Turun Kirjamessut: messuraportti lauantailta 7.10.

Teema
10.10.2017

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Tänä vuonna olin Turun Kirjamessuilla monissa erilaisissa rooleissa. Aiempinakin vuosina minulla on yleensä ollut sekä messupäivystäjän että ohjelman seuraajan ja siitä raportoivan roolit, mutta tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa myös lavalla esiintyjänä. Lisäksi päivystysalueeni ulottui näillä messuilla kahdelle eri osastolle. Sain kuitenkin ystävällisten kollegoideni tuella aikaa seurata messuohjelmaa, ja varsinkin lauantaina ehdin nähdä ilahduttavan paljon kiinnostavia keskusteluja, joiden sisältöjä avaan tuttuun tapaan alla. Seuraamani keskustelut käsittelivät eri kulmista kaunokirjallisuuden lajeja: runoja, novelleja ja romaaneja.

Sunnuntaipäivän cosplay-asuisia messukävijöitä ja keskellä myös ohjelmapäällikkö Salla Simukka.
Sunnuntaipäivän cosplay-asuisia messukävijöitä ja keskellä myös ohjelmapäällikkö Salla Simukka. Kuva: Tuomas Aitonurmi

 

Runokritiikkiä-keskustelu

B-hallin sympaattisella Kuisti-lavalla käytiin keskustelua suomalaisesta runokritiikistä. Mikä on olennaista runokritiikissä ja mitkä ovat tärkeimmät runokritiikin alustat meillä nykyisin? Yliopistolehtori Outi Ojan haastateltavina olivat kirjallisuudentutkija Siru Kainulainen, kriitikko Mervi Kantokorpi ja kriitikko Miikka Laihinen. Keskustelun teki erityisen ajankohtaiseksi Saska Saarikosken taannoinen kolumni, jossa hän totesi nykyrunoilijan olevan "oman kosmoksensa luoja ja yksinvaltias, mutta joskus myös sen ainoa asukas." Saarikoski kertoi myös, että useat hänen tuntemansa kirjallisuuden ammattilaiset "lähestyvät nykyrunoutta yhtä mielellään kuin nälkäistä jääkarhua." HS julkaisi myöhemmin toimittaja Vesa Rantaman vastineen, jossa tuotiin esiin se, miten yhteisöllistä nykyrunous on ja miten vilkas runotapahtumien kenttä Suomessa on tällä hetkellä.

Keskustelussa lähdettiin kuitenkin liikkeelle maltillisesti siitä, minkälaisilla alustoilla runokritiikkiä nykyisin julkaistaan. Kainulaisen mielestä päivälehtikritiikin asema on yhä tärkeä, mutta niiden lisäksi on myös mm. "iso joukko nettiin kirjoittavia blogisteja, voisi ajatella että nekin ovat kritiikkejä." Päivälehtikritiikissä on usein tarkat rajat merkkimäärien suhteen, mutta Kiiltomato-verkkolehdellä ei ole merkkimäärärajoja, mikä mahdollistaa pitkällisemmän ja perehtyneemmän kritiikin kirjoittamisen. Kantokorven mielestä Tuli & Savu, Nuori Voima ja sen Kritiikki-lehti sekä Kiiltomato ovat merkittävimmät, vaikka päivälehdet mahdollistavat lukijakuntia, jotka eivät muuten runokritiikkiin missään törmäisi. Esimerkiksi palkintoraadit usein seuraavat aktiivisesti runoutta päivälehdistä, eivätkä runouslehdistä.

Päivälehtien kirjallisuuskritiikit on kirjoitettu temaattisesti, niissä rakennetaan tarinaa. Kantokorpi totesi, että poeettisten kysymysten käsittelyä ei journalistinen muoto salli yhtä lausetta pidempään! Runoilijoita ei haastatella mediassa samalla lailla kuin prosaisteja, ja Helsingin Sanomissa Kantokorvelle oli suoraan sanottu, että runous on pienen yleisön kirjallisuutta. Turun Sanomissa kritiikit saa Laihisen mukaan kirjoittaa siten kuin haluaa, mistä hän kiitteli lehden kulttuuritoimitusta.

Kainulainen on kirjoittanut teoksen nykyrunoudesta ja sen lukemisesta. "Jotta pystyy olemaan runokriitikko, pitää olla lukenut runoutta", hän linjasi. "Lukemalla oppii lukemaan, mikä koskee myös lapsia. Se on koko elämän jatkuva homma." Kantokorpi sanoi, ettei käytä sanaa kokeellinen enää koskaan. Kokeellisuudesta puhuminen pelästyttää monet lukijat helposti. Laihinen muisteli Tommi Parkon sanoneen, että hyvästä runosta tunnistaa sen rakennustelineet, ja Laihinen mielestä hyvä kritiikki on samanlainen. Hyvässä kritiikissä tai tutkimuksessa perataan esiin lähtökohtia siitä, miten on itse lukenut teoksen. "Mä yritän sytyttää sen teoksen lampun, tuoda näkyviin sen idean", kertoi Kantokorpi, jolle ihannekritiikki on sellainen, että siinä onnistuu puhuttelemaan monenlaisia yleisöjä yhtä aikaa. Kainulaisen näkemys puolestaan oli, ettei ole mahdollista tavoittaa kaikkia mahdollisia lehden lukijoita, yleisöt ovat niin erilaisia. Laihisen mielestä kritiikin lukijalta pitää voida odottaa jotain.

Laihinen kertoi saaneensa ensimmäisen Parnasso-kritiikkinsä aikanaan takaisin "liian hienojen" termien takia. "Tässä näkyy nyt tällainen Parnasso-pelko", oli silloinen päätoimittaja kommentoinut. Nykyisin kritiikkitekstit ovat erityisesti päivälehdissä lyhentyneet, kuten kaikki muutkin jutut. Ajatellaan, etteivät ihmiset jaksa lukea pitkiä tekstejä, mutta siitä tulee itseään ruokkiva kehä. "Jos ei voi kunnollista sitaattia käyttää, mikä on hyvä keino sytyttää se lamppu, niin en mä lähde sitten ollenkaan", tokaisi Kantokorpi. Puhuttiin kritiikkien kirjoittamisen tavoista. Laihinen kertoi kirjoittavansa muistiinpanoja vihkoon lukiessaan. Hän lukee teoksen yleensä vain kerran ja palaa sen jälkeen avainkohtiin. Kainulainen ja Kantokorpi sanoivat lukevansa teokset useamman kerran, ja Kantokorpi kertoi sotkevansa niteen arvosteltavasta kirjasta kirjoittamalla omat muistiinpanonsa suoraan siihen.

Kantokorpi pitää runouden ja proosan yhteyttä tärkeänä – vähälevikkinen runous ja proosa syöttävät toisiaan. Keskustelun lopuksi kunkin piti kertoa lyhyesti, millaista on nykyrunous. Kainulainen totesi sen olevan monenlaisia ja moniarvoista, kielen potentiaalia. Laihinen sanoi lyhyesti: "erilaista ja tekee eri asioita". Kantokorvelle runous on ihmiskunnan äidinkieli.

Nihil Interitin palkitsema runoilija Maria Matinmikko lauantaiaamun runousaamiaisella.
Nihil Interitin palkitsema runoilija Maria Matinmikko lauantaiaamun runousaamiaisella. Kuva: Tuomas Aitonurmi

 

Novellien voima -keskustelu

Seuraavana ohjelmanumerona kuuntelin Fiore-lavalla käytyä keskustelua novellien voimasta. Kustantaja Heikki Savolan haastateltavina oli neljä novelleja tänä vuonna julkaissutta kirjailijaa: Tuuve Aro, Olavi Koistinen, Marja Mäenpää ja Harry Salmenniemi. Kirjailijoiden oli ollut tarkoitus lukea toistensa teokset ja kertoa niistä ristiin, mutta ilmeisesti kirjojen toimituksessa oli tullut haasteita, joten kaikki eivät olleet ehtineet lukea kaikkien kirjoja, ainakaan kokonaan. "Tässä näkee, että kirjailijat lukevat toistensa kirjoja sitten, kun niiden aika on", totesi Salmenniemi. Kaikkea ilmestyvää ei tietenkään kukaan ehdi lukea jatkuvasti. Novellien hyväksi puoleksi todettiin, että niitä voi lukea vähitellen, aloittaa parilla ja jatkaa kokoelman parissa joskus myöhemmin. Salmenniemi korosti myös novellikokoelman luonnetta yhtenäisenä teoksena: novellikokoelmasta ei saa otetta, ellei lue kokonaan – tyyli saattaa muuttua kesken kokoelman. Aro muistutti, että novelleista saa kuitenkin kokonaisia elämyksiä yksittäisinäkin palasina.

Mäenpään Välitilat-novellikokoelman (Robustos) novelleissa voimakas kielellinen atmosfäri otti Aron heti mukaansa. Tietty yllätyksellisyys on Aron mielestä novelleissa olennaista. Novelliin lajina sopii hyvin avoin loppu, mutta se ei Aron mukaan tarkoita sitä, että lukijalle jäisi niistä vajavainen olo. Salmenniemi oli lukenut Aron Lihanleikkaaja-kokoelman (WSOY) niminovellin kirjasta sen jälkeen, kun oli kuullut sen kirjailijan ääneen lukemana, ja novellista oli välittynyt eri muodoissa erilainen tunnelma. Aroa novellistina jo pitkään ihailleen Mäenpään mielestä Lihanleikkaajan novellit ovat ylevöittäviä. Koistisen Mies joka laski miljardiin -teoksen (Kosmos) novelleista löytyi yksitykohtien tiivistymiä, tuoretta kieltä ja kielikuvia, ja Aron mielestä kokoelma oli "helvetin hauska". Myös numerot olivat jääneet teoksesta mieleen! Salmenniemen Uraanilamppu ja muita novelleja -kirjaa (Siltala) Koistinen kuvasi taiten kirjoitetuksi kokoelmaksi erilaisia tekstejä: osalla novelleista on lähdetekstejä, osa kertomuksista on Italo Calvino -henkisiä ja kertoja kuvailee niissä itseään. Aro piti kokoelman kerroksellisuudesta ja viittaavuudesta sekä mustasta huumorista.

Siirryttiin puhumaan novellista tyylilajina laajemmin. Koistisen mukaan novelleista tulee yleensä vaivihkaisen pelottava tunnelma, mikä kuuluu lajityyppiin klassisesti. Salmenniemi kertoi novelleissa olevan rationaalisuuden ja mielenterveyden murtumia, ollaan parin askeleen päässä "hoitoon joutumisesta". Aro pohti novellien erityislaadusta keskustelua: toisaalta novelli on omanlaisensa, ihana laji, joka mahdollistaa kokeilua. Toisaalta, miksi novellit pitäisi eristää, miksi se on niin outoa, että kirjoitetaan lyhyeen muotoon? Palkinnot ja arvostuskin kohdistuvat novelliin vähemmän kuin pitkään proosaan. Koistinen pohti, kysytäänkö romaanikirjailijoita ikinä, miksi he kirjoittavat romaaneja. Salmenniemi ehdotti: "Voisiko novellin määritellä niin, että se on liian hyvä romaanin luvuksi?" Salmenniemeltä oli julkaistu ennen Uraanilamppua runoteoksia, joten hänen kohdallaan on pohdittu, miksi runoilija on siirtynyt proosaan. Salmenniemi kertoi kuitenkin kirjoittaneensa aina myös proosaa. Esiin nousi kysymys siitä, minkä takia novellisteja on niin vähän. Myös runous on marginaalista, mutta runoilijoita on paljon ja skene on aktiivinen. Novellin kirjoittajia pitäisi tulla alalle enemmän ja heidän pitäisi keskittyä kirjoittamaan niitä hyvin! Aron näkemys oli, että kustantamot rohkaisevat kirjailijoitaan aktiivisesti romaanin pariin. Hän kysyi, miksi ei joku kustantamo voisi lanseerata itsensä Suomen parhaana novellikustantajana? Koistinen puolestaan pohti, miksi kirjamessuillakin novelleista keskustellaan siitä kulmasta, että novelli on kuolemassa. Miksi novelleja koskevassa keskustelussa ei keskitytä kirjalliseen sisältöön?

Novelli ei kuitenkaan ole kuolemassa mihinkään, uskoivat keskustelijat. Kirjallisuuden opetuksessa, pääsykokeissa ja ylioppilaskirjoituksissa hyödynnetään novellia. Suomeen voisi perustaa uuden, novelleihin keskittyvän lehden. Aro uskoo vakaasti novelliin: se on uudistuva ja elävä laji, hyviä kirjoittajiakin on, mutta sekä kustantajien että kirjoittajien olisi uskottava lajiin. Missä viipyvät runousaamiaisten lisäksi novellilounaat? HS:n kuukausiliitteen kaltainen laaja formaatti voisi myös julkaista novelleja, lehtijulkaisuissahan laji on aikoinaan vahvasti elänyt. Esimerkiksi New Yorker -lehdessä julkaistaan nykyään novelleja huippukirjailijoilta. Kirjastot onneksi ovat viime aikoina nostaneet novellia lajina suosittujen Novellikoukku-tapahtumien kautta.

 

Romaanin uudet muodot -keskustelu

Heti perään messujen päälavana toimineella Agricola-lavalla keskusteltiin siitä pidemmästä proosan lajista. Kustannuspäällikkö Hannu Harjun haastateltavana oli kolme kirjailijaa: Miki Liukkonen, Matias Riikonen ja Sinikka Vuola. Haastateltavien yhteiseksi nimittäjäksi Harju kertoi, että kaikkien uusimmat kirjat haastavat lukijaa jollakin tapaa. Harju mainitsi Umberto Econ jaottelun kirjoista joko suljettuihin tai avoimiin ja totesi näiden kolmen kirjailijan romaanien olevan avoimia. "Miksi romaani?" kysyi Harju kirjailijoilta. Vuola tarkensi Econ määritelmää: suljetussa kirjassa on yksi tulkinta, avoimessa useampi. Vuolan romaani Replika (Tammi 2016) sisältää tyylikeinoina fragmentteja ja variaatioita. Näin hän sai teoksen kirjoittamisen kiinnostamaan itseään niin paljon, että jaksoi keskittyä siihen kaksi vuotta! Riikoselle romaani on paikka, jossa voi sitoa itseään vaivaavat asiat. Liukkonen puolestaan sanoi, ettei enää osannut kirjoittaa runoja: "Ei vaan tullu enää, ja romaanin kirjoittaminen tuntui mukavammalta".

Syy- ja seuraustapa poikkeaa haastateltujen kirjailijoiden teoksissa arkikokemuksesta, aikakäsitys on rikki. Replikassa on surrealistinen lähtökohta, realismin yläpuolella liikkuminen on Vuolalle tapa hahmottaa todellisuutta. Tällöin luovutaan tavasta, jolla länsimaisessa teollisuusyhteiskunnassa on totuttu ajattelemaan, käytetään intuitiota. Myös lapsuutta käsitellään kirjassa. "Kellään meistä ei ole ehjää kuvaa elämän todellisuudesta. Se koostuu fragmenteista", Vuola luonnehti. Teosparin Suuri fuuga ja Kiertorata (Aula & Co 2017) kirjoittanut Riikonen pohti Koulupoikia-kirjaa, jossa yksi pojista kuolee. Jos on lapsi, joka ei kasva aikuiseksi, hänellä on hyvin erilainen aika kuin niillä, jotka kasvavat. "Aika on rikki, eikä meillä ole tulevaisuutta, koska ekologinen kriisi on riistänyt sen meiltä", totesi Riikonen. Liukkonen oli nähnyt O-romaaniaan (WSOY 2017) kirjoittaessaan parhaaksi tavaksi ottaa huomioon kaikki aikatasot ja eri henkilöiden eri näkökulmat, jolloin syntyi 360 asteen näkökulma. Silti: "Se, että se on totta, ei tee siitä todellisuutta."

Vuolan Replika on nimeämättömään paikkaan ja aikaan sijoittuva kertomus, jossa on sadunomaisia piirteitä. Olennaista teoksessa on pojan ja äidin suhde. Riikosen Kiertorata-proosavihkossa hahmoina on junasiivoojia, ja Suuressa fuugassa kaikkea yhdistää paikka. Liukkosen O on moniääninen ja henkilöitä on kirjassa toista sataa, joten siinä on ikään kuin "useampi romaani limittäin ja lomittain." Liukkosen mukaan hänellä oli niin paljon sanottavaa, ettei sitä voinut tiivistää. Hän halusi representoida internetin vaikutusta meihin ja tehdä siksi romaanistakin ylettömän – lukija eksytetään, mutta muualle päästään lineaarisesti. "Olen hysteerinen pälättäjä", Liukkonen naurahti. Riikonen kirjoitti Kiertoradan teokseksi, jossa voisi toteuttaa fuugarakennetta tiukemmin kuin romaanissa. Teokset tuntuivat kirjailijan itsensä mielestä erikseen falskeilta, mutta kahden teoksen kommunikointi keskenään tekee niistä Riikosen mukaan rikkaammat. Vuola oli ottanut kirjoittaessaan linjaksi Milan Kunderan näkemyksen siitä, että romaanin sisällä on muutama voimalause. Vuolan romaanin muoto on uskollinen tietyille työlauseille, ja kun ne olivat tyhjentyneet, kirjoittaminen loppui. Vuolan mukaan kirjoittaminen loppui toki myös siihen, kun kustannuspäällikkö sanoi, että lopeta jo se korjaaminen!

Harjun mielestä Replikaa voi verrata kamarimusiikkiteokseen, Suuri fuuga on tietysti fuuga ja O puolestaan rönsyävä barokkinen ooppera. Riikoselle sävellysten ottaminen taustalle liittyi kysymyksiin, joita teoksissa käsitellään. Hänen romaanillaan on tietty ennalta määritelty muoto, jossa se osittain epäonnistuu – siten se kommentoi tulevaisuutta. Kiertoradassa junasiivoojat joutuvat "kurimukseen". Vuolan linjana kirjoittamisessa on, että hän tekee jotakin, mitä ei ole vielä tehnyt. Replika ei ollut taipunut runoteokseksi millään. "Vähän kuin lapsi näkisi valtameren ensimmäisen kerran, eikä tiedä, mikä se on", Vuola kuvasi kokemusta. Kirjoittaja tarvitsee Vuolan mielestä rohkeutta, eikä osaamisen ja onnistumisen tarve saisi määritellä sitä, mistä voi kirjoittaa.

Harju totesi kolmikon kirjojen olevan itsetietoisia, itsensä ja kertontatekniikkansa läpinäkyväksi tekeviä: niissä näkyy, että taustalla on nukkemestari, joka rajaa mitä näytetään. Riikonen mielsi, että vallalla on vääristynyt käsitys siitä, miten haastavaa tällaisten kirjojen lukeminen on. "Kaikkien kirjojen hyvä lukeminen on tärkeää", hän sanoi ja lisäsi, että joku voisi perustaa lukija-Finlandian parhaan lukijan palkitsemiseksi, koska siitä kirjallisuudessa on kyse! Tämä kirvoitti yleisöltä taputukset. Liukkonen pyysi Vuolalta apua Harjun kysymykseen vastaamiseen (sen tarkkaa muotoa en itsekään nyt muista), ja Vuola auttoi: "Lukija on kuin ystävä." Kun joku tarttuu näihin kirjoihin, hän on todennäköisesti jo valmis niiden kerronnalle. Liukkosesta on hauska kuulla lukijoilta tulkintoja, joita itse ei ole ajatellut kirjoittaessa. Riikosen mukaan tietynlainen lukijan epäonnistuminenkin on osa teoksen tulkintaa. Vuolan mielestä on mauton ajatus, että lukijalla pitäisi olla minimikompetenssi taideteoksen vastaanottamiseen. "Meille on pesiytynyt harha, että sanat ovat jotakin mitä täytyisi täsmällisesti ymmärtää, se ei ole totta", hän sanoi ja piti jokaisen lukijan tulkintaa teoksesta oikeana.

Kysymykseen romaanin pelastamisesta Riikonen totesi, että "taide on jotain, mikä aina pitää pelastaa", eikä hän ajatellut olevansa pelastamassa romaania, mutta hänestä on ollut ilahduttavaa seurata, että meillä on julkaistu entistä rikkaampaa proosaa ja runoutta. Vuolan mukaan yhteiskunnan diversiteetti vaatii myös taiteelta diversiteettiä. Tarkoituksellisen hankalasti ei kuitenkaan ole tarkoitus kirjoittaa, eikä Vuolan mielestä taiteen idea voi olla tietoinen hämärtäminen. Vuola kokee harjoittelevansa kirjoittamista edelleen: on velvollisuus päästä osaamisensa tuolle puolen. Lukeminen on kirjoittajan ensimmäinen velvollisuus, jotta tietää, minkä kanssa kommunikoida!

Kirjailija Katja Kallio lukee teostaan tekstiretriitissä.
Kirjailija Katja Kallio lukee teostaan tekstiretriitissä. Kuva: Tuomas Aitonurmi

 

Omia tunnelmia

Tiukkojen asia-aiheiden perään totean yleisistä messufiiliksistäni, että Turun Kirjamessut oli tänä vuonna erityisen mukavatunnelmainen tapahtuma. Ohjelmasta vastanneet Tommi Kinnunen, Salla Simukka ja Siri Kolu olivat onnistuneet monipuolisen ohjelman laatimisessa. Viimeisenä päivänä oli hauska seurata cosplay-asuisia messukävijöitä, ja uusi tekstiretriitin konsepti (jossa kirjailijat lukivat tekstiään 15 minuutin ajan toinen toisensa perään) oli mainio tapa levähtää messuhulinan keskellä pysyen silti kirjallisuuden sisältöjen parissa. Tekstiretriitissä oltiin mitä vahvimmin olennaisen äärellä! Oli myös mukavaa, että runousaamiaisen konsepti oli tuotu messujen oheisohjelmana ensimmäistä kertaa Turkuun. Oma lauantaiaamunikin alkoi Pienessä kirjapuodissa runousaamiaisella, johon osallistuin nyt ensimmäistä kertaa. Olen ollut sitä mieltä, että runousaamiainen on loistava tapahtumaidea, jossa ainoa ongelma minulle on se aamu... Onneksi hotellilta oli lyhyt matka Pienelle kirjapuodille. Uusi ja hauska kokemus oli tietysti myös messulavalle nouseminen, kun haastattelin kirjavinkkari Reetta Sainetta sunnuntaina aamupäivällä teemalla "Harhaile kirjallisuuden viidakossa". Tunnelmakuvaa tästä on Suomen Kirjastoseuran Facebook-sivulla. On mielenkiintoista nähdä, minkälaiseksi messut muodostuvat ensi vuonna, ja mitä konsepteja säilytetään, mitä uusia mahdollisesti kehitetään. Seuraavaksi vietetään Helsingissä kirjamessuja 26.-29.10. ja sinne osallistun Kirjasammon puolesta kävijänä ja messuohjelman raportoijana.

 

Tuomas Aitonurmi
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo