Runokuu 2018 – katsaus kolmeen tapahtumaan

Teema
29.8.2018

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky


 

Totesin Runokuu-viikon ohjelmaa katsoessani, että kiinnostavista tapahtumista oli taas runsaudenpula: joka ilta pitäisi olla työpäivän jälkeen jossakin, mitenhän tästä selviää? Lopulta ohjelmaa karsiutui listalta vähitellen, vaikka kipeää tekikin; onhan välillä myös luettava, kirjoitettava, harrastettava liikuntaa, ja maattava sohvalla katsoen hölmöjä juttuja netistä. Seurasin kuitenkin kolme viikon ohjelmanumeroista alusta loppuun ja muistiinpanoja puhelimeen villisti kirjoitellen, sillä asia oli painavaa ja sitä oli paljon.

 

Rap ja laululyriikka

 

Tiistaina 21.8. kello 17 alkaen käytiin Kansallisteatterin Lavaklubilla keskustelu aiheesta "miten räppi runoilee", mikä onkin ajankohtaista, sillä tällä hetkellä monet nuoret ovat kaikista luovista teksteistä eniten tekemisissä rap-musiikin lyriikoiden kanssa. Paneelia veti kriitikko ja kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi, joka on myös opettanut nuoria lukemaan rap-tekstien avulla. Salusjärvi on kotoisin Espoosta, jossa oli hänen lapsuudessaan vahva "Olarin räppiskene", joten hän on tehnyt täyden ympyrän palattuaan musiikkityylin pariin. "Räpin ja kirjallisuuden ero on olematon, kyse on samasta asiasta", ilmaisi Salusjärvi mielipiteensä. Tämän jälkeen esiteltiin muut panelistit.

Helmi Kajaste, eli rap-muusikko Draama-Helmi, kertoi olevansa "arkkitehti jolla on musiikkiharrastus". Hän on tehnyt musiikkia viisi vuotta, ja kertoi aloittaneensa vältellessään imurointia.

Atomirotta-yhtyeestä tunnettu Mikko Sarjanen sanoi "juuttuneensa räppiin", koska siitä tuli työpaikka. Hän on aina asunut Itä-Helsingissä, jossa genre tuli tutuksi. Musiikin kuuntelijana Sarjanen siirtyi jossakin vaiheessa hevimusiikista räppiin. Lukioaikana hän tutustui Mikko Rimmiseen, joka tutustutti Sarjasen mustaan rap-musiikkiin. Omia riimejä syntyi ensin englanniksi, sitten suomeksi – Sarjanen opiskeli siinä vaiheessa jo yliopistolla kirjallisuutta.

Toimittaja Renaz Ebrahimi kuvasi olevansa Tampereella kasvanut, kurditaustainen ruskea suomalainen. Hänelle rap-musiikkivideot tarjosivat lapsuudessa ainoita muiden kuin valkoisten ihmisten representaatioita, ja rakkaus myös musiikkityyliin itseensä on ollut hänessä aina. Toimittajan työn myötä rapin maailma on alkanut kiehtoa yhä enemmän, kun Ebrahimi on päässyt keskustelemaan tekijöiden itsensä kanssa.

Salusjärvi jatkoi kertomalla siitä, miten suomea toisena kielenä puhuvatkin tekevät nykyisin suomeksi räppiä, ja miten se elävöittää suomen kielen käyttöä. Seuraavaksi katsottiin "Kokotiimi safkaa"-musiikkivideo. Sarjaselle tuli videosta sama tunne kuin sen esikuvista, koska nuoret tekevät juttuaan omalla meiningillä. Ebrahimin mielestä video on hyvä esimerkki siitä, mitä tämän päivän räppi voi olla, ja mihin se on mennyt.

Lavarunoilija Juho Kuusi esitti erään "Elmon" vankilassa kirjoittaman runon, jota on Salusjärven mukaan olemassa fyysisesti vain yksi kappale. Tekstiä analysoitiin, ja pian siirryttiin pohdiskelemaan rapin ja kirjallisuuden mahdollisia eroja. "Räppi on lähempänä meitä [kuin kirja], se on jotenkin ruohonjuuritasolla, omaksuttavissa", sanoi Sarjanen, jonka mukaan koulussa on "helppo tehdä räppiä, mutta ei olla runopoika". Silti ne nuoret, jotka eivät tunne runoutta, osaavat analysoida hyvin rap-lyriikoita. "Se on loistavin juttu, mitä Kendrick Lamar duunaa, bängereitä joissa on sanoma", Sarjanen hehkutti. Salusjärvi totesi, että "rataräppi" (ks. esim. Salusjärven essee "Ei välity paperille") on aina tietyssä piirissä suosittua, nyt kuunnellaan paljon mm. artistia nimeltä Sairas T, jonka kuvattiin olevan "rujoa kamaa". Draama-Helmi luonnehti: "Vaikka en ole mistään radalta, mulle on helpompaa tehdä räppiä."

Salusjärvi määritteli rapin tyylilajina ja puhui siitä, että vietin vallassa oleva ihminen on kielen ulkopuolella. "Rap-musiikissa vietti ja taide kohtaavat", hän muotoili erään aiheeseen maailmalla perehtyneen tutkijan ajatuksia; kyseessä olisi jonkinlainen "ruumiin käsittämättömän" tuominen kielen piiriin. Sarjanen pohti, eikö samaa elämystä saisi paperille kirjoitetulla runolla. "Rytmi tuottaa sanoja", selitti Salusjärvi. "En tiedä, haluaisinko kuunnella Jyrki Pellisen 60-luvun tuotantoa biitin kera, tai Paavo Haavikkoa", pohti Sarjanen. Ebrahimin oli hankala ostaa tutkijan määritelmä, koska se on genren ulkopuolisen tekemä rapissa on olennaista myös kulttuuri ja se tavoite, mikä tekemisellä on. Rapissa ja runossa on kulttuuriero, ne tulevat eri paikasta ja tarpeesta. Ebrahimi tarkensi vielä, että rap-musiikki painottaa tekijän omaa tarinaa, ja runon voi ymmärtää monella tapaa, kukin lukija omallaan. Salusjärven mielestä runous voi olla mitä vaan, eikä sen tarvitse olla "kryptistä". Draama-Helmin mielestä runo menee teksti edellä, rap taas musiikki ja rytmi edellä. Hän ei uskaltaisi esittää tekstejään ilman musiikkia. Sarjasen mielestä rapista saa enemmän irti sosiologisesta kuin psykoanalyyttisesta näkökulmasta. Rap on Sarjasesta lähempänä lyhytproosaa tai jopa esseetä kuin runoa, vaikka toki on myös symboleita ja metaforia käyttäviä räppäreitä. Salusjärvestä on kiinnostavaa, että muut näkevät näin selkeän eron lajien välillä, koska hän ei sellaista näe. Myös Ebrahimi myönsi, että kun rapin riisuu kaikesta muusta ja jättää vain tekstin, se tulee lähelle runoa.

Rap-musiikissa on myös alueellinen ulottuvuus: eri kaupungeissa ja kaupunginosissa kuunnellaan eri artisteja. "Onks Suomi siis iso Lahti, kun Cheek veti kaksi kertaa stadikan täyteen", vitsaili Sarjanen. JVG tekee musiikkiaan "pukukoppityylillä", ja se toimii kaikkialla, koska jääkiekko kiinnostaa Suomessa. Puhuttiin myös genren sanoituksissa ajoittain viljeltävästä ongelmallisesta suhtautumisesta naisiin ja vähemmistöihin. Salusjärven mielestä 16-vuotiaatkin ymmärtävät sanoitusten sarkasmin ja ironian. Sarjanen myönsi, että voidaan olla vaarallisilla vesillä, kun tekstit ovat misogyynisiä ja aggressiivisia, sillä joukossa voi olla niitä, jotka eivät ymmärrä eri tasoja. "Pitäisi päästä yli toteamuksesta, että näin on aina ollut, ja pitäisi tunnistaa myös ongelmalliset asiat ja myöntää ne", sanoi Ebrahimi. Miten rap-genressä voitaisiin oppia näistä ja mennä eteenpäin?

 

Runokuun tapahtuma Kansallisteatterin lavaklubilla
Lavalla vasemmalta: Silvia Hosseini, Heidi Backström, Sini Mononen ja Ville Hämäläinen. Kuva: Tuomas Aitonurmi

 

Esseesalonki lavalla

 

Esseesalonki-keskustelusarja nousi lavalle Kansallisteatterin Lavaklubilla keskiviikkoiltapäivänä. Keskustelun vetäjinä toimivat Silvia Hosseini ja Ville Hämäläinen. Aiheena oli tällä kertaa kuvataide-essee, ja salongissa keskusteltiin Heidi Backströmin ensimmäisestä julkaistusta esseestä "Esineissä näkyvä". Backström osallistui Nuoren Voiman Liiton järjestämälle esseekurssille, ja hänen esseensä julkaistiin Nuori Voima -lehden verkkosivuilla muutama päivä ennen tapahtumaa.

Ville Hämäläinen kysyi heti alkuun: "Mitä on kuvataide-esseistiikka?" Yhtenä keskustelijoista mukana ollut kriitikko ja tutkija Sini Mononen vastasi esseistiikan määritelmän olevan laaja, aforistiikasta laajoihin tutkielmiin. Yleensä puhutaan, että essee poikkeaa journalistiikasta, on subjektiivinen ja keskustelee jonkin kanssa – esimerkiksi kuvataide-esseessä kirjoittajaminä keskustelee kuvataiteen kanssa.

Backströmiltä kysyttiin, miltä esseen kirjoittaminen oli tuntunut, ja hän kertoi tunnistaneensa Silvia Hosseinin eräässä haastattelussa mainitseman tunteen "oksentamisesta ilman helppoutta ja flow-tilaa". Silti Backström uskalsi lähteä kirjoittamaan. Koska esseen taustalla oli kurssi, aihe piti valita tietyistä Kiasman taideteoksista. Käsiteltäväkseen Backström valitsi Katrīna Neiburgan kolmikanavaisen videoteoksen Yksinäisyys. Hän oli kokenut kuvataiteen itselleen vieraimmaksi taiteenlajiksi, joten kirjoittaminen oli siinäkin mielessä haaste. Hosseini totesi kuitenkin, että "Esineissä näkyvä"-esseessä ovat mukana kuvataide-esseelle tyypilliset asiat. Backström kertoi rakenteen tulleen luonnostaan; hän lukee itse verrattain paljon esseitä.

Hosseini luki Backströmin esseen alun havainnollistaakseen sen tyyliä. Sanojen ja lauseiden rytmitys avaavat heti sitä, minkälainen kuvattava teos on. Backström oli alkanut viedä ajatusta eteenpäin teoksen nimestä Yksinäisyys siitä tuli heti hänen mieleensä epäsuhta. Dialogi teoksen kanssa auttaa pääsemään itselleen tuntemattomiin päämääriin. Mononen oli kokeillut lukea tekstiä menemällä katsomaan teosta Kiasmaan, ja oli kiehtovaa, miten niistä muodostui kaksi eri ääntä. Kuvataiteen teoria on esseessä sisäänrakennettua, ja omakohtaisuus tulee esiin vahvasti. Backström opponoi esseessä teoksen suomennettua nimeä, ja hänestä Solituden olisi voinut jättää myös Suomessa nimeksi.

Hämäläinen sanoi, että kun kirjoitetaan taideteoksesta, kukin kiinnittää huomiota eri asioihin. Kritiikkiteksti kertoo, kannattaako jokin teos mennä katsomaan ja mitä siitä voi saada. Kuvataide-esseen kohteena ovat häilyvät, vaihtuvat näyttelyt. Mononen totesi, että taide-esseet puhuvat kritiikkiä laajemmista aiheista, ja niiden teemat ovat relevantteja edelleen, vaikka näyttely menisi ohitse. Hosseinin mielestä Backströmin esseestä saa paljon irti, vaikka ei näkisi teosta. Backström otti esiin sen, että kurssin nimi oli "kuvataiteesta esseeksi", ei "taide-esseiden kirjoittaminen".

Hosseini puhui henkilökohtaisuudesta, siitä miten "Esineissä näkyvä" tuo esiin tunteita, jollaisia ei ole helppo ilmaista muille. "Mä oon kova avautumaan. Häpeä on kannatteleva voima, ja voin puhua monista asioista, vaikka varmasti on tabuja ja rajoja", sanoi Backström. Käsiteltävänä ollut teos on hyvin paljastava, joten tuntui reilulta kirjoittaa siitä henkilökohtaisesti. Hosseini perustelee itselleen tekstiensä henkilökohtaisuuden samoin joskus tuntuisi jopa falskilta jättää se ulottuvuus pois.

Monosen mielestä kysymys yksinäisyydestä ja sen eri lajeista nousee teosta katsoessa. Hänestä yksinäisyys tuntuu rajattomuudelta, mutta vain esineet luovat yksinäisyyden rajat. Backströmin esseessä yksinäisyydellä on ensin rajat; ulkomailla yksinäisyys tuntuu mutta kotona ei, kunnes koira kuolee. Yksinäisyyden liukumat näkyvät myös teoksessa. Hosseinin mielestä tekstissä on sama rytmi kuin teoksessa, Monosesta puolestaan näin on vain johdannossa ja kotiinpaluun kohdassa, mutta tarkemmin mietittyään hän myönsi, että rytmiä voi näkyä muissakin osissa. Puhuttiin Aleksis Salusjärven tekstistä uudessa Nuoressa Voimassa, ja siitä miten kriitikko omaksuu käsittelemänsä teoksen kieltä. Tässäkin näkyy, että kritiikki on tyylilajina kaunokirjallisuutta.

Hosseini luki uuden katkelman havainnollistaakseen tavaroiden merkitystä esseessä. Backström kertoi hamunneensa esseen lopussa suhdettaan tavaroihin. Kaikkiin hankittuihin esineisiin liittyy jonkinlainen tarkoitus, miksi ne on hankittu konmaritus ei ollut onnistunut yrityksestä huolimatta, vaikka "hamstereita" ei ollakaan. Esineet muodostavat yhtenäisen narratiivin kotiin. Backström kuvasi vielä ajatuksiaan esseestä: "Aina pelottaa se, mitä tekstiin tulee ja välittyy. Lisäksi tekstistä tuli vielä yllättävän merkityksellinen. Mutta tässä ollaan!" Mononen totesi kirjoittajan tiestä esseen pariin, että essee on hyvin avoin laji, joten monenlaiset polut ovat mahdollisia. "Eihän taidemaalarikaan maalaa yhdellä kerralla valmiiksi. Kirjoittaminen on niin kuin roiskimista." Backströmiä huojensi kurssilla, kun opettajana toiminut Maaria Ylikangas kertoi, että tällä saattaa mennä yhden esseen kirjoittamiseen kuukausia. Esseeseen sai käyttää aikaa, miettiä, pyöritellä ajatuksia. "Kolmen päivän deadlinet pitäisi kieltää kaikessa, mikä liittyy taiteeseen", Backström linjasi.

 

Tietokirjaraati

 

Perjantaina paikkana oli taas Lavaklubi, kun tietokirjailijat nousivat teoksineen lavalle raadin ruotimiksi. Konsepti oli kiinnostava: tiedon välittämisen tarkkuuden lisäksi tietokirjan oli esittäydyttävä narratiivi voisi jopa sanoa poetiikka edellä. Suomen tietokirjailijat ry on tuottanut Tietokirjaraatia kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa myös siten, että raatilaiset ovat kertoneet kirjoista ja arvioineet niitä ilman kirjailijoiden läsnäoloa. Juontajana tapahtumassa toimi Nuori Voima -lehden päätoimittaja Vesa Rantama. Sekä tietokirjoihin että niitä arvioivaan raatiin oli saatu mukaan kiinnostavia nimiä.

Tietokirjaraadin kulku Lavaklubilla muodostui niin, että kukin kirjailija luki enintään viiden minuutin näytteen teoksestaan, ja raatilaiset arvioivat kutakin esitystä enintään kahden minuutin puheenvuorolla. Sen jälkeen esitykset arvioitiin 1-5 pisteellä. Raatilaisten oli arvioitava sekä tekstiä että kirjailijan esitystä, eli kyse ei ollutkaan pelkästä kirjallisesta vetävyydestä.

