Marikan kirjajuttuja: Joyce Carol Oates – tuleva nobelisti?

Kirjailijaesittely
1.10.2015

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

 

Joyce Carol Oates

 


Joyce Carol Oates vuonna 2006. "JoyceCarolOates". Licensed under CC BY 2.5 via Commons

 

Kanadalaisen novellistin Alice Munron Nobel-tunnustus romutti muiden kanadalaisten kirjailijoiden palkintohaaveet hetkeksi, mukaan lukien Margaret Atwoodin, jonka voittoa on ennusteltu pitkään. Mutta torppasiko Munro voitollaan myös yhdysvaltalaisen Joyce Carol Oatesin mahdollisuudet? He molemmat kun ovat pohjoisamerikkalaisia naiskirjailijoita ja Oates työskennellyt ja asunut Ontariossa Kanadan puolella. Ja vaikka Munron ja Oatesin tyyli eroaa aika lailla toisistaan, kirjoittavat he molemmat kuitenkin valkoisten naisten elämästä naisnäkökulmasta.

Joyce Carol Oatesin Nobel-voittoa on veikkailtu jo pitkään. Tosin kourallinen kriittisimpiä kriitikoita syyttää Oatesia liian kantaaottavaksi ja ovat olleet sitä mieltä, ettei Oatesin tuotannossa ole tarpeeksi kirjallisia rahkeita voittoon. Suurin osa taas liputtaa tarkkanäköisen ja älykkään yhdysvaltalaisen puolesta ja sanovat Nobelin olevan vain ajan kysymys. Tuli tunnustusta tänä vuonna tai ei, on Oates joka tapauksessa tutustumisen arvoinen kirjailija.

Joyce Carol Oates syntyi vuonna 1938 työläistaustaiseen katolilaiseen perheeseen Lockportin pikkukaupungissa lähellä suuria järviä Yhdysvaltojen ja Kanadan rajalla. Hänen kirjailijuutensa sai alkusysäyksen 14-vuotiaana, kun hän sai isoäidiltään lahjaksi oman kirjoituskoneen ja uravalintaansa hän taas sai vahvistusta 19-vuotiaana, kun hän voitti Mademoiselle-lehden kirjallisuuspalkinnon. Varsinaisesti Oatesin ura lähti kuitenkin lentoon vuonna 1969, kun hän voitti National Book Awardin, teoksestaan them.

Siitä lähtien Oates on julkaissut kirjan pari vuodessa ja hänen tuotantonsa on hengästyttävän laaja: yli 40 romaania, yli 30 novellikokoelmaa, parikymmentä essee- ja muistelmateosta, kymmenisen lasten- ja nuortenkirjaa, kymmenen pienoisromaania, näytelmiä, runokokoelmia ja kaiken tämän lisäksi vielä parikymmentä jännitysromaania nimillä Rosamond Smith ja Lauren Kelly.

Ehtiikö Oates tehdä kirjoittamisen lisäksi vielä jotain muuta? Kyllä vain. Hän on toiminut vuosikymmenet yliopistoprofessorina, eikä ole vielä 77-vuotiaanakaan lopettanut luovan kirjoittamisen opettamista. Eikä tässä vielä kaikki. Oates kertoo haastatteluissa harrastaneensa aikaisemmin maalausta ja nykyään hän on erityisen innostunut vaeltamisesta. Matkustelukin siintää Oatesin tulevaisuudensuunnitelmissa. Ja ensimmäisen version kirjoistaan hän kirjoittaa edelleen käsin, tosin omiaan hän ei kuitenkaan ole harmillisesti ehtinyt julkaisun jälkeen enää lukea. Se sallittakoon tälle tehotädille.

Suomessa Oatsista saatiin esimakua jo ennen palkittua them-romaania. Vuonna 1969 ilmestyi käännös hänen edellisestä kirjastaan Kalliita ihmisiä, mutta seuraavaa käännöstä saatiinkin odottaa pitkään, aina 1980-luvulle saakka. Tässä ensimmäisessä varsinaisessa käännösaallossa ilmestyivät Bellefleur: sukuromaani (1981), Tavallinen rakkaus: kaksitoista kertomusta (1982) sekä Valon enkeli (1983).

Kunnolla suomalaislukijoiden tietoisuuteen Joyce Carol Oates iskostui vuonna 2001, kun Marilyn Monroen elämästä kertova fiktiivinen romaani Blondi ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen Oatesia onkin käännetty säännöllisemmin – tosin lähellekään kirjailijan omaa tahtia ei olla päästy. Blondia seurasi nuortenromaani Syntipukki (2002), sen jälkeen traaginen Putous (2006), sitten koskettava Haudankaivajan tytär (2009), järkyttävä Kosto: rakkausromaani (2010) ja toistaiseksi viimeisenä vielä järkyttävämpi Sisareni, rakkaani (2012). Näiden lisäksi Oatesin yksittäisiä kertomuksia löytyy myös muutamista novelliantologioista ja hänen minipohdiskelunsa Nyrkkeilystä suomennettiin vuonna 2009, kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Jos haluaa lukea Oatesia suomeksi ja saada jonkinlaisen yleiskatsauksen hänen tyyliinsä ja teemoihinsa, kannattaa lukea ainakin seuraavat kolme romaania: Blondi, joka kiinnostanee monia lukijoita jo aiheensakin vuoksi; psykologisesti tarkkanäköinen Putous ja piinaavan todentuntuinen pienoisromaani Kosto.

Kun Joyce Carol Oatesilta kysyttiin, mistä teoksesta hän arvelee jäävänsä historiaan, hän vastasi epäröimättä: Blondista – ja ehkä myös teoksesta them, hän vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Vuonna 2000 ilmestynyt fiktiivinen tiiliskivi Marilyn Monroesta nosti Oatesin koko Amerikan kirjallisuuskeskustelun keskiöön ja se on edelleen kirja, josta häneltä eniten kysellään ja jota häneltä eniten luetaan.

Eikä se toisaalta ole mikään ihme: onhan hänen tarinansa päähenkilö koko maailman tuntema elokuvatähti Marilyn Monroe, jonka elämään ja kuolemaan sisältyy niin paljon ristiriitaisuuksia, onnettomuutta ja salaliittoteorioitakin. Oates lähtee kirjassaan kerimään auki Amerikan ikonin murheellista elämää kultaisessa luksushäkissä. Hän keskittyy romaanissaan tarkastelemaan pitkään Marilynin lapsuutta ja nuoruutta ja koettaa sieltä käsin rakentaa henkilöhahmoaan ja antaa selityksiä sille, miksi Marilyn antoi muiden kohdella häntä niin huonosti ja miksi hän oikeastaan oli niin kovin onneton.

Oates haukkaa Blondissaan ison palan yrittäessään kertoa lukijalle jotain uutta kaikkien ”tuntemasta” elokuvatähdestä ja onnistuu siinä hienosti. Hän pyrkii valottamaan sitä, millainen ihminen Marilyn Monroe - tai oikeastaan Norma Jean - oli uhkean ulkokuorensa alla oikeasti. Mitä hän ajatteli ja tunsi; mistä hän iloitsi ja mitä hän suri; mihin hän pettyi ja mistä hän unelmoi. Oatesin käsittelyssä kuvankauniin pinnan alta löytyy herkkä, epävarma ja masentunut nuori nainen, joka etsi koko elämänsä ihmistä, johon voisi luottaa ja joka pitäisi huolta. Jokainen ihminen haluaisi olla edes yhdelle ihmiselle maailman tärkein ja vaikka Marilyn Monroe merkitsi tuhansille paljon, puuttui häneltä itseltään kuitenkin aina se yksi. Ja se oli hänen elämänsä suurin tragedia.

Oatesin versio Marilyn Monroen elämästä tuntuu hyvin uskottavalta. Kirjailija on selvästi perehtynyt henkilöhahmonsa oikeaan elämään ja vaikka hän on romaanissaan ottanut tiettyjä taiteellisia vapauksia mm. yhdistelemällä tosielämän ihmisiä yhdeksi hahmoksi tai nostanut yksittäisiä tapahtumia  merkitykselliseen asemaan, on hänen kuvansa Marilynistä kokonainen ja ehkä myös lähellä totuutta. Ja vaikkei olisikaan – on Blondi joka tapauksessa huikean hieno romaani.

Myös Putousta pidetään yhtenä Oatesin tuotannon merkkipaaluista ja onneksi se sentään löytyy myös suomeksi. Putous vyöryttää lukijalle erään naisen ahdistuksen, häpeän ja syyllisyyden 1950-luvun Amerikasta. Kesäkuun 12. päivän aamuna kolmekymppinen pastori Gilbert Erskine hoippuu Niagaran putousten yläjuoksulle ja heittäytyy virran vietäväksi. Erityisen traagisen tapauksesta tekee se, että mies on edellisenä päivänä mennyt naimisiin ja saapunut putouksille viettämään kuherruskuukautta vastavihityn vaimonsa kanssa.

Ariah Erskine jää leskeksi vajaassa vuorokaudessa. Monet epäilivät, ettei tämä luiseva ja vakavamielinen nainen koskaan löytäisi rinnalleen ketään, sillä kovin puoleensavetäväksi häntä ei voinut luonnehtia – ennemminkin kummalliseksi. Viikon verran Ariah istuu jymisevän usvaisen putouksen partaalla ja odottaa miehensä ruumiin löytymistä.

Koko elämän mittainen häpeä on saanut Ariahin ajattelemaan, että hänen on oltava kirottu ja aviomiehen itsemurha vahvistaa hänen epäilyksiään ja itsesyytöksiään. Valtavan häpeän vallassa myös Gilbert on syöksynyt tuhoonsa. Ympäristön paineet siitä, millainen on toivottu ja oikeanlainen elämä, saa Gilbertin etsimään pakotien kuolemasta ja Ariahin vajoamaan entistä syvemmälle syyllisyyden pyörteisiin. Eikä häntä niistä pyörteistä pelasta edes Dirk Barnaby, mies, joka passitettiin pitämään huolta putouksilla hermostuneesti vaeltavasta morsiosta ja jonka kanssa Ariah myöhemmin perustaa perheen.

Juonikuvaukseltaan Putous kuulostaa helposti höttöiseltä romanttiselta viihteeltä, mutta on kaikkea muuta. Vaikka kirjan tapahtumat näyttävät etenevät verkkaisesti, henkilöhahmojen sisällä myllertää ja tunteiden kuvaamisessa Oates on aivan omaa luokkaansa. Hän tutkailee tarkkanäköisesti hahmojensa motiiveja, asenteita, arvoja ja ympäröivää yhteiskuntaa. Kuin vaivihkaa hän maalaa heidän kauttaan lukijan eteