Helsinki Lit 2017 -festivaaliraportti: lauantai 13.5.

Lauantai 13.5.

Helsinki Lit -festivaalin lauantaipäivä aukesi pitemmittä alustuspuheitta ruotsalaisen juristi-kirjailija Malin Persson Gioliton ja kirjailija-elokuvaohjaaja Elina Hirvosen keskustelulla. Hirvonen paljasti, ettei ollut tiennyt mitään Persson Giolitosta ennen kuin häntä pyydettiin haastattelemaan tätä. Kun Hirvonen sitten perehtyi kollegansa tuotantoon, hän tajusi tämän olevan ruotsalainen sielunsiskonsa! Presidentti Mauno Koivisto oli kuollut edellisenä päivänä, joten Hirvonen muisteli, miten oli kirjoittanut Koivistolle kirjeen ollessaan 7-vuotias. Siirryttiin Persson Gioliton tuotantoon: Hirvonen kertoi inspiroituneensa todella paljon hänen romaanistaan Suurin kaikista (Johnny Kniga 2017, suom. Tarja Lipponen), joka kertoo varakkaassa perheessä kasvaneen 18-vuotiaan Majan tekemästä kouluammuskelusta. Rikostarina ei ole kuitenkaan romaanissa olennaisinta, vaan tarina arvoista. Persson Giolito puhui kirjoittamisesta palapelinä, jonka tekijä toivoo saavansa koottua - sitten palapeli keikautetaan ympäri ja lukija saa koota palat uudelleen. Neljä vuotta kestäneen kirjoitusprosessin aikana Persson Giolito oli kohdannut toistuvasti kavahduksia ja kauhistelua, kun oli kertonut, minkälaisen teoksen parissa työskenteli. "En halua lukea tuota", kommentoivat ihmiset. Kirja palkittiin vuonna 2016 parhaana ruotsalaisena rikosromaanina.

Persson Giolito on kirjoittanut päähenkilönsä ympäristöön jollaisessa itsekin varttui: rikkaaseen ruotsalaisnaapurustoon. Hän halusi pohtia erityisesti sitä, mitä etuoikeuksien riisuminen tekee ihmiselle. Hirvonen ja Persson Giolito keskustelivat kirjojen poliittisuudesta ja sen kieltämisestä viitaten Tuomas Nevanlinnan edellisen päivän kommenttiin. Hirvosen Kun aika loppuu -romaania Persson Giolito totesi pitävänsä selvästi poliittisena. Usein poliittisesta tekstistä puhuttaessa ajatellaan jonkinlaista pamflettia, vaikka se voi olla paljon muutakin. Todettiin hienosti, että kirjallisuus on dialogitaidetta ja lukijaa tarvitaan täydentämään dialogi. Suurin kaikista on tekijänsä mielestä myös "tarina tytöstä, joka rakastuu poikaan ja sitten rakastuu toiseen poikaan ja lopulta kaikki menee täysin väärin ja melkein kaikki kuolevat". Teoksessa on myös hauskuutta, joten Persson Giolito totesi mustan humoristisesti, että se on hauskin koskaan kirjoitettu kirja kouluammuskelusta, mitä ei yllättävää kyllä näe markkinointiteksteissä... Minulle tuli tässä kohtaa mieleen Nick Hornbyn Alas on pitkä matka, jota kuvattiin kansiteksteissä hauskimmaksi koskaan kirjoitetuksi kirjaksi joukkoitsemurhasta - muistan elävästi sen herättämän keskustelun lukupiirissä noin 10 vuotta sitten. Persson Giolito ei koe haluavansa julistaa asioita kirjan välityksellä. "Ajoittain annat hahmojesi sanoa tärkeitä asioita", hän totesi. Kirjailijoita pohditutti se, miksi kaikkialla puhutaan nyt vain maahanmuutosta eikä taloudesta. Persson Giolito kertoi lukevansa Yuval Noah Hararin Sapiens-tietokirjaa ja vaikuttuneensa siitä, miten Harari esittää ihmisen menestyneen eläinlajina kuvittelulla ja uskomuksilla, yhteisillä tarinoilla. Kuvittelu ja tarinoiden kertominen on kuin lihas, jota pitää treenata! Persson Giolito kertoi tarinan lapsuudestaan, miten oli vahingossa hajottanut elohopeakuumemittarin päälleen voidakseen teeskennellä sairasta ja lukeakseen koko päivän Laura Ingalls Wilderia. Kirjallisuus on siis jotain, minkä vuoksi voi jopa riskeerata henkensä 8-vuotiaana. Hirvonen palasi edesmenneeseen Mauno Koivistoon ja totesi pitävänsä sellaisesta maailmasta, jossa puusepän pojasta voi tulla presidentti. Persson Giolitoa viehätti Hararin Sapiensissa mainitsema ajatus siitä, että juoruilu piti ihmisjoukkojen hallitsemisen kurissa. Keskustelu kääntyi kerrontatapoihin: rikoskirjallisuudessa epäluotettava kertoja on hyvinkin tyypillinen. Suurin kaikista -romaanissa vankilaan joutunut hahmo haluaa enää vain kertoa tarinansa, hänellä ei ole jäljellä muuta. Pohdittiin, että jokainen meistä on oikeastaan epäluotettava kertoja. Loppukevennyksenä Hirvonen kysyi, kumman kanssa Persson Giolito mieluummin viettäisi intohimoisen yön, Donald Trumpin vai Vladimir Putinin? Valinta kääntyi Putiniin, en ole kirjannut tarkemmin miksi, mutta perustelut voi tarkistaa Ylen tallenteelta!

Seuraavaksi festivaalin ohjelmajohtaja Philip Teir keskusteli ruotsalaisen Tom Malmquistin kanssa. Aluksi Teirillä oli hieman teknisiä ongelmia mikrofonin kanssa, mutta Malmquist käytti uuden mikrofonin odottelun ajan fiksusti kertomalla kirjastaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S 2017, suom. Outi Menna) ja lukemalla siitä pätkän. Teoksen tausta on rankka: Malmquistin puoliso sairastui akuuttiin leukemiaan raskauden loppuvaiheessa ja menehtyi. Keskosena syntynyt tytär selvisi, ja Malmquistista tuli yllättäen yksinhuoltajaisä. Kirjailija halusi kertoa tarinansa ilman sentimentaalisuutta ja rehellisesti. Toimivan mikrofonin lopulta saanut Teir totesi tarinan olevan vahva ja sen saavan lukijan asettumaan kertojan asemaan. Kirja oli myös Teirin mielestä hyvin epäsentimentaalinen suruprosessia kuvaavaksi. Malmquist kertoi joutuneensa pohtimaan kuolleen avopuolisonsa Karinin olemusta: mikä tämä oikeastaan oli, kun Karinin ominaisuudet olivat yhtäkkiä poissa ja tämä oli vain katoava ruumis, mutta toisaalta tästä eli edelleen muisto. Malmquist oli kokenut vahvasti sen, kun löysi puolisonsa hiusharjan ja siitä tämän hiuksia. Hän ei ollut aluksi pystynyt itkemään, vaikka oli yrittänyt. Järkyttävintä oli ollut se, miten täysin terve nainen oli viikossa muuttunut akuutin leukemian takia vakavasti sairaaksi. Malmquist kertoi shokista, joka kaikesta oli seurannut, ja huomasin tapahtuman yleisön kuuntelevan täysin hiljaa, ehkä hiljempaa kuin kertaakaan aiemmin festivaalin aikana. Malmquist kuvasi, miten yhtenä päivänä oli katsonut puolisonsa kanssa televisiota, toisena päivänä tämä oli jo kuollut ja poissa, eikä hän voinut kuin ihmetellä, mitä oikein tapahtui.

Malmquist puhui myös surevan kanssa kommunikoinnista, siitä miten surevan voi antaa sanoa itse "ei", jos tämä ei halua keskustella. Yhteyttä voi ottaa myös viestillä tai kirjeitse, kertoa että on olemassa ja valmis kuuntelemaan. Malmquist totesi tyttärestä tulleen tärkeämpi kuin hän itse, kun hän oli oivaltanut, että tytär oli nyt se, josta pitää alkaa huolehtia. Kirjailija oli joutunut tyttären syntymän ja puolison kuoleman jälkeen kafkalaisiin tilanteisiin viranomaisten kanssa alkaen siitä, että hänen piti DNA-testillä todistaa olevansa lapsen isä. Malmquistin oma isä menehtyi sairauteen vain kuukausia Karinin kuoleman jälkeen, joten kirjassa kuvataan myös tätä surutyötä. Silti isää kuvaavista jaksoista kirjassa tuli jopa humoristisia. Malmquist kertoi saaneensa paremman suhteen isäänsä tämän viimeisinä elinvuosina. Isän kanssa oli helpompi olla aikuisena kuin lapsena, hän totesi. Malmquistin isä oli urheilutoimittaja ja kirjoittanut kolumneja Björn Borgin haamukirjoittajana, ja kun isä oli ollut sairas, Malmquist oli tuurannut tätä. Se sai isän kutsumaan häntä "haamukirjoittajan haamuksi". Lopuksi Malmquist mainitsi myös taiteilija Frida Kahlon ja tämän vaikeuden käsitellä omaa traumaansa.

Kolmansina lavalle nousivat aivokirurgi-kirjailija Henry Marsh ja tutkija-professori-kirjailija Merete Mazzarella. Jälkimmäinen kertoi aluksi jopa jännittäneensä haastattelua hieman. Hän oli pitänyt paljon Marshin kirjasta Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S 2017, suom. Ulla Lempinen), mutta totesi ettei se ollut sellainen, jota haluaisi lukea viimeisenä ennen nukkumaanmenoa. Alkuun keskusteltiin lääkäristä osana systeemiä ja byrokratiaa, aihe josta Marsh on kirjoittanut paljon, ja Mazzarella kertoi Suomessa tällä hetkellä käsiteltävästä sote-uudistuksesta. Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on käännetty jo 29 kielelle, ja Mazzarella kysyi, mistä tekijä itse epäilee suosion johtuvan. Marsh kertoi arvosteluissa puhutun paljon rehellisyydestä - hän on kuvannut kirjassa myös hermostuneisuuttaan ja epäonnistumisia, potilaiden kuolemia, eikä tällainen ole tavallista menestyneiden lääkäreiden elämäkerroissa. Marsh puhui siitä, miten nuorten lääkäreiden on varsinkin potilaiden edessä valehdeltava ja teeskenneltävä, että he ovat kokeneempia kuin ovat. Kokemuksen kerääminen tarkoittaa virheistä oppimista ja niin se on myös lääkäreillä, mikä ikävä kyllä tarkoittaa vahingoittuneiden potilaiden jättämistä jälkeensä. Köyhemmät potilaat joutuvat helpommin kokeilujen ja harjoittelun kohteeksi, rikkaammat eivät, koska voivat mennä yksityiselle, jossa heillä ei enää opetella. Mazzarella nosti esiin kysymyksen siitä, kuka ylipäätään tulee hoidetuksi tai saa parhaan mahdollisen hoidon. Hän oli hätkähtänyt todetessaan, että hänen ikäistään ei välttämättä herätettäisi koomasta enää, koska olisi jo liian vanha. Marsh totesi joidenkin amerikkalaisten suhtautuvan kuolemaan ikään kuin vapaaehtoisena asiana.

Marsh on pitänyt päiväkirjaa jo 13-vuotiaasta lähtien, tosin hän tuhosi teinivuosiensa kirjoitukset häpeissään parikymppisenä. Hän kuitenkin jatkoi päivittäistä kirjoittamista, ja myöhemmin teksteihin tuli mukaan työssä kohdatun problematiikan kuvausta. Kirjassaan Marsh kuvaa myös ensimmäisen avioliittonsa päättymistä, jonka yhtenä syynä hän mainitsi oman "itsetärkeytensä", mitä Mazzarella rakasti sanana. "Kun olet aivokirurgi, sinusta tulee tärkeä, olet hyvin tärkeä potilaillesi", totesi Marsh, mutta avioliitossa itsensä kokeminen erittäin tärkeäksi ei kuitenkaan toimi. Mazzarella kehui joitakin kirjan kohtia jopa runollisesti kirjoitetuiksi. Marsh kertoi vaimonsa sanoneen ensimmäisenä, että hänen teksteistään pitäisi tehdä kirja. Karl Ove Knausgård kuvasi artikkelissaan (joka on luettavissa suomeksi Imagen sivuilta) kauniiksi sitä näkymää, kun aivoja tarkastellaan mikroskoopilla: ajatus siitä, että katsoo ajatusta! Marshille on nykyisin mahdotonta ajatella, että potilas persoonana olisi yhtä kuin tämän aivot - hän on jopa kysynyt potilailta leikkauksen aikana, haluavatko nämä nähdä omat aivonsa. Useimmat sanovat ei. Kerran potilas kuitenkin katsoi monitorista omien aivojensa näköaluetta, ja Marsh koki että siitä olisi pitänyt syntyä "metafyysinen räjähdys"! Marsh oli saanut tyttäreltään idean jakaa kirja lukuihin, joiden nimet olivat sairauksien lääketieteellisiä nimiä. Seuraavaksi keskusteltiin lääkäreiden ja potilaiden kommunikaatiosta. Marsh sanoi lääkärille olevan hankalaa oppia keskustelemaan potilaiden kanssa ja välittämään huonoja uutisia oikealla tavalla, koska potilailta ei saa palautetta seuraavana päivänä. Kirjan julkaiseminen oli muuttanut Marshin työskentelypaikkoina olleet klinikat nimikirjoitusten keräämisen paikoiksi, vaikka hänen mielestään ennen leikkausta ei ehkä kannattaisi lukea teosta... Kollegoissa on herännyt ihmetystä, miksi Marsh on kirjoittanut kirjan joka pelottaa potilaita, ja hän on vastannut, että potilat pelkäävät lääkäreitä jo. Sitä monet lääkärit eivät hänen mukaansa ymmärrä. Potilaat ovat sairaaloissa kuin vankeja, oli Marsh huomannut vaimonsa sairauden myötä. Brittiläisissä sairaaloissa ei hänen mielestään saa kokea rauhaa, lepoa ja hiljaisuutta, jota toipuessa tarvitsisi. Se on vakava ongelma. Lääkärin ja kirjailijan töiden välillä Marsh ei nähnyt suurta eroa! Jotkut hänen mielestään mielenkiintoisen elämän eläneet eivät osaa kirjoittaa lainkaan, toiset taas elävät tylsän elämän, mutta kirjoittavat siitä hienosti. Nykyisin lääkärit tekevät lyhyempää työviikkoa kuin ennen, mikä Marshin mielestä on hyvä asia siksi, että se on antanut naisille enemmän mahdollisuuksia tulla alalle, ja nyt monet hänen parhaista harjoittelijoistaan ovat naisia. Toisaalta aivokirurgia on käytännön työtä, ja sitä pitäisi tehdä erittäin paljon tullakseen hyväksi. Keskustelun aluksi puhuttiin systeemistä, ja siihen liittyen kirjassa onkin paljon mustaa huumoria. Marsh uskoo vahvasti siihen, että lääkärit ja sairaalat muuttuvat sitä korruptoituneemmiksi, mitä enemmän hoitoon pääsyssä on kyse rahasta.

Tauon jälkeen oli vuorossa amerikkalaiskirjailija Garth Greenwell, jonka kanssa keskusteli esittelyjä kaipaamaton (kuten juontaja Strang totesi) Jari Tervo. Greenwell on saanut useita palkintoehdokkuuksia Atlantin molemmin puolin esikoisromaanistaan Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017, suom. Juhani Lindholm), ja aiemmin samalla viikolla hänet oli palkittu brittiläisellä kirjapalkinnolla. Suomeen saavuttuaan Greenwellillä oli vientiä, sillä olin kuuntelemassa hänen haastatteluaan jo torstaina tapahtumassa, joka piti järjestää Kirjasto 10:ssä mutta siirtyi sitten yllätysremontin vuoksi viereiseen kahvilaan. Lisäksi kirjailija pääsi HS:n kulttuuriosion etusivulle. Kaikki mikä sinulle kuuluu kertoo niin rakkaudesta kuin hyväksikäytöstäkin. Sen nimetön kertoja on Bulgariassa asuva amerikkalainen opettaja, joka kohtaa yleisessä WC:ssä paikallisen nuoren miehen, Mitkon. Kertoja suhtautuu seksin ostamiseen puhtaasti kaupantekona, yksinkertaisena asiana, mutta Greenwellin mukaan kertoja on väärässä. Asiassa ei ole mitään helppoa, ja kirjassa syntyvästä ihmissuhteesta tulee hyvin hankala ja ongelmainen. Teoksen kanteen on painettu Tervon kommentti, jossa hän kuvaa kirjaa rakkausromaaniksi, ja Greenwellinkin mielestä romaani on myös rakkaustarina. Tämä ei kuitenkaan halunnut romantisoida seksityötä, ei kirjoittaa mitään Pretty Womania. Tervo kysyi, mitä kertoja on lopulta valmis maksamaan kaikesta kokemastaan, ja Greenwell naurahti Tervon kysyvän vaikeita. Greenwell totesi vastauksen kysymykseen löytyvän vain kirjasta. Hän kuvasi myös kertojan ajattelua ja sitä, miten se näkyy kirjassa pitkinä virkkeinä. Lopulta Greenwell sanoi kertojan joutuvan maksamaan sen idean, myytin, joka tällä oli itsestään. Tervo kertoi kuulleensa kirjaa lukiessaan päässään Bruce Springsteenin ja Patti Smithin kappaleen Because the Night, mistä Greenwell ilahtui, koska kukaan ei ollut aiemmin verrannut kirjaa siihen. 

Keskustelussa siirryttiin yhteen kirjan teemoista, jota ei ole paljoa valtavirran kirjallisuudessa käsitelty: kruisailuun, eli seksin etsimiseen julkisilta paikoilta. Greenwell itse oli oppinut kruisailun 14-vuotiaana Kentuckyssa. Julkisessa puheessa paikat, joissa kruisailua harjoitettiin, olivat vaaran ja sairauden paikkoja, mutta Greenwell kertoi löytäneensä sieltä ensimmäisen homoseksuaalien yhteisönsä. Hän kohtasi ihmisiä, joiden pariin kuului, joten hänelle ne olivat myös ilon paikkoja. Toisin kuin hänen romaanissaan, kruisailussa ei yleensä makseta rahaa vaan etsitään nautintoa ja yhteyttä, Greenwell selvensi. Seksityön sanotaan erottavan toisistaan seksin, intohimon ja rahan, mutta romaanissa opitaan, ettei se oli niin yksinkertaista. Puhuttiin siitä, miten ainakin seksuaalivähemmistöihin kuuluvat opetetaan häpeämään halujaan. Kirjan keskiosa kuvaa kertojan taustaa, selittää miten hänestä tuli se, mikä hän kirjan nykypäivässä on. "Desire is a great force of disorder", totesi Greenwell, ja kirjallisuushan on täynnä tarinoita himon voimasta, joka sekoittaa asiat ja jopa tuhoaa. Tervo koki hyvin vahvasti erään kirjan kohtauksen ja kuvasi sitä suorastaan valaistumiseksi, kun kertoja kävi läpi sitä, miten vahvasti lapsuus vaikuttaa meihin ja miten sen vangiksi voi jäädä. Kertoja oppii, että hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan oli myös asioita, jotka kuuluvat hänelle. Vaikka romaani ei ole suoranaisesti omaelämäkerrallinen, sen toinen osio tulee kirjailijaa itseään eniten lähelle. Queer-teemainen taide on häpeän muuntamista voimaksi ja yhteisöllisyydeksi, sanoi Greenwell. Puhe kääntyi siihen, miten "uudelleen syntyminen" elämässään on hyvin amerikkalainen idea, mutta Greenwell on tullut siihen tulokseen, että jos jotakin on rikki, ei välttämättä voi vain päättää sen korjautuvan. Greenwell on itsekin asunut Bulgariassa ja kertoi päätyneensä maahan alun perin vahingossa, koska siellä oli sopiva työpaikka, mutta sen hän päätti itse, että jäi Bulgariaan lopulta neljäksi vuodeksi. Hänen paikalliset oppilaansa halusivat kaikki lähteä pois Bulgariasta, mutta Greenwellin mielestä maan pääkaupunki Sofia on maailman kaunein kaupunki. Hän ei koe voivansa ikinä maksaa takaisin velkaansa siitä, mitä tuo paikka hänelle antoi. Kirjan kertoja kuitenkin kuvaa Sofian melko karuksi paikaksi, ja Greenwell kertoi halunneensa kirjoittaa paikan ilman sen tekemistä jotenkin eksoottiseksi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tuli hankalat oltavat myös Bulgariassa sen jälkeen, kun Venäjän homopropagandalait tulivat voimaan.

Taloudellinen eriarvoisuus nousee romaanissa selkeästi esiin. Maailman varakkaat ihmiset monesti kuvittelevat, että "köyhyys on jotain, mikä tapahtuu jossain muualla jollekin muulle". Greenwell toivoo, että kirja kuvaa onnistuneesti sitä ongelmaa, miten toisella päähenkilöistä ei ole taloudellista turvaa. Yksi tärkeä problematiikka liittyy myös siihen, että olemme kukin oman tietoisuutemme vankeja. Greenwell teki tietoisen valinnan, että Mitkon ajatuksia ei tule kirjaan, mikä tekee tästä objektin ja asettaa valokeilaan tarkasteltavaksi. Seuraavaksi Tervo päätti puhua Donald Trumpista ja luki twiittejä skotlantilaisilta, jotka vastailivat Trumpin Brexit-aiheiseen twiittiin. Yleisöä nauratti, ja Greenwell, joka oli myös tuolloin huomannut kyseiset twiitit, sanoi niiden olevan puhdasta runoutta. Sitten kuitenkin vakavoiduttiin. Amerikka, joka äänesti Obamaa, on yhtä todellinen kuin se, joka äänesti nyt Trumpia. Jälkimmäistä ei silti saa demonisoida, painotti Greenwell. Hän kertoi oman unelma-Amerikkansa olevan sellainen, jota ei ole koskaan ollut olemassa - se näkee voimaa erilaisuudessa, huolehtii köyhistään... Tarvitsemme sloganeiden huutelun sijaan demonisoinnin välttämistä ja kuuntelemista, Greenwell sanoi. Vähemmistöjen oikeudet ovat kuitenkin menossa alamäkeen Trumpin kaudella: varapresidentti tukee homojen eheyttämistä, transihmisille maa on muuttunut jopa vaaralliseksi. "Demokratia ei ole substantiivi vaan verbi, jotain mitä tehdään", kiteytti Greenwell. 

Festivaalin päätteeksi esiintyi turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk, jonka kanssa keskusteli ulkomaantoimittaja ja tietokirjailija Heikki Aittokoski. Pamuk kertoi olevansa nyt kolmatta kertaa Suomessa ja muisteli ensimmäistä kertaa, jolloin ensimmäinen suomenkielinen käännös hänen teoksestaan julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa. Aittokoski sanoi halunneensa haastatella Pamukia jo 20 vuotta sitten, joten nyt ympyrä oli viimein sulkeutunut! Pamuk kiitteli kääntäjä Tuula Kojoa, joka on suomentanut hänen teoksiaan jo 35 vuoden ajan. Tänä keväänä ilmestyi suomennos Pamukin romaanista Kummallinen mieleni (Tammi 2017, suom. Tuula Kojo), ja keskustelu alkoi kirjassa kuvattavista, vain yhdessä yössä kasattavista rakennuksista, joista suomennoksessa käytetään hauskaa sanaa "yöpytinki". Aittokoskelle kirjan motto toi mieleen Eino Leinon runon, jonka hän luki yleisölle. Kummallinen mieleni on tarina selviytymisestä, ja kirjan päähenkilö on pieni mies, "jokamies", joka elää valtavaksi kasvavassa kaupungissa. Pamukia itseään oli sanottu nuorena "kummalliseksi mieleksi", joten hän päätti vielä joskus kirjoittaa kirjan sillä nimellä - se tapahtui lopulta 30 vuotta myöhemmin. Kirjailijalla on kyky tunnistaa ihmiset, jotka ovat erilaisia kuin hän itse, ja romaaneja Pamukin mielestä luetaan, jotta voitaisiin kokea maailmaa jonkun muun silmin. Aittokosken mukaan kirjan Istanbulissa on "maagista kosketusta". Pamuk sanoi teoksen olevan dickensiläinen romaani, jonka henkilöt ovat alempiluokkaisia ja elävät kovaa elämää. On eri asia nähdä jonkun elävän sellaista elämää kuin olla siinä mukana itse, joten Pamuk haastatteli useita ihmisiä kirjaansa varten. 

Pamuk kertoi seuraavaksi Istanbulin katukauppiaiden musikaalisuudesta: kauppiaat kutsuvat asiakkaita tietyllä melodialla myydessään paikallista (hieman alkoholipitoista) juomaa, bozaa. Päähenkilö Mevlut on myös boza-kauppias. Puhe kääntyi Turkin varallisuuseroihin. Aiemmin Turkissa oli tapana hyväksyä eri varallisuusluokat käytöksenkin tasolla, mutta nykyisin myös köyhemmillä alueilla elävillä on Pamukin mukaan arvokkuutensa. Kirjassa Mevlut haluaisi nousta yhteiskunnallisesti olemalla tyly ja kova, mutta hän ei pysty, koska on liian rehellinen ja mukava. Yhteiskunnan muutosta Pamuk kuvasi mm. jogurtin myynnin kautta: vuosikymmeniä sitten sitä ostettiin katukauppiailta, nykyisin jogurttia puolestaan myyvät suuryhtiöt valtavien mainoskampanjoiden kera. Kummallinen mieleni seuraa monia tällaisia mikrohistorioita, sitä miten ihmisten käyttäytyminen ja kuluttaminen on muuttunut. Vaikka Pamuk on nähnyt yhteiskunnallisen muutoksen läheltä, hän ei ole ollut "päähenkilönsä talossa", ja hän on ollut iloinen, että sai tehdä tutkimustyötä perehtyäkseen asioihin. Siinä, minkälaisia henkilöhahmoja lopulta syntyi, oli kuitenkin kirjailijan mukaan luovuuden taikuutta. Pamuk kertoi syöneensä paljon riisiä ja kanaa, kun teki haastatteluja. Mieshaastateltavat kertoivat ensin tehneensä itse ruuan ja hankkineensa ainekset, mutta lopulta keskustelussa paljastui, että naiset olivat hoitaneet kaiken. Tarinalla sai naisvaltaisesta yleisöstä tietysti kirvoitettua iloiset aplodit.

Keskustelussa vakavoiduttiin käsittelemään Turkin nyky-yhteiskuntaa. Nykyisin Turkissa ihmisillä tulee olla julkisesti sopiva mielipide asiaan kuin asiaan, ja henkilökohtainen pitää piilottaa. "Nykypäivän Turkissa ei ole sananvapautta", totesi Pamuk jyrkästi mutta lisäten, ettei ollut ennen Erdoganin aikaakaan. Pamuk ei kannattanut vallankaappausta yrittänyttä sotilasjunttaa, vaan hän pelkäsi sitä ja oli ylpeä ihmisistä, jotka menivät kaduille vastustamaan vallankaappaajia - he puolustivat Pamukin mielestä poliittista ilmaisunvapauttaan ja valitsemiaan johtajia. Pamuk kertoi eräästä Istanbulin alueesta, jossa vaalien aikaan oli valtavaa hallituksen propagandaa, mutta silti 80 % väestä äänesti nykyisiä vallanpitäjiä vastaan. Siksi Pamukilla on myös toivoa Turkin tulevaisuuden suhteen. Hän totesi elävänsä maassa, jossa on aina kirjailijoita vankilassa. Silloin tiedostaa sanojensa voiman, se ei ole naurun asia, mutta Pamuk korosti kuitenkin olevansa romaanikirjailija eikä sotilas. Pamukia on syytetty kotimaassaan liian keskiluokkaiseksi ja länsimieliseksi, ja hän myönsi näiden asioiden pitävän myös paikkansa, mutta halusi silti kirjoittaa tarinan tavallisesta jokamiehestä. "Antakaa minun kirjoittaa", hän vetosi. Pamukin ei ole helppo tehdä rajanvetoa, haluaako hän olla maailmalla poliittinen kommentoija vai esiintyä vain syvien inhimillisten tarinoiden tekijänä. Turkin 40 lehdestä 35 on Pamukin mukaan hallituksen lehtiä, eikä hänen hallitusta kritisoivaa haastatteluaan suostuttu julkaisemaan. Turkin ongelma ei ole kommunikaatio Euroopan kanssa, vaan ensin sen pitäisi osata kommunikoida oman maansa kansalaisten kanssa, Pamuk linjasi. Hän sanoi, ettei kirjoita antaakseen poliittisia neuvoja vaan päästäkseen tarinoidensa ja hahmojensa avulla kotimaassaan ja kulttuurissaan elävien ihmisten sydämiin. Pamuk uskoo, että Kummallinen mieleni -teoksen päähenkilön ansiosta siitä tulee hänen suosituin kertomuksensa Turkissa. 

Helsinki Lit 2017 päättyi painaviin yhteiskunnallisiin teemoihin ja jätti jälkeensä pään täydeltä ajatuksia ja lukulistalle otettavia kirjoja. Kirjallisuusväki siirtyy taas odottamaan seuraavaa tapahtumaa, jonka ohjelmajohtaja vielä festivaalin päätteeksi vahvisti olevan tulossa ensi vuonna. 

Helsinki Lit -festivaalin keskustelut Ylellä 
Perjantain festivaaliraportti Kirjasammossa

Tuomas Aitonurmi 
Informaatikko ja toimittaja
Kirjasampo