Sivupiirin kuukauden kirja

Kesäloman viimeisellä viikolla luin muutaman syksyn nuorten- ja ya-kirjauutuuden, joista kuukauden kirjanostoksi valikoituu selkeästi Mats Strandbergin Loppu (Like, 2019, kääntäjä Sirje Niitepõld). Loppu naulitsee paikoilleen, ja herättää lukiessa niin paljon tunteita ja ajatuksia, että se kannattaa kokea itse. Kirjassa kohdataan maailmanloppu reilussa neljässä viikossa kahden 17-vuotiaan nuoren, Simonin ja Lucindan, näkökulmista.

On toukokuun 27. päivä, kun joka ikinen uutiskanava tuuttaa ilmoille tietoa, että maailmanloppu on oikeasti tulossa. On havaittu valtava komeetta, joka väistämättä iskee maahan ja tuhoaa sen lopullisesti. Ja kun laskelmat saadaan tehtyä, tiedetään, että 16. syyskuuta klo 4.12 Ruotsin aikaa kaikki loppuu.

”Reilun kuukauden päästä kaikki on todella ohi. Tiedossa on jopa kellonaika. Syyskuun 16. päivä klo 4.12 aamulla Ruotsin aikaa Foxworth-komeetta puhkaisee Maan ilmakehän. - - Sokkiaalto saavuttaa meidät hiljaisuuden vallitessa, sillä se liikkuu ääntä nopeammin. Pari minuuttia törmäyksen jälkeen meret ovat höyryyntyneet tyhjiin ja vuoret kärventyneet. Neljä miljardia vuotta evoluutiota – ja yhtäkkiä kaikki on poissa. Emmekä voi tehdä asialle mitään.” s. 18

Syntyy kaaos, sillä miksipä millään olisi enää mitään väliä. Elettävänä on koko elämä ja aikaa vain muutama surkea viikko. Ihmiset tekevät listoja somekanaviinsa liitettyyn Bucket List-sovellukseen ja yrittävät suorittaa kaiken pois alta. Jotkut pyytävät, että joku lyö heitä turpaan, ihan vaan tietääkseen, että miltä se tuntuu. Jotkut vastaavat päivän ajan kaikkeen kyllä, jotkut viettävät joulua vielä kerran, jotkut kirjoittavat runon. Jotkut turvautuvat uskontoon, jotkut taas eivät uskalla odottaa loppua. Ja on myös niitä, jotka eivät usko komeettaan ja tulevaan tuhoon.

17-vuotiaiden Simonin ja Tildan elämän pitäisi olla edessä, mutta yhtäkkiä se onkin lopuillaan. Lucinda taas on uudessa tilanteessa, hän ei ole enää yksin kohtalonsa kanssa vaan näkeekin sen, miten kaikki loppuu. Niin vähän aikaa ja niin paljon elettävää. Mutta miten? Biletetään, ryypätään, käytetään huumeita, harrastetaan seksiä? Vai yritetäänkö tehdä kaikki vielä kerran oikein, ollaan perheen kanssa ja eletään siivosti viimeiseen asti?

”- - Tuntuu että kaikki, mitä me tehdään, pitää ladata mielettömällä merkityksellä. Tajuatko mitä tarkoitan? Kaikesta tulee niin epäluonnollista.”
”Mulla oli ihan samanlaista isän kanssa, kun olin sairastunut. Pelkkää jatkuvaa helvetin carpe diemiä ilman hetkenkään hengähdystaukoa.” s. 76

Sitten yksi nuorista löytyy kuolleena ja hyvin nopeasti some täyttyy syytöksistä, kaikki tuntuvat ”tietävän” syyllisen kuolemaan. Nuoret päättävät yrittää selvittää ystävänsä kuoleman, mutta ehtivätkö he saada totuuden selville ennen kuin kaikki loppuu?

Nuoret pohtivat myös tuhoutuvaa planeettaa, jonka aikuiset ovat tyhmyyttään ja ahneuttaan panneet paskaksi. Ja nyt, kun komeetta aiheuttaa maan tuhon, he kaiken lisäksi pääsevät pälkähästä, eikä vastuuta teoista tarvitse ottaa.

”Musta siinä on jotain helpottavaa, että kaikki loppuu näin”, minä sanon. ”En tarkoita, että mä olisin siitä erityisen iloinen... mutta jos kaikki joka tapauksessa menee päin helvettiä, niin ainakaan se ei nyt ole meidän syytä. Eikä me voida tehdä asialle mitään.” s. 358

Loppu on vetävä, vangitseva ja mieleenpainuva, osin ahdistava ja riipaiseva. Kirjaa lukiessa ja sen jälkeenkin pysähtyy usein miettimään, että mitä ihmettä itse tekisi, jos kaikki olisi oikeasti loppumassa, aikaa olisi vain muutama viikko? Ja ennen kaikkea, missä ja keiden kanssa haluaa olla silloin, kun taivas muuttuu valkoiseksi ja meri alkaa kiehua?

”Me ihmiset olemme aina tienneet, että tulemme joskus kuolemaan, mutta emme ole tienneet milloin. Emme tällä tavalla, melkein sekunnilleen, niin kuin nyt.” s. 22

Katja Kyllönen

Sivupiirin kuukauden kirjat:
Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Sally Green: Savuvarkaat
Minna Canth: Hanna
V. E. Schwab: Magian syvempi sävy 
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras ja Huijarin oppipoika