Raportti: Helsingin Kirjamessut 2018, torstai ja perjantai

Torstai 25.10.

Saavuin paikalle pian messujen avauduttua, ja ensimmäisenä menin Senaatintori-lavalle (messujen tämän vuoden päälava) katsomaan avajaiset, joiden yhteydessä jaettiin Rakkaudesta kirjaan -palkinto. Helsingin Kirjamessujen ohjelmapäällikkönä tänä vuonna ensimmäistä kertaa toiminut Ronja Salmi nousi lavalle Suomen kustannusyhdistyksen puheenjohtajan Timo Julkusen kanssa. Oli iloinen yllätys, kun palkinnonsaajan nimi sanottiin ja minulle paljastui, että ystävä ja kollega Riikka Utriainen sai palkinnon. Lisää palkitsemisesta kerrotaan Kirjasammon uutisessa.

Onnittelujen jälkeen vaelsin katsomaan toista palkintoseremoniaa, kun Suomen Tolkien-seura Kontu ry jakoi Kuvastaja-fantasiakirjapalkinnon. Palkinto meni kiitetylle nuorten aikuisten kirjalle, Elina Rouhiaisen Väki-sarjan aloituosalle Muistojenlukija (Tammi 2017), ja tästä palkitsemisesta on lisää Sivupiirin uutisessa. Palkinnonjakopuheessa jakajaseuraa edustanut Marianne Leikomaa toi esiin, että kiinnostavinta fantasiakirjallisuutta maailmalta ei käännetä suomeksi, joten hyvää fantasiaa etsivän kannattaa kirjakaupoissa kääntyä juuri kotimaisen kirjallisuuden puoleen. Herättää ajatuksia genrekirjallisuuden kääntämisen tilasta, koska samaa totesi myös Kirjan taajuudella -podcastin rakkausromaanijaksoon haastattelemani tutkija.

Palkintosateen jälkeen siirryin takaisin päälavalle, jossa tutkija, kansanedustaja Anna Kontula kertoi tietokirjastaan Eduskunta – ystäviä ja vihamiehiä (Into). Haastattelussa tuli esiin, että eduskunta ja kansanedustajat ovat käsitteinä eri asioita; esimerkiksi turvajärjestelyt koskevat vain eduskuntataloa ja sen tapahtumia, joten ne loppuvat kansanedustajien poistuessa talosta. Tämä on Kontulan mukaan hyvin suomalainen ilmiö. Kirjan kirjoittaminen oli lähtenyt kysymyksistä: miten on mahdollista työskennellä eduskunnassa, jossa ihmiset ovat vuosikausia jatkuvassa konfliktissa keskenään, ja miten siellä näiden konfliktien kanssa eletään? Kontula kertoi, että ”vanhemmat” kansanedustajat opettavat uusille kirjoittamattomia sääntöjä, usein kantapään kautta. ”Se on hidas matka, ja erityisen hidas meille porilaisille”, Kontula lohkaisi. Hän sanoi poliitikkojen olevan perhekeskeisiä, sillä perhe on ainoa jolta saa enää suoraa palautetta siitä, millainen on ihmisenä. Kontula on omistanut kirjansa äidilleen. Teokseen tehtyä taustatutkimusta avatessaan Kontula puhui autoetnografiasta, joka tarkoittaa, että tutkija on itse tutkittavan yhteisön jäsen.

Seuraavaksi haahuilin messukeskuksen suuressa hallissa hetken, huomasin että täytyy syödäkin, ja aikataulu hiukan petti. Ehdin kuitenkin melkein keskustelun alkuun Töölö-lavalle (jossa katsoin seuraavat kolme ohjelmaa), kun Tommi Melender ja Sinikka Vuola kertoivat vastikään julkaistusta esseeteoksestaan Maailmojen loput (WSOY). Suomessa kirjan aiheesta, romaanien lopetuksista, ei ollut ennen julkaistu kirjaa. Melender ja Vuola eivät olleet halunneet erityisemmin tutkiakaan, mitä teoksia maailmalla oli aiheesta julkaistu, sillä he halusivat tehdä omanlaisensa teoksen dialogiesseiden muodossa. Vuola kertoi kirjoittamisen opettajana huomanneensa, että kirjoittajaopiskelijat satsaavat usein tekstinsä paukut alkuun – aloittamisen tärkeydestä on puhuttu niin paljon. Loppu on hankalampi kirjoittajalle, koska silloin kaikki ei enää ole mahdollista; keinot sulkeutuvat loppua kohden. Melenderin mukaan kirjoittaja tukeutuu helposti omiin maneereihinsa loppua kirjoittaessaan.

Lukukeskuksen Mun tarina -hanke esittäytyy kirjamessujen Töölö-lavalla.

Kyllä nuoret lukevat! julisti Nuoren Voiman Liiton, Helsinki Poetry Connectionin ja Lukukeskuksen järjestämä ohjelma. Kokeneet lavarunoilijat Juho Kuusi ja Aura Nurmi saapuivat lavalle kolmen nuoren kanssa. He kertoivat, että Lukukeskuksen Mun tarina -hanke, jossa Kuusi ja Nurmi ovat mukana lavarunouden opettajina, on vuoden loppuun mennessä tavoittamassa luovan kirjoittamisen ja runouden pariin yhteensä noin tuhat nuorta. Lavalla olleita nuoria, Lilliä, Rolfia ja Leoa, haastateltiin lukemisesta. Nuoret kertoivat, että kotona oli luettu paljon ja heidät tutustutettiin tarinoiden maailmaan jo pienestä lähtien. Kirjat kyllä kiinnostivat nuoria, mutta pitkän tekstin vaatiman keskittymisen takia ne voivat olla vaikea – jopa se kaikkein vaikein – taidemuoto monille. Yksi nuorista kertoikin lukevansa paljon nettiartikkeleita ja kuuntelevansa äänikirjoja, vaikka perinteisiä kirjoja tuli luettua harvoin.

Nuoret kertoivat myös, miten olivat päätyneet Mun tarina -hankkeeseen kuuluviin open mic -tapahtumiin. Sinne oli lähdetty kaverin kanssa, ja lopulta oli syntynyt kiinnostus lähteä esiintymäänkin – esiintymistilanteen adrenaliini on koukuttavaa ja vaikuttaa kirjoittamiseenkin innostavasti. Puhuttiin myös peleistä. Aura Nurmi kertoi olevansa itse himolukija ja himopelaaja, eli niiden ei tarvitse sulkea toisiaan pois, ja peleissäkin on ”helkkarin hyviä tarinoita”!

Johanna Sinisalo keskusteli romaaninsa Auringon ydin (Teos 2013) kääntäjien kanssa siitä, millaista hänen kirjaansa on ollut kääntää eri kielille. Mukana olivat latvian-, tšekin- ja englanninkielisten versioiden kääntäjät. Latviassa ongelmia tuottaa usein mm. suomen kielen ominaisuus ”no sex, no future” eli sukupuolipronominien ja selkeän futuurin puuttuminen. Tässä kirjassa ne eivät kuitenkaan tuottaneet niin paljon ongelmia kuin yleensä. Tšekissä mielenkiintoista oli, että morlokki-sanan tšekkiversio on maskuliini, ja romaanin kontekstissa sana tarkoittaa naista, jolla nähdään olevan miehisinä pidettyjä ominaisuuksia. Romaanissa on mukana runonpätkiä, mainoksia ja artikkelitekstiä, mikä tuotti haastetta erityisesti tšekkikääntäjälle. Englanniksi amerikkalaisyleisöä varten kirjan kääntänyt Lola Rogers oli iloinnut, että kirjan monipuolisten elementtien parissa pystyi käyttämään paljon luovuutta. Käännösten julkaisuun liittyen oli mielenkiintoista, että Latviassa oli nostanut päätään uuskonservatiivinen keskustelu juuri silloin, kun Auringon ydintä tarjottiin siellä käännettäväksi.

Kruununhaka-lavalla keskusteltiin Yhdysvaltojen kirjallisuuden kaanonista. Alkuun puhuttiin siitä, miten käännöskirjallisuuden avulla pystyy lukijana ottamaan maan kirjallisuuden haltuun, ja todettiin, että tarvittaisiin painetta kustantamoihin, jotta käännettäisiin muutakin kuin valkoisten miesten kirjoittamia bestsellereitä. Kääntäjille on toki tärkeää myös maksaa tarpeeksi! Tärkeä, edelleen suomentamatta jäänyt teos on esimerkiksi Zora Neale Hurstonin romaani Their Eyes Were Watcing God (1937). Nykykirjallisuuden merkkiteoksista nostettiin esiin Tayari Jonesin tänä vuonna ilmestynyt An American marriage. Keskustelu kääntyi myös scifi-kirjallisuuden kentälle ja uskonnollisten konservatiivien toteuttamaan Hugo-palkintojen valtausyritykseen, joka kaadettiin nopeasti.

Näytelmien todettiin reagoivan yhteiskunnallisiin asioihin nopeasti verrattuna romaaneihin, joiden syntyminen kestää usein kauemmin. Yhdysvaltain kirjallisuus ei ole aivan niin globaaliksi levinnyt taiteenala kuin maan televisio- ja elokuvatuotanto. Englanninkielisessä maailmassa kriittistä puhetta aiheutti Man Booker -palkinnon avautuminen amerikkalaisille kirjailijoille, koska pelättiin, että maan kirjallisuus ”jyrää” suuren kirjamarkkinansa takia. Todettiin, että runoja myydään Yhdysvalloissakin vain vähän, ja siksi amerikkalainen runous ei näy täälläkään. Myös Yhdysvaltain runokentällä korostuu performanssipuoli, esitetty runous. Loppuun esitettiin täsmäsuosituksena vielä Ta-Nehisi Coatesin elämäkertateos Between the World and Me (2015), joka kertoo mustan miehen silmin elämästä Yhdysvalloissa.

Päivän viimeisenä ohjelmana kuuntelin vielä, kun Annamari Marttinen kertoi romaanistaan Korsetti (Tammi) kustannuspäällikkö Hannu Harjun haastattelemana. Romaani kuvaa transvestiitin elämää, ja Marttisen kirjoitusprosessi sai alkunsa Lappeenrannassa järjestetyssä runoillassa. Siellä esiintyi myös transvestiitti Mimmi, joka kertoi haluavansa jonkun kirjoittavan elämästään, ja Marttinen kertoi nostaneensa kätensä ja ilmoittaneensa, että hän voi kirjoittaa. Keskusteluissa tarkentui, että kyseessä pitää kuitenkin olla fiktiivinen romaani, koska Marttinen kirjoittaa vain sellaisia. Romaanin tapahtumat tiivistyvät erityisesti käännekohdassa, jossa päähenkilö aikoo lähteä ensimmäistä kertaa ulos julkisesti naisten vaatteissa, ja Marttinen oli pitänyt paljon kyseisen kohdan kirjoittamisesta.

Perjantai 26.10.

Seuraavana päivänä pääsin messuille vasta iltapäivän puolella, koska aamupäivä kului kokouksessa. Ensimmäisenä ohjelmana katsoin Minna Canth -palkinnonjaon, josta vastasi palkintoraadin puheenjohtaja Elise Tarkoma. Palkinnon sai Kaarina Hazard pelkäämättömänä ja suorasukaisena, yhteiskunnallisiin epäkohtiin tarttuvana kirjoittajana. Palkintopuheessaan Hazard kertoi kasvaneensa Kuopiossa Minna Canthin patsaiden äärellä ja saaneensa käsityksen, että naisille pystytetään yleisesti patsaita ja heitä kunnioitetaan. ”Vähänpä tiesin.” Myös Minna Canth koki aikanaan panettelua ja häntä solvattiin. Nykypäivän toimijoista, jotka suunsa julkisesti avattuaan joutuvat herkästi kritiikin kohteeksi, Hazard mainitsi saamelaiset ja ruskeat tytöt.

Seuraavaksi vietettiin HS-tähtihetkeä päälavalla, jonne nousi yhdysvaltalainen kirjailija, kansainvälisen PEN-järjestön puheenjohtaja Jennifer Clement haastattelijanaan Jukka Petäjä. Clement oli Suomessa vierailulla jo kolmatta kertaa. Nopeasti siirryttiin painaviin aiheisiin. ”Elämme ilmaisunvapauden kannalta hankalaa aikaa”, Clement sanoi nostaen esiin mm. Turkin tilanteen. Yhdysvalloissa Donald Trumpin presidenttiys on kannustanut toimiin lehdistönvapautta vastaan, ja PEN America on nyt haastanut Trumpin oikeuteen toimistaan. Meksikossa, jossa Clement on pitkään asunut, on tapettu journalisteja viimeisen vuoden aikana. PEN-järjestöllä on hyvät mahdollisuudet nostaa esiin ongelmia saaden Nobelin rauhanpalkinnon tai kirjallisuuspalkinnon saajia mukaan kommentoimaan. Clement kertoi ajastaan Meksikossa ja Mexico Cityn muutoksesta vuosikymmenten varrella. Hän mainitsi käyneensä koulua Gabriel García Márquezin poikien kanssa. Clement opiskeli yliopistossa New Yorkissa, jossa hän tutustui mm. ohjaaja Michael Mooreen ja moniin muihin paikallisiin julkisuuden henkilöihin. Opiskelujen jälkeen Clement palasi Meksikoon.

Jukka Petäjän haastattelussa Senaatintori-lavalla kirjailija Jennifer Clement.

Clementin romaani Rakkaudesta aseisiin (Like) on julkaistu suomeksi tänä syksynä. Kirjassa henkilöitä seuraavat ”intiaanihenget”, ja tapahtumat sijoittuvat Floridaan. Intiaanien vanhojen maiden päälle on teoksessa rakennettu kaatopaikka. Clement kertoi kirjoitustyönsä olevan hidasta, koska hän ”kirjoittaa 50 sanaa ja pyyhkii 80”. Lisäksi hän tekee paljon taustatöitä. Kirjan päähenkilö syntyi mieleen tulleesta lauseesta: ”Me, I grew up in a car.” Kieli on Clementille kaikki kaikessa, ja hän kirjoittaa myös runoja. Clement on kiinnostunut proosan ja runouden suhteesta ja kielen voimasta. Hän kertoi lukeneensa lapsena kirjaa, jossa oli suomalaisia kansantarinoita, ja mieleen oli jäänyt, miten karhu-sanan käyttö oli kielletty, koska silloin karhu saattaisi tulla esiin. Clement ei vielä ollut saanut kutsua Yhdysvaltoihin lukemaan kirjaansa, koska se ei ole vielä ilmestynyt siellä paperikantisena, edullisempana versiona, jota myydään paljon enemmän kuin kovakantista. On kuitenkin mielenkiintoista, miten kirjaan suhtaudutaan sen aseita käsittelevän aiheen takia.

Marjo Vilkko ja Pauliina Vanhatalo keskustelivat teoksistaan haastattelussa, joka oli tarkoituksella otsikoitu klikkiotsikon tapaan: ”Polyamoriaa vai monogamiaa?” Vilkon kaunokirjallinen esikoisteos Vilpitön sydän (S&S) on tekijänsä mukaan ”nykyaikainen eurooppalainen aateromaani”. Perinteinen rakkaustarina on kirjassa vain alkusoittoa sille, mitä on vielä tulossa. Vanhatalon Toinen elämä (S&S) (linkki) kertoo ajasta silloin, kun ”vastaukset on lukittu” ja pitäisi elää valintojensa kanssa.

Tarinallisuus on tärkeää molemmissa teoksissa; elämääkin hahmotetaan tarinoiden kautta. ”Olen kroonisesti tarinoiva ihminen”, totesi Vanhatalo. Vaikka tietää, ettei elämä ole juonellinen tapahtuma, yksityiskohdat tuntuvat kytkeytyvän johonkin tarinaan. Vilkon romaanissa suhteesta puhutaan katedraalina, jota vaalitaan. Silti henkilöiden polyamoriseen suhteeseen liittyy paljon kamppailua. Vanhatalo totesi, että oli hyvä, kun hän sai tekstissään esittää kysymyksiä, joihin ei nykyisessä elämäntilanteessaan vielä tiedä vastausta.

Perjantain ohjelmani huipennuksena menin katsomaan Saara Turusen ja Vesa Rantaman keskustelun Turusen Sivuhenkilö-romaanista (Tammi) vuoden puhuttaneimpana kritiikkitapauksena. Sivuhenkilö oli Rantaman mukaan rikkonut tabun ottaessaan romaanina kantaa kirjallisuuskritiikkiin. Turunen kertoi, että kirja on otettu vastaan mukavasti, mutta myös ristiriitaisesti. Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomissa kuuluisaksi nousseen lauantaiesseen tuntemuksistaan kirjaa kohtaan. Ehkä aika on nyt muuttunut otolliseksi sille, että kirjailijat voivat kommentoida teostensa vastaanottoa, Turunen pohti. Rantamasta näytti, että kirja on osunut johonkin yhteiseen ja jaettuun tässä ajassa. Turunen itse ei ajattele ajankohtaisuutta kirjoittaessaan. Hän halusi teoksessa ottaa kantaa siihen, miksi miesvaltaista kaanonia pidetään itsestäänselvänä ja kyseenalaistamattomana.

Rantama oli nähnyt romaanin kielessä sadunomaisuutta ja kerronnassa kokeilevuutta, vaikka monet ovat korostaneet teoksen realismia. Hän kysyi Turuselta kirjan mieskuvan stereotyyppisyydestä, mihin Turunen vastasi kysymyksellä: miksi hänen olisi pitänyt ottaa kirjassaan tietynlaiset miehet huomioon? Kirjallisuus ei ole demokratiaa, Turunen jatkoi ja kysyi, milloin akateemiset, hiljaiset naiset voivat alkaa vaatia itseään näkyville vaikkapa Houellebecqin kaltaisten kirjailijoiden teoksiin? Feministiseltä teokselta on tapana vaatia ”kaikkien” ottamista huomioon, vaikka muilta ei vaadita vastaavaa. Rantama totesi, että oli pystynyt samastumaan päähenkilöön ja tämän sivustakatsojan rooliin. Kritiikistä puhuttaessa Turunen sanoi uskovansa netin demokratisoineen kritiikkiä, mutta ainakin tekijän näkökulmasta näyttää yhä, että Helsingin Sanomien valta on suurin. Tämä näkyy erityisesti teatterin puolella, kun lippujen myyntimäärät vaihtelevat rajusti kritiikeissä annettujen tähtien mukaan. Turunen pohti vielä, onko hänen teoksensa koettu provosoivaksi siksi, että populaari, suora kerronta tuo feministiset kysymykset lähelle, ja joidenkin mielestä ne olisi parempi häivyttää kokeellisuuteen.

Tämän jälkeen piti suunnata kotiin syömään, koska illalla oli Cafe Mascotissa Liken ja Sammakon järjestämä "iltamessu". Lauantaina palasin vielä messuille ystävän kanssa, mutta päätin ettei se ole työpäivä, joten en kirjoittanut siitä riviäkään. Moikkailin ihmisiä, ahdistuin hieman väenpaljoudesta (messujen kaikkien aikojen vilkkain päivä joten ei ihme) katsoin paria lavaohjelmaa, ostin muutaman kirjan, ja lähdimme. Sen pituiset ne messut.

Teksti ja kuvat: Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo