Kaija Pispan runoilijahaastattelu - Kahdeksan kimuranttia kysymystä

 

Syntymävuosi: 1955

Asuinpaikka: Kiikoinen

Perhe: Mies ja kaksi aikuista tytärtä, yksi lapsenlapsi

 

Runomuoto kiinnosti minua niin pian kuin opin kirjoittamaan. Minulle oli luettu paljon runoja. Tuntui luontevalta käyttää oppimaani kirjoitustaitoa heti paikalla keksimällä itse runoja. Kirjoitin mm. mummulleni runokirjan joululahjaksi. Sittemmin runoilu jäi vähemmälle – runojen lukeminen kyllä jatkui – kunnes yliopistossa ollessani opiskelemassa kirjallisuutta eräs opettajani alkoi usuttaa minua kirjoittamaan lastenrunoja. Kirjoitinkin niitä nipun ja voitin ylioppilaskunnan kirjoituskilpailun. Sittemmin runot ilmestyivät tuon mainitun opettajan ja parin muun ihmisen kanssa tehdyssä lastenruno- ja musiikkikirjassa Kukurikuu 1978 (Lahdelma – Löytty – Löytty – Tiusanen, Gummerus. 1978).

 

Lastenrunojen kirjoittaminen on jännittävää puuhaa kielen ongelmien kimpussa. Kieli

on minulle haaste. Kirjoitan lastenrunoja myös huumorin tähden, jonka erilaiset sävyt runossa antavat siihen sisältöä ja viritteitä. Lastenrunossa on mielenkiintoista kirjoittajan kannalta se, että mitättöminkään arjen asia ei ole liian mitätön runon aiheeksi ja samalla viittamaan johonkin suurempaan kokonaisuuteen – itse elämään. Uskon lasten syvällisyyteen, vaistonvaraiseen kykyyn oivaltaa runossa piilevä lataus, ilo, viisaus.

 

muistikirja taskussa metsäpolulla tai kylänraitilla kävellessä. Kerään aiheita kuin sieniä mättäältä. Kävelyn rytmissä työstän niitä.

 

Se kulkisi luonnossa, sivuuttaisi erilaisia paikkoja, metsää, puron, järven, kiipeäisi kalliolle. Siellä olisi piilopaikkoja, joista löytyisi runoja mietiskeltäväksi ja mielellään yhdessä ääneen nautittaviksi.

 

Hyvä lastenruno voi olla hyvin monenlainen. Iästä riippuen lapsille ovat runossa tärkeitä eri asiat, pienille eri kuin isoille. Molemmille täytyy tehdä runoja. Pienille on tärkeää rytmi, mukaansatempaavuus, kielelliset hauskuudet, sointuisuus. Hyvä lastenruno voi leikitellä kielellä, mutta samalla siinä on syvempiä tasoja, jotka lapsi saattaa ymmärtää vasta myöhemmin. Hyvä lastenruno voi puhutella aikuistakin. Rytmi on tärkeä, mutta isommille sen ei tarvitse olla tasainen, jumputtava, vaan elävä ja mielenkiintoinen. Loppusoinnutkaan eivät ole tarpeellisia, mutta usein ne lisäävät kielellistä mielenkiintoa runoa kohtaan. Myös hokema tai loru voi olla hyvä lastenruno, koska se tuo kielen leikillisesti arkeen ja ihmisten käyttöön. Hyvässä runossa avautuu kokonainen uusi maailma, joka ”räjäyttää” tajunnan.

 

Elävä ja haasteellinen suhde kieleen. Herkkä vaisto. Kyky nähdä pienen alla suurta.

Huumorintaju. Kyky olla ulkopuolinen ja tarkkailija. Hyvä suomen kielen taito, tai

pikemminkin vaisto.

 

Olisin monien runojeni hahmo. Herra Kärpänen Kärpäslätkää- runokirjassa, Isoäiti Kardemumma Ja Titulei Titulein taikasanoissa ja Herra Putkinen, Hermostunut strutsi

Prinssi Pipariksi-runokirjassa ja moni muu. Melkein kaikissa runohahmoissani on jotain itseäni.

 

Ilpo Tiihonen: Ei-Kaj Plumps

Omista kirjoistani on uusintapainoksena ilmestynyt (uudelleen kuvitettuna) tänä vuonna

Prinssi Pipariksi (WSOY 2007).

 

Kukurikuu, Gummerus. 1979

Prinssi Pipariksi, WSOY. 1985

Titulein taikasanat, WSOY. 2004

Kärpäslätkää, WSOY, 2006

Prinssi Pipariksi (uud. kuvitettu), WSOY. 2007