritelmään, mutta ovat silti sarjakuvia. 

 

Esimerkiksi kuvan ja sanan yhteispeliä on usein pidetty sarjakuvan ominaispiirteenä. Lukuisissa tapauksissa tämä tuntuu toimivalta, mutta samalla sanattomat sarjakuvat pakenevat tätä määrittelyä. Toinen usein esiin nostettu ominaispiirre on ruudut, mutta tarvitseeko sarjakuvassa olla ruutuja? Voiko kokonainen sivu olla yksi ruutu? Aino Louhen sarjakuvateoksessa Tähtienvälinen avaruus (Suuri Kurpitsa 2022) tarina ja kohtaukset etenevät koko sivun kokoisen kuvan ja kuvan alla olevan tekstikatkelman kautta. Yksi toimiva ja keskeinen sarjakuvia yhdistävä piirre on kerronnallisuus, eli tarinan sarjallinen kertominen kuvien ja mahdollisesti myös sanojen kautta (Herkman 1998, 22). 

 

 

Sarjakuvan tunnistaminen voi onnistua helpoimmin poissulkemisen kautta: onko käsillä oleva teos kaunokirja tai kuvakirja? Runsaasti kuvitettujen lastenkirjojen kohdalla myös tämä voi osoittautua vaikeaksi tehtäväksi, sillä ne voivat olla hyvinkin sarjakuvamaisia ja hyödyntää sarjakuvalle tyypillisiä ilmaisutapoja, esimerkiksi efektejä ja puhekuplia. 

 

Kaiken kaikkiaan sarjakuvia ei tulisi lähestyä liian tiukoin odotuksin ja määritelmin, vaan avoimesti tutkaillen. 

 

 

Päivi Heikkilä-Halttunen käsittelee tietoteoksessaan Lue lapselle kuvaa ja tarinaa (Etana Editions 2025) kuvakirjaa ja sen pedagogisia mahdollisuuksia. Vaikka teoksessa katse on keskittynyt kuvakirjoihin, Heikkilä-Halttunen käsittelee myös sarjakuviin olennaisesti kuuluvia näkökulmia, kuten monilukutaitoa, kuvanlukutaitoa ja kuvan eri mahdollisuuksia.

 

Monilukutaito ja laaja tekstikäsitys kattavat sanojen (kirjoitetussa, puhutussa, digitaalisessa jne. muodossa) lisäksi muun muassa kuvat, videot ja äänet. Monilukutaitoon kuuluu näiden eri symbolijärjestelmien sekä niiden yhdistelmien, eli multimodaalisuuden, ymmärtäminen. Koska sarjakuva useimmiten hyödyntää kuvaa ja sanaa, se on luonteeltaan multimodaalinen, ja sopii siten hyvin monilukutaidon harjoittamiseen. Sarjakuvaa lukiessa tulee tarkastella teoksessa esiintyviä kuvia suhteessa siinä esiintyviin sanoihin. Kuvan ja sanan välisen kommunikoinnin seuraaminen harjoittaa monilukutaidon lisäksi myös niin sanottua jaetun tarkkaavaisuuden taitoa, kun lukiessa täytyy kiinnittää huomio kahteen asiaan yhtäaikaisesti (Heikkilä-Halttunen 2025, 178).

 

Yksi keskeisistä monilukutaidon alueista on kuvanlukutaito. Heikkilä-Halttunen (2025, 206) määrittelee kuvanlukutaidon tarkoittavan yleisellä tasolla ”visuaalisen kulttuurin tuotteista tehtävää tulkintaa eli kykyä tulkita visuaalista kieltä”. Kuvanlukutaitoon eivät kuulu ainoastaan valokuvat ja kuvituskuvat, vaan myös erilaiset graafit ja taulukot sekä symbolit ja merkit. Sarjakuvaa lukiessa kuvanlukutaidon merkitys korostuu. 

 

 

Sarjakuvien sisältämässä kuvan ja sanan yhteispelissä on kiinnostavasti kaksi puolta: toisaalta kuva ja sana voivat tukea toisiaan ja tehdä lukemisesta helpompaa, mutta ne voivat olla myös keskenään ristiriidassa, jolloin kokonaisuuden tulkinta vaatii lukijalta enemmän. Tarkastellaan ensin lukemista helpottavaa puolta.

 

Kirjoissa esiintyvät kuvat tarjoavat tukea lukemaan opettelevalle sekä uutta kieltä opettelevalle, sillä useimmiten kuva havainnollistaa tarinaa ja helpottaa sen seuraamista. Kuvanlukutaito nähdäänkin erityisen tärkeänä esimerkiksi monikielisessä ja kielitaitoisessa kasvatuksessa (Heikkilä-Halttunen 2025, 152). Kuvien antaman tuen lisäksi tekstin vähäisempi määrä sivulla voi helpottaa lukemista. Sarjakuvissa voi olla runsaastikin tekstiä, mutta tekstimateriaali jakaantuu sivulle pienempiin osioihin kerrallaan, verrattuna vaikkapa lastenromaaniin. 

 

Lisäksi, kuten Minna Sääksilahti nostaa esiin artikkelissaan ”Sarjakuva – monilukutaidon pedagogiikan aarreaitta” (2023), sarjakuvan sarjallisuus, joka ilmenee usein myös visuaalisessa kerronnassa, auttaa lukijaa rakentamaan tulkintaa tarinasta loogisemmin ja helpommin.

Sarjakuvien visuaalisuus voi houkutella ja motivoida harjoittamaan mekaanista lukutaitoa, eli tekstin lukemista. Kiinnostavan tarinan seuraaminen kuvien kautta voi herättää halun saada tietää, mitä puhekuplissa ja tekstiruuduissa kerrotaan kuvissa esitettyjen tapahtumien lisäksi, ja siten kannustaa tekstin pariin. Käsittelen sarjakuvan mahdollisuuksia lukuinnon kasvattamisessa lisää tuonnempana. 

 

Sarjakuvien voidaan nähdä myös edistävän yhdenvertaisuutta. Sääksilahti nostaa esiin artikkelissaan, että monilukutaidon teorian taustalla on ollut halu ”edistää pedagogiikkaa, joka tarjoaa mahdollisuuksia myös alueellisesti, kulttuurisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti heikommassa asemassa oleville” (2023). Monilukutaito, ja siten myös sarjakuvat, edistävät yhdenvertaisia osallisuuden mahdollisuuksia. Käytännössä tämä voi näkyä esimerkiksi siten, että eri tasoiset ja eri lähtökohdista tulevat lukijat, kieltä eri tasoisesti osaavat lukijat ja niin edelleen, voivat lukea samaa sarjakuvateosta, sekä tehdä ja jakaa tulkintojaan teoksesta riippumatta siitä, ovatko kaikki ymmärtäneet jokaisen siinä esitetyn sanan tai symbolin.
 

 

 

 

Sarjakuvassa esiintyvä kuvan ja sanan lomittuminen voi aiheuttaa lukijalle myös haasteita tulkinnan tekemisessä. Jotta ymmärtää sisällön kokonaisuudessaan, on seurattava sekä kuvitusta että kirjoitettua tarinaa ja yhdistettävä näiden kahden elementin sisällöt. Toisinaan nämä elementit tukevat toisiaan, mutta ne voivat olla myös ristiriidassa keskenään. Tämä aiheuttaa tulkinnallista haastavuutta, kun lukijalta vaaditaan kykyä tulkita asioita, joita ei ilmaista suoraan.

 

Kuva ja sana voivat kertoa samaa, tai jokseenkin eri tarinaa, esimerkiksi silloin, kun näiden kahden tason näkökulmat eroavat toisistaan. Tekstitasoa voi kuljettaa eteenpäin minäkertoja, kun kuvituksessa tapahtumia katsellaan laajemmin kuin yksittäisen hahmon kokemuksesta käsin. Astetta hienovaraisempi, mutta samankaltainen esimerkki kuvan ja sanan ristiriidasta on se, kun sarjakuvassa esiintyvä hahmo sanoo yhtä, mutta kuvituksessa hahmo ilmehtii tai elehtii nonverbaalisesti tavalla, joka viittaa erilaiseen tulkintaan.

 

Kuvan ja sanan yhteispelin sisältämien säröjen ei siis tarvitse olla edes suoranaisesti ristiriitoja, vaan kokonaisuuden tulkintaan vaikuttaa myös kyky tulkita pieniäkin vivahteita, erityisesti kuvituksessa. Hahmojen eleet ja ilmeet voivat merkitä tiettyjä tunnetiloja, miljöiden kautta voidaan kuvata kokonaisen kohtauksen tunnelmaa. Erilaiset yksityiskohdat ja täydentävät vivahteet voivat vaikuttaa kokonaistulkintaan merkittävästi.

Tällaisten hienovaraisten vihjeiden lukeminen ja ymmärtäminen sarjakuvassa voi olla haastavaa kenelle tahansa. Osalle ihmisistä erilaisten sosiaalisten merkkien tunnistaminen voi olla helpompaa kuvasta, mutta joillekin myös se voi tuottaa vaikeuksia. Toisaalta sarjakuvissa voidaan myös kohdata ja käsitellä kuvan ja sanan välillä olevat ristiriidat, joita esiintyy esimerkiksi hahmojen ilmeiden, eleiden ja sanojen välillä. Siten sarjakuva voi auttaa ymmärtämään paremmin erilaisia sosiaalisia tilanteita ja konventioita sekä muiden ihmisten tapoja käsitellä ja kohdata erilaisia asioita ja tunteita. 

 

Samoin kuin tekstiä, myös kuvaa lukiessa tulee muistaa kulttuurisidonnaisuus (Heikkilä-Halttunen 2025, 206). Visuaalinen kieli kytkeytyy kulttuuriin, samoin tavat katsoa ja tulkita visuaalisuutta. Varsinaisen sisällön tai tarinan lisäksi eri tyyleihin, väreihin tai symboleihin voi sisältyä eri merkityksiä riippuen kulttuurista, mikä puolestaan voi vaikeuttaa kokonaistulkinnan tekemistä, jos ei tunne kyseistä kulttuuria.

 

 

Eri syitä lukea sarjakuvia on varmasti yhtä paljon kuin on lukijoitakin. Yksi lukee sarjakuvia niiden huumorin vuoksi, toinen haluaa heittäytyä fantastisiin maailmoihin. Yhtenä sarjakuvien lukijoita yhdistävänä tekijänä voidaan kuitenkin pitää kiinnostusta visuaalisuuteen. 

 

Sarjakuvien visuaalisuus sekä aikaisemmin esiin nostamani helppolukuisuus voivat innostaa ja motivoida lukemisen pariin. Leena Romu nostaa Onnimanni-lehden artikkelissaan ”Maija Karma sarjakuvien piirtäjänä” (Onnimanni 2/2025, 20) esiin, että jo 1950-luvulla on tunnistettu sarjakuvien rooli lukemaan innostajina. Vuoden 1953 Koululainen-lehden välissä on mainostettu sarjakuvaa lukemiseen houkuttelevana juuri sen runsaan kuvituksen vuoksi. Yhä edelleen sarjakuvia hyödynnetään lukemaan innostamisen välineenä. Se, että saa helpommin luettua kokonaisen kirjan, kun siinä on runsas kuvitus ja vain vähän tekstiä, voi tuoda onnistumisen kokemuksia ja kasvattaa lukuintoa.

 

Helppous ei kuitenkaan ole ainoa piirre, jonka vuoksi sarjakuvia luetaan. Sarjakuva voi kiinnostaa lukijaa esimerkiksi myös siksi, että se voi tuntua mielekkäältä ja helpolta tavalta kertoa omia tarinoita. Sarjakuvissa tarinoiden kertomista varten ei välttämättä tarvita vahvaa teknistä kirjoitus- tai kielitaitoa, sillä pelkkien kuvien avulla voi päästä jo pitkälle. Kuvien tekemistä varten ei tarvitse “osata piirtää”, sillä sarjakuva sallii kaikenlaiset tyylit, oli se sitten yksityiskohtainen, realistinen, minimalistinen tai luonnosmainen. 

 

Sarjakuvien, kuten kaiken muunkin kirjallisuuden, kohdalla tulee muistaa, että kaikki ei sovi kaikille. Helppolukuisuutta etsivälle ei kannata suositella mitä tahansa sarjakuvaa, eikä huumorista pitävälle synkkätunnelmaista toimintasarjakuvaa. Lukuinnon syttymisessä juuri itselle sopivan ja mieluisan luettavan löytymisen rooli on valtava. Onneksi siis sarjakuvan kenttä on uskomattoman moninainen.

 

 

Kuten olen nostanut esiin, sarjakuva on hyvinkin joustava. Juuri tämä joustavuus ja sarjakuvan sisällään pitämät monenlaiset mahdollisuudet muun muassa tyylin, aiheen ja julkaisualustan suhteen tekevät sarjakuvasta kiinnostavan erilaisille lukijoille. Sarjakuvista löytyy lähes jokaiselle jotakin.

 

 

Sarjakuvat liikkuvat kiinnostavasti sekä populaari- että undergroundkulttuurin alueilla. Sarjakuvien ympärillä on vahva omakustanne- ja zine-kulttuuri, sekä internet-kulttuuri, jotka mahdollistavat omien teoksien julkaisun ja levittämisen matalalla kynnyksellä. Näiden ympärille kehittyneet yhteisöt muodostavat osallistavan tilan erilaisille äänille ja tarinoille.

 

Sarjakuvia julkaistaan myös eri kokoisten kustantamoiden kautta. Kotimaisilta isoilta kustantamoilta ilmestyy nykyään muutamia sarjakuvia vuodessa, ja osa niistä on selkeästi aikuisille suunnattuja. Otava on tästä poikkeus: heillä on oma lastensarjakuvaan keskittyvä kustantajasarja Sarjis, jonka kautta ilmestyy useita sarjakuvasarjoja. Suuri Kurpitsa, Zum Teufel sekä Story House Egmont ovat kokonaan tai lähes kokonaan sarjakuvaan keskittyviä kustantamoita. Näistä kaksi ensimmäistä julkaisevat pääosin kotimaista sarjakuvaa, kun taas jälkimmäinen käännössarjakuvaa. 

 

Erilaiset mahdollisuudet julkaista sarjakuvaa ja saada äänensä sitä kautta kuuluviin, yhdistettynä sarjakuvan joustavuuteen ja moninaisuuteen tekee sen maailmasta sallivan. En osaa ottaa sen enempää kantaa onko sarjakuvan maailma salliva myös tekijöiden näkökulmasta, mutta sellaisena se näyttäytyy lukijalle, lukemattomien tyylien ja kokeilujen sekä moninaisten ja inklusiivisten aiheiden ansiosta. 

 

Siirryn pian tekemään katsauksen muutamaan tällä hetkellä pinnalla olevaan ja kiinnostavaan teemaan sarjakuvissa: huumoriin, seikkailuun, fantasiaan ja myytteihin, identiteettiin ja omaan elämään sekä tietoon ja historiaan.

 

Ennen sitä, muutama sana niistä sarjakuvan alueista, jotka jäävät tämän artikkelin puitteissa käsittelemättä. Painotukseni on lasten ja nuorten sarjakuvissa, tai oikeastaan, lapsille ja nuorille sopivissa sarjakuvissa. En ole jättänyt niin sanottuja aikuisten sarjakuvia kokonaan pois, sillä koen useiden niistä sopivan hyvin myös nuorille lukijoille. Lisäksi nuorille suunnattua sarjakuvaa ilmestyy valitettavan vähän. 

 

Olen rajannut esimerkkini ainoastaan painettuihin sarjakuviin ja käsittelen pääosin suomenkielistä sarjakuvaa. Nostoissa on mukana myös muutamia ruotsin- ja englanninkielisiä esimerkkejä. Vaikka käsittelemäni aiheet ovat laveita, niin ulkopuolelle jää silti valtava kirjo erilaisia sarjakuvia, joita en nosta tarkemmin esiin: muun muassa supersankarisarjakuvat, ranskalais-belgialaiset sarjakuvaklassikot sekä manga, eli japanilainen sarjakuva. 

 

Tämän artikkelin lopusta löydät listan tekstissä mainituista sarjakuvista, sekä lisälukemiston, johon olen koonnut kiinnostavia sarjakuvia, jotka eivät mahtuneet mukaan artikkelin esimerkkeihin. Jos haluat lukea lisää joistain mainituista suomenkielisistä sarjakuvista, voit tutustua Lastenkirjainstituutin Lukemo-sivustoon, jossa esitellään Suomessa vuodesta 2018 lähtien ilmestyneet lasten- ja nuortenkirjat, myös sarjakuvat. 

 

 

Humoristiset sarjakuvat ovat suosikkiasemassa – eikä mikään ihme, sillä huumori on aina ollut osa sarjakuvaa. 

Vaikka niin sanottua esisarjakuvaa, eli sarjakuvan varhaisia muotoja on paikannettavissa historiallisesti jo paljon varhaisemmin, niin modernin sarjakuvan synty sijoitetaan usein 1800-luvun loppupuoliskolle, jolloin sanomalehdissä ruvettiin julkaisemaan sarjakuvia. Ensin niitä ilmestyi sivun mittaisina ja värillisinä lehtien viikonloppuliitteissä ja myöhemmin päivittäin lyhyinä strippeinä. Nämä varhaiset sanomalehtisarjakuvat olivat suurilta osin humoristisia ja ne sijoittuivat perhepiiriin. (Nummelin 2018, 22-29.)

 

Nykyään humoristiset sarjakuvat voivat toki lähteä käyntiin tavallisesta arkiympäristöstä, mutta pian jo sännätään mielikuvituksellisiin seikkailuihin. Tiukasti arkiympäristöön sijoittuvia humoristisia tarinoita on lastensarjakuvan kentällä vähemmän, mutta tätä aukkoa paikataan kuvitettujen lastenromaanien kohdalla.  

 

Varsinaisten sarjakuvien lisäksi nykyään julkaistaan paljon runsaasti kuvitettuja lastenkirjoja, jotka ovat hyvin sarjakuvan kaltaisia. Niiden kuvitustyyli on klassisella tavalla sarjakuvamainen ja sivuilla on voitu hyödyntää jopa varsinaisia sarjakuvaruutuja tai -strippejä osana kertomusta. Osa tällaisista teoksista liikkuu sarjakuvan ja kuvitetun lastenromaanin rajalla, ja ne voivatkin olla sijoitettuna eri kirjastoissa eri hyllyihin: lastenkirjoihin tai sarjakuviin.

 

Miina Supisen ja Anni Nykäsen Rosmariini-sarjassa (WSOY 2020-), jossa neljä kokkaamista ja ruokaa harrastavaa lasta seikkailee rinnakkaisessa taianomaisessa maailmassa Rosmariini-nimisen noitatytön kanssa, hyödynnetään sarjakuvan tyyliä ja rakenteellisia keinoja. Tuutikki Tolosen ja Reetta Niemensivun Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025) on tekstipainotteisempi esimerkki, mutta siinäkin on käytetty kuvituksessa kiinnostavasti sarjakuvan elementtejä. Dialogia käydään puhekuplissa ja sivuilta löytyy myös ruutuihin asetettuja lyhyitä sarjakuvapätkiä, joiden avulla tarinaa viedään eteenpäin. Huumoriakin on mukana, mutta pääosassa on kuitenkin alakoululaisen Marsun perheen sisällä tapahtuvat muutokset.

 

Muita esimerkkejä runsaasti kuvitetuista humoristisista lasten- tai varhaisnuortenromaaneista, joissa kuvitus on sarjakuvamaista, ovat ikisuosikkisarjat: Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja (WSOY 2009-, suomentanut Sakari Hyrkkö), Rachel Renée Russellin Nolo elämäni (Sanoma Magazines Finland/WSOY 2012-, suomentanut Jani Bohm) sekä Andy Griffithsin ja Terry Dentonin Maailman paras puumaja (Otava 2019-, suomentanut Anssi Alanen).

Uudempia vastaavia tuttavuuksia ovat Eva Amoresin ja Matt Cosgroven Karsein viikko ikinä -sarja (Otava 2023-, suomentanut Anssi Alanen) sekä Anne Sofie Hammerin ja Sofie Lind Mestertonin Minä & Milla -sarja (Otava 2025-, suomentanut Sirpa Alkunen).

 

Selkeämmin sarjakuvan alueelle osuvia huumorilla kyllästettyjä teoksia ovat Jason Plattin Huippuhäslärit-sarja (Otava 2022-, suomentanut Olavi Turpeinen) sekä Thomas Hjorthaabin ja Sophie Souidin Pökäle-sarja (Otava 2024-, suomentanut Sirpa Alkunen), jossa kostonhimoinen Pökäle-kissa ja hänen omistajansa, teini-ikäinen Severi, ovat napit vastakkain. Tähän kategoriaan osuvat myös vuodesta toiseen suosikkiasemassa pysyvät Aaron Blabeyn Hurja jengi (Into 2020-, suomentanut Annukka Kolehmainen) ja Dav Pilkeyn Koiramies (WSOY 2018-, suomentanut Jaana Kapari-Jatta) -sarjat. 

 

 

Seikkailusarjakuvien traditio ja suosio on sekin nähtävissä historiallisena jatkumona. Jo mainittujen humorististen ja perhepiiriin sijoittuvien varhaisten sanomalehtisarjakuvien ohella alkoi ilmestyä lisää lajityyppejä 1920-luvulla. Sarjakuvissa, kuten myös muilla viihteen alueilla, esimerkiksi elokuvissa ja viihdekirjallisuudessa, aiheiden kirjo levittäytyi kattamaan muun muassa tieteisseikkailut, etsivätarinat, länkkärit ja fantasian. (Nummelin 2018, 29.)

 

Varsinaisten sarjakuvalehtien synty 1930-luvulla räjäytti seikkailusarjakuvat uusiin ulottuvuuksiin. Tuolloin yhdysvaltalaiset lukijat pääsivät tutustumaan muun muassa Supermaniin eli Teräsmieheen sekä Batmaniin eli Lepakkomieheen, ja supersankarisarjakuvat lähtivät nousukiitoon, joka on nähtävissä yhä tänä päivänä. Samoihin aikoihin Belgiassa Hergén Tintti aloitti seikkailunsa. (Nummelin 2018, 35-50.)

 

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt paljon lasten seikkailu- ja fantasiasarjakuvaa, joista iso osa on käännössarjoja. Maailmalla suuren suosion saaneista Tim Probertin Lightfall- (WSOY 2024-, suomentanut Kati Valli) ja Kazu Kibuishin Amuletti-sarjoista (Otava 2024-, suomentanut Jouko Ruokosenmäki) on ilmestynyt suomeksi useita osia kahden vuoden aikana. Molemmissa näistä ahkerasti suomennetuissa fantasiasarjakuvasarjoissa seikkaillaan ja matkustetaan halki maailman, väistellen ja taistellen vaaroja vastaan, lopullisena tavoitteena pelastaa kyseinen fantasiamaailma. 
 

 

Fantasiasarjakuvat ovat usein mielekkäitä hyvinkin eri ikäisille lapsille ja nuorille, parhaimmillaan alakoulusta toiselle asteelle. Päähenkilön ikää ei välttämättä määritellä tarkasti, ja vaikka hahmo olisikin lukijaa huomattavasti nuorempi, usein seikkailu ja maailman pelastamiseksi tehty matka ovat sen verran vetäviä, että ne vievät mennessään minkä tahansa ikäisen lukijan. Etäännyttämällä tarinan fantasian maailmaan, voi yhä useampi lukija kokea samastumisen tunteita. Lukija voi esimerkiksi ajatella, että tämä tarina ei kerro minun elämästäni tai arjesta, mutta tunnistan ja samaistun sen esittämiin tunteisiin tai ajatuksiin.

 

Sarjakuvien suhteen kannattaa siis olla utelias, eikä pohtia ikäsuosituksia liian tarkkaan. Fantasia- tai seikkailusarjakuvan jännittävyys- tai pelottavuusastetta voi toki vilkuilla, mutta silloinkaan ei tulisi aliarvioida nuoria jännitystä janoavia lukijoita. 

Hyvänä esimerkkinä monen ikäiselle sopivasta fantasiasarjakuvasta toimii jo edellä mainittu Lightfall. Siinä hyödynnetään useita fantasialle tyypillisiä ja tuttuja keinoja, mutta samalla sen maailma on omaperäinen ja ehyt. Kuvituksen värit, tunnelmat, kuvakulmat sekä liikkeen kuvaus tuovat teokseen elokuvamaisuutta, joka herättää tarinan ja maailman todella eloon.

 

Story House Egmont kustantamo on julkaissut useita käännösfantasiasarjakuvasarjoja suomeksi. Todellista taikaa ja fantasian elementtejä esiintyy Carbonen ja Gijén Soittorasia-sarjassa (2022-, suomentanut Jouko Ruokosenmäki) sekä Sylvia Douyén ja Paola Antistan Sorceline-sarjassa (2023-, suomentanut Kirsi Kinnunen), kun taas Giovanni Di Gregorion ja Alessandro Barbuccin Sisarukset Grémillet -sarjan (2021-, suomentanut Jouko Ruokosenmäki) voi tulkita maagiseksi realismiksi. Tai ihan vain realistiseksi sarjakuvaksi, täynnä mielikuvituksen taikaa.

 

Viime vuosina ilmestyneissä kotimaisissa sarjakuvissa seikkaillaan useimmiten arkisimmissa ympäristöissä, mutta erilaisten yliluonnollisten tai taruolentojen ympäröimänä. Mari Luoman Romeo & hirviöt -sarjassa (WSOY 2021-) tavallista elämää elänyt Romeo päätyy karmivaan kartanoon, jossa hänen tulisi opiskella sukunsa yksityiskoulussa. Koulun suorittanut perisi esi-isän omaisuuden, mutta jostain syystä kukaan ei ole onnistunut tehtävässä. Romeo tutustuu kartanossa serkkuunsa Jillianiin sekä koulun todella erikoisiin opettajiin. Niina Salmelinin Hirviöpäiväkirjat-sarjan aloittavassa Mörköjahdissa (Otava 2025) Vuk lukee möröistä kertovaa kirjaa, joka on hieman liian pelottava. Vuk säikähtää niin, että kysyy sängyn alla asuvalta Pilkulta, näkyykö siellä mörköjä. 

 

 

Fantasiakirjallisuudessa usein hyödynnetään eri maiden ja kulttuurien kansanperinnettä, myyttejä ja mytologiaa. Näin on myös fantasiasarjakuvien kohdalla. Myyteistä ja kansanperinteestä puhuessa on mainittava Miila Westinin lasten fantasiasarjakuvasarja Myyttiset (S & S 2023-2025). Sen kolmas ja viimeinen osa Sammuva valo ilmestyi syksyllä 2025. Sarjassa 10-vuotias Eevi seikkailee itämerensuomalaisesta tarustosta tuttujen hahmojen kanssa muun muassa Tuonelassa ja Lintukodossa. 

 

Suomalaisesta, itämerensuomalaisesta tai karjalaisesta kansanperinteestä ammentavat myös muun muassa Mari Ahokoivun Oksi (Asema 2018), Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto (Arktinen banaani 2018) sekä Anne Muhosen Monstera deliciosa -sarja (Hertta 2023-2024). Muhosen kaksiosaisessa sarjassa lapset löytävät erikoisen kiven sekä peikonlehden, ja pian he jo heittäytyvät seikkailuun NeyNeyn, peikonlehtien hoivaajaolennon johdattamana. Tarinan keskiössä on käärmeiden käräjät ja käräjäkivi, jotka viittaavat suomalaiseen kansanperinteeseen ja uskomuksiin.

 

Ulla Donnerin sarjakuvassa Luonnollinen näytelmä (S & S 2023) ei varsinaisesti käsitellä suomalaista kansanperinnettä tai myyttejä, mutta sen tapahtumat sijoittuvat suomalaiseen metsään. Hahmoina ovat erilaiset sienet, kasvit ja jopa koivun lehti. Luonnollinen näytelmä on kiinnostava uudelleenkerronta Danten Jumalaisesta näytelmästä – sijoittuen metsään ja kritisoiden muun muassa ympäristötuhoa satiirin keinoin. 

Kotimaisten teosten lisäksi myös käännetyissä sarjakuvissa hyödynnetään eri maiden ja kulttuurien taruja ja mytologiaa. Norjalaisen Malin Falchin Pohjantuli-sarjassa (Story House Egmont 2021-) peikkojen lisäksi tarinassa kohdataan muun muassa puhuvia eläimiä ja myöhemmin taistellaan viikinkejä vastaan.

 

Englanninkielinen Rachel Smythen Lore Olympus -sarja puolestaan pohjautuu kreikkalaiseen mytologiaan. Modernisoidussa tarinassa seurataan etenkin Persefonen ja Haadeksen romanssia, mutta myös muita hahmoja ja tapahtumia. Alun perin sarjakuva on ilmestynyt nettisarjakuvana Webtoon-sivustolla. Lore Olympuksesta on tullut koko sivuston yksi luetuimmista sarjakuvista, ja suosion saattelemana sitä onkin koottu myös kansien väliin, tähän mennessä yhdeksään albumiin. Sarja käsittelee muun ohella myös rankkoja teemoja, kuten seksuaalista väkivaltaa, traumaa ja hyväksikäyttöä, joten sitä voi suositella hieman vanhemmalle lukijalle. 

 

 

Identiteetin sekä oman elämän ja kokemusten pohdinta on yleinen teema nuortenkirjallisuudessa, eivätkä nuorten sarjakuvat ole poikkeus. Nuorille suunnattua sarjakuvaa julkaistaan kohtuullisen vähän Suomessa, mutta nostan esimerkeissäni esiin lisäksi myös sellaisia niin sanottuja aikuisten sarjakuvia, jotka sopivat myös nuoremmalle lukijalle. 

 

Sarjakuva on hedelmällinen alusta identiteettikysymysten sekä erilaisten rankkojenkin kokemusten käsittelemiselle, sillä sen keinoin voidaan tarkastella jotain tiettyä aluetta todella tarkasti, mutta samalla ilmavasti. Kuvan ja sanan yhteispeli voi pystyä osoittamaan ja havainnollistamaan erilaisia tunteita ja ajatuksia taidokkaasti ja ymmärrettävästi. Osa tällaisia aiheita käsittelevistä sarjakuvista on realistisia, osa etäännyttää teemat fantasiaan. Tarinat voivat olla omaelämäkerrallisia tai täysin fiktiivisiä. 

 

Seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin liittyvät aiheet ovat näkyvästi edustettuina sarjakuvissa, jonkin verran jo suomeksi julkaistussa, mutta etenkin englanninkielisessä sarjakuvassa. Yksi sateenkaariaiheita käsittelevä, netistä suuren kansainvälisen yleisön suosioon noussut sarjakuvasarja on tietenkin Alice Osemanin Heartstopper. Suomeksikin julkaistu Heartstopper-sarja (Tammi 2022-, suomentanut Oona Juutinen) seuraa kahta teini-ikäistä poikaa, Nickiä ja Charlieta, jotka tutustuvat ja rakastuvat. Sarjassa pohditaan ja käsitellään muun muassa seksuaali-identiteettiä, mielenterveyttä, perhe- ja ystävyyssuhteita sekä koulunkäyntiä ja jatko-opiskelusuunnitelmia. Sarjakuvasarjasta on tehty myös samanniminen Netflix-sarja, jossa on ilmestynyt tähän mennessä kolme tuotantokautta. 

 

 

Jen Wangin englanninkielisessä sarjakuvassa The Prince and the Dressmaker (First second 2018) prinssi Sebastian elää salaista kaksoiselämää – iltaisin hän pukeutuu upeisiin mekkoihin ja lähtee valloittamaan Pariisin katuja Lady Crystalliana. Hänen paras ystävänsä Frances tekee Crystallian upeat muotiluomukset, ja hän haaveilee, että joskus voisi näyttää luomuksiaan ilman, että hänen tulisi pysytellä salassa suojellakseen Sebastianin omaa salaisuutta. Tekijä on haastatteluissaan (Orsini 2018) kertonut, että hänelle Sebastian on genderqueer, eli hahmo samaistuu erilaisiin sukupuolen ilmaisumuotoihin ja on tyytyväinen vaihdellen sekä maskuliinisen että feminiinisen ilmaisun välillä. Hahmon sukupuoleen liittyvän identiteetin voi kuitenkin kukin lukija tulkita miten haluaa. 

 

Hieman vanhemmille queer-aiheista kiinnostuneille lukijoille voi suositella suomenruotsalaisen Edith Hammarin sarjakuvakirjoja Homo Line ja Portal (Förlaget 2020 & 2023), joissa käsitellään vähemmistökokemuksia sekä queer-historiaa. 

 

Seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin lisäksi sarjakuvissa käsitellään nuorten ja nuorten aikuisten elämää koskevia rankkojakin aiheita ja kokemuksia, kuten mielenterveyteen liittyviä haasteita, alkoholismia ja hyväksikäyttöä. Toisaalta sarjakuvan kuva havainnollistaa ja tuo rankat aiheet todella liki iholle, mutta toisaalta tekijät ovat usein rakentaneet teoksensa taitavasti siten, ettei lukija uppoa.

 

Emilia Laatikaisen Ei ois susta uskonu (Suuri Kurpitsa 2023) käsittelee päihderiippuvuutta, sen kanssa elämistä ja hoitoon hakeutumista. Omaelämäkerrallinen teos voitti Sarjakuva-Finlandia -palkinnon vuonna 2024. Toinen Sarjakuva-Finlandialla palkittu, omaelämäkerrallinen ja alkoholismia käsittelevä teos on Kimmo Lustin Silmukka (Suuri Kurpitsa 2022). Sarjakuvassa kuvataan, millaista on ollut kasvaa alkoholiriippuvaisen vanhemman lapsena. 

 

Moa Romanovan Paniikkiprinsessa (Sammakko 2020, suomentanut Seppo Lahtinen) kertoo paniikkihäiriöstä ja sen kanssa elämisestä, sekä deittailusta, bilettämisestä, päihteistä ja nuorten elämästä 2010-luvun Ruotsissa. Myös Paniikkiprinsessa on tekijän omiin kokemuksiin pohjautuva teos.

 

 

Omaelämäkerralliset sarjakuvat voivat käsitellä myös laajemmin tekijän perheen ja suvun historiaa, sekä sen vaikutusta ylisukupolvisesti tekijän identiteettiin. Kiku Hughesin Displacement (First Second 2020) sekä Josh Tuiningan We Are Not Strangers (Abrams 2023) käsittelevät toisen maailmansodan aikaista amerikanjapanilaisten internointia Yhdysvalloissa. Molemmat teokset ovat fiktiivisiä, mutta perustuvat tekijöiden perheenjäsenten kokemuksiin. 

 

Robin Ha’n Almost American Girl (HarperAlley 2020), Laura Gaon Messy Roots: A Graphic Memoir of a Wuhanese American (HarperAlley 2022) sekä Thien Phamin Family Style: Memories of an American from Vietnam (First Second 2023) käsittelevät sitä, millaista on ollut muuttaa lapsena toisesta maasta, Koreasta, Kiinasta ja Vietnamista, Yhdysvaltoihin. Teokset ovat tekijöidensä muistelmia ja tarkastelevat omakohtaisen kokemuksen kautta, millaista on ollut sopeutua uuteen kotimaahan ja elää kahden kulttuurin välissä.

 

Laajempaa yhteiskunnallista tilannetta sekä henkilökohtaisia kokemuksia yhdistelee Marjane Satrapin omaelämäkerrallinen teos Persepolis (Otava 2004, suomentanut Taina Aarne). Jo klassikkoasemaan noussut teos kertoo Satrapin ja hänen perheensä elämästä Iranissa 1970-80-luvun islamilaisen vallankumouksen aikana. 

 

Lapsille ja varhaisnuorille suunnatuissa sarjakuvissa oman elämän ja identiteetin pohtiminen on usein arkista. Niissä voidaan esimerkiksi kipuilla perhe- tai ystävyyssuhteiden kanssa, pohtia koulunkäyntiä tai mielenkiinnon kohteita sekä käsitellä lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa elämistä.

 

Tällaisiin realistisiin lastensarjakuviin lukeutuu esimerkiksi Nathan Fairbairnin ja Michele Assarasakornin Kuonokamut-sarja (Otava 2022-, suomentanut Jouko Ruokosenmäki), jossa eläinrakkaat ystävykset päättävät perustaa kerhon koirien ulkoilutusta varten. Homma osoittautuu työläämmäksi kuin tytöt olivat ajatelleet, ja se aiheuttaa hankausta ja riitoja ystävien välille. Pauli Kallion ja Juliana Hyrrin Kalle, pallo ja sello ja Kalle, Kaneli ja kipsi (Suuri Kurpitsa 2019 & 2021) sarjakuvissa kaverukset Kalle ja Kaneli harrastavat sekä jalkapalloa että musiikkia. Rakkaiden harrastusten yhteensovittaminen on välillä vaikeaa, eikä vastoinkäymisiltä vältytä.

 

Victoria Jamiesonin englanninkielisessä sarjakuvassa Roller Girl (Dial Books 2015) 12-vuotias Astrid ilmoittautuu kesäksi Roller derby -leirille. Hän on tottunut tekemään kaiken parhaan ystävänsä Nicolen kanssa, mutta nyt Nicole yllättäen osallistuukin tanssileirille toisen ystävän kanssa. Astridin kesä etenee kipuillen – sekä Roller derbyssä aiheutuneiden mustelmien, että ystävyyssuhteiden mutkikkuuden johdosta. Vähitellen Astrid rupeaa oppimaan, kuka hän on ilman Nicolea.  

 

Nora Dåsnesin varhaisnuorten sarjakuvassa Sydän vasta puolillaan (WSOY 2025, suomentanut Kati Valli) Tuvalla on useita tavoitteita kuudennelle luokalle, joista yksi on rakastuminen. Lukuvuosi ei kuitenkaan ala toivotulla tavalla, kun Tuvan kaksi parasta ystävää riitaantuu keskenään ja hän joutuu heidän väliinsä. Tuvaa mietityttää onko hän vielä lapsi, vai jo nuori. Samaan aikaan uusi oppilas, Mariam, herättää Tuvassa aivan uudenlaisia tunteita ja ajatuksia, jotka pistävät Tuvan pohtimaan identiteettiään. 

 

Muita arkisia, mutta moniulotteisia varhaisnuorille suunnattuja sarjakuvia ovat muun muassa Sabine Lemiren ja Rasmus Bregnhøin Mira-sarja (Otava 2023-) sekä Hanna Gustavssonin Yölapsi ja Iggy 4-ever (Sammakko 2019 & 2022, suomentanut Elias Lahtinen).

 

 

Omaelämäkerrallisten muistelmasarjakuvien lisäksi julkaistaan niin sanottua tietosarjakuvaa. Suomeksikin on julkaistu erilaisia tietoon pohjautuvia sarjakuvia, joista osa on tarinallistettuja.

 

Melanie Oreniuksen, Laura Porolan ja Ulla Donnerin varhaisnuorille suunnattu sarjakuva Breathe – niinku hengitä (SKS 2024) on museoita ja taidekasvatusta käsittelevä tarinallinen tietoteos. Siinä kaksi nuorta vierailee taidemuseossa, Helsingissä sijaitsevassa Amos Rexissä. Museossa käynti ei kuitenkaan ole ystävyksille ennestään tuttua ja kaikenlaisia kysymyksiä herää käynnin aikana. 

 

 

Historiallisia, vahvasti tietoon ja tutkimukseen pohjautuvia sarjakuvia ovat muun muassa Johanna Aulénin Tšernobylin koirat sekä Eläimet lensivät ensin: Avaruusmatkailun uranuurtajat (WSOY 2022 & 2025). Molemmissa teoksissa on mukana tarinallinen kehyskertomus, jonka kautta sukelletaan tietyn aiheen historiaan. Tiitu Takalon ja Tiina Männistö-Funkin teos Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa (Suuri Kurpitsa 2023) käsittelee pyöräilyä ja sen historiaa historiantutkija Männistö-Funkin tutkimuksiin sekä Takalon kokemuksiin perustuen. Pinja Meretojan Tissilogia (Tammi 2025) puolestaan tarkastelee naisten ja rintojen asemaa yhteiskunnassa läpi historian. 

 

Ruotsalaisen Liv Strömquistin yhteiskuntakriittiset sarjakuvat nojaavat vahvasti tutkimustietoon sekä muihin lähteisiin. Strömquist kuljettaa teoksissaan analyyseja yhteiskunnallisista aiheista feministisellä ja humoristisella otteella. Nousu ja tuho (Sammakko 2017, suomentanut Helena Kulmala) käsittelee kapitalismia ja yhteiskuntaluokkia, Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017, suomentanut Helena Kulmala) parisuhdetta, romanttista rakkautta ja avioliittoa, Peilisalissa (Sammakko 2023, suomentanut Helena Kulmala) puolestaan ulkonäköä ja kauneusriippuvuutta.

 

Lapsille suunnattuja tietosarjakuvia on vähemmän, mutta kuvitetut tietokirjat voivat hyödyntää sarjakuvan piirteitä. Alain M. Bergeronin, Michel Quintinin ja Samparin Uskomatonta! -lastenkirjasarjassa (Minerva 2022-, suomentanut Noora Niemelä) kerrotaan humoristisesti erilaisia faktoja eläimistä. Runsaasti kuvitetuissa ja helppolukuisissa kirjoissa on toisinaan sarjakuvaruuduista muodostuvia aukeamia ja sivuja.

 

 

Kirjallisuuden ja lukutaidon parissa työskennellessäni olen törmännyt näkemyksiin, joiden mukaan lapset ja nuoret pitäisi saada lukemaan jotain mystistä “oikeaa kirjallisuutta” sarjakuvien sijaan. Jos vähän lukeville, tai lukemiseen negatiivisesti suhtautuville lapsille ensin suositellaan luettavaksi sarjakuvaa, jotta he innostuisivat lukemaan, mutta pian käykin ilmi, ettei käsillä olevaa sarjakuvakirjaa pidetä oikeana kirjana, se voi vaikuttaa lukuintoon ja -motivaatioon päinvastaisella tavalla. Sen, että on onnistunut lukemaan sarjakuvan ja ehkäpä jopa innostunut sen lukemisesta, tulisi olla onnistumista ja iloa tuottava kokemus, ei vähättelevä ja lannistava. Onneksi ilmapiiri ja keskustelu sarjakuvien ympärillä on kuitenkin hyvää vauhtia muuttumassa, ja sarjakuvia on esimerkiksi mukana lukudiplomilistoilla tasavertaisena vaihtoehtona muille kirjoille.

 

Sarjakuvat ovat aina olleet suosittuja tietyissä yhteisöissä tai ryhmissä, mutta nyt niiden suosio tuntuu levittyvän yhä enemmän myös valtavirtaan. Sarjakuviin keskittyvät tapahtumat ovat kasvattaneet suosiotaan niin maailmalla kuin Suomessakin. Maksuttoman Tampere kuplii -sarjakuvafestivaalin kävijämäärä on kasvanut jopa niin suureksi, että tapahtuman sisäänpääsykäytäntöjä on täytynyt muuttaa. Vuoden 2025 festivaalin yhteydessä uutisoitiin jopa satojen metrien mittaisesta jonosta (Aamulehti 29.3.2025).

 

Aikaisemmin mainitsemani sarjakuvasarjat Heartstopper ja Lore Olympus ovat nousseet suoranaisiksi ilmiöiksi. Heartstopperista on jo tuotettu Netflix-sarja sekä erilaisia oheistuotteita, ja maailman hahmot elävät viittauksina jopa kotimaisessa kirjallisuudessa, kuten Satu Erran nuortenkirjassa Tällainen tunne (Tammi 2025) ja Jenni Multisillan nuortendekkarissa Kuolleet tytöt eivät tanssi (Myllylahti 2025).

 

Kotimaisena vastineena sarjakuvailmiöille voidaan pitää Riina Tanskasen Tympeitä tyttöjä, jotka aloittivat matkansa Instagramista ja ovat kulkeneet vain muutamassa vuodessa sarjakuvakirjojen kansien väliin, ja sieltä aina museon seinälle sekä teatterilavoille asti. Ensimmäinen Tympeät tytöt -kirja Aikuistumisriittejä (Into 2021) käsittelee sitä, mitä on olla tyttö ja miltä naiseksi kasvaminen tuntuu. Teoksessa puretaan erilaisia tyttöihin ja naisiin kohdistuvia odotuksia ja asenteita. Toinen albumi Luokkakipuja (Into 2025) kurottaa talouden maailmaan. Tanskanen käsittelee teoksissaan yhteiskunnallisia aiheita kipeän samastuttavasti ja humoristisen suorasukaisesti. Vuonna 2022 hänelle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto yhteiskunnallisen keskustelun avaamisesta ja tiedonvälityksestä sarjakuvan keinoin. Syksyllä 2025 Luokkakipuja nostettiin ehdolle Tulenkantaja-palkinnon saajaksi, sillä palkinnon raati uskoo teoksen aiheiden puhuttelevan ajankohtaisuudessaan myös maailmalla.

 

 

Odotan ja seuraan innolla, tulevatko sarjakuvat näkymään yhä vahvemmin osana kirjallisuuden kenttää, ja tuleeko niiden kasvava suosio myös näkymään kotimaisten kustantajien julkaisulistoilla. Sitä ainakin toivon, sekä sarjakuvien lukijana että lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja lukemisen parissa työskentelevänä, sillä ovathan sarjakuvat mainiota luettavaa niin monenlaisille lukijoille!

 

---
Artikkelissa mainitut teokset ja muut sarjakuvavinkit
 

---

 

Heikkilä-Halttunen, Päivi (2025): Lue lapselle kuvaa ja tarinaa. Kuvakirja lapsen ja aikuisen arjessa. Etana Editions: Helsinki.

Herkman, Juha (1998): Sarjakuvan kieli ja mieli. Vastapaino: Tampere.

Nummelin, Juri (2018): Sarjakuvan lyhyt historia. Avain: Helsinki.

Orsini, Lauren (2018): The Prince And The Dressmaker' Is A Genderqueer Fairy Tale For All Ages. Forbes. 

Romu, Leena (2025): Maija Karma sarjakuvien piirtäjänä. Onnimanni 2/2025.

Sääskilahti, Minna (2023): Sarjakuva – monilukutaidon pedagogiikan aarreaitta. Kieli, koulutus ja yhteiskunta, 14(1).