Marja Pirttivaara oli ensimmäinen esiintyjä teoksellaan Juuresi näkyvät (Siltala 2017), ja tietokirjailija mainitsi alkuun, että hänellä on tarinankertojan geenit. Pirttivaara kommentoi tekstiään esityksessään myös omin sanoin spontaaneilla selostuksilla. Raadissa ollut Katleena Kortesuo kommentoi, että oli nimen perusteella luullut teosta hammashoito-oppaaksi. "Iso riski tässä on uusiin ihmisiin tutustuminen", totesi Kortesuo geneettisen sukututkimuksen kiemuroista. Seuraavana raatilaisena kommentoinut Jaakko Heinimäki kertoi anekdootin isänsä sukututkimusinnostuksesta ja kommentistaan, että sukututkimus alkaa kiinnostaa, kun sukupuolielämä lakkaa kiinnostamasta... Tämän kirjan myötä hän kuitenkin alkoi myös itse kiinnostua aiheesta ja pohti, onko se hyvä vai huono. Raatiin myös kuulunut Kasper Strömman totesi, että Juuresi näkyvät oli kolmesta kirjasta hänelle vaikein. Strömman huolehti, onko tämä "kallonmittauksen uusi tuleminen", mutta kirjailijan mukaan ei ole, vaan päinvastoin: geneettisen sukututkimuksen kautta huomataan, että olemme kaikki sukua hyvin erilaisten ja erinäköisten ihmisten kanssa! Pisteitä Pirttivaara sai raadilta yhteensä 11.

Seuraavaksi Jouko Rikkinen esitteli teostaan Villivihannekset Suomen luonnossa (Otava 2018). Rikkinen kertoi aluksi konkretiaa juurista, jotka olivat tämänvuotisen Runokuun teemana. Myös hän kommentoi tekstiä omin selityksin, jotka sulautuivat mukavasti täydentämään teosta. Heinimäki, joka Rikkisen kysyttyä tiesi pihlajanmarjaviinin olevan Sorbus, sai kommentoida ensimmäisenä. "Kuvailevaa lyyrisyyttä, mutta ei söpöstelevää vieraskirjarunoutta", luonnehti hän. Strömmanin mielestä kyseessä oli "rajaton tietopankki", ja hän arvosti, miten Rikkinen otti yleisössä istuneen äitinsä kautta kontaktia kuulijoihin. Kortesuo sanoi kirjan aiheen koskettaneen monella tavalla, koska hän on partiolainen ja harrastaa keskiaikaa. Kortesuo on myös opiskellut suomen kieltä, joten hän ilahtui Lönnrot-sitaateista. Keskustelua syntyi kasvien hienoista nimistä, joita Rikkinen vinkkasi löytyvän erityisesti sienien maailmasta. Rikkinen sai raadilta 14 pistettä.

Miska Rantanen kertoi maailmallakin huomiota herättäneestä teoksestaan Kalsarikänni (S&S 2018). Inspiraatio tietokirjaan oli syntynyt tanskalaisesta Hygge-kirjasta, joka vaikuttaa parodialta vaikka ei olekaan. Rantanen aikoi kirjoittaa teoksen vastaavalla konseptilla, mutta huomasi tapausesimerkkien perusteella, että tämä onkin vakava juttu. Taustan avaamisen jälkeen Rantanen luki tekstiä kirjastaan. Kyseessä oli hauskin teksti tähän mennessä, ja luenta upposi yleisöönkin. Mukana oli myös interaktiivinen osuus: yleisö sai huutaa numeroita, jotka merkitsivät erilaisia syitä kalsarikänneille. Strömman kommentoi kirjan olevan hyvä vitsi, joka on saatu venytettyä lähes 200-sivuiseksi. "Jonkinlaista magiaa," hän luonnehti, ja kertoi nauttineensa tietenkin kirjasta. Kortesuon mielestä aihe oli loistava ja esityskin erinomainen, "hankala antaa muuta kuin vitosta". Kuvitus, josta vastasi Mari Huhtanen, oli hänestä aivan loistavaa, "aion hankkia hänet seuraavan kirjani kuvittajaksi". Kortesuo piti sen korostamisesta, että idea ei ole vetää "perskännejä". Heinimäkeen tekivät esityksen lisäksi vaikutuksen kirjan infografiikat. "Kieli todella pitkällä poskessa tehty, mutta ei tunnu pitkitetyltä", hän sanoi, ja totesi kirjan olevan "salaviisas ja piilosyvällinen". Rantanen sai 12 pistettä.

Rikkinen julistettiin siis leikkimielisen kisailun voittajaksi, ja lopussa otettiin vielä yleisökysymyksiä. Uskon päätyväni seuraamaan Tietokirjaraatia joskus uudelleenkin.

 

Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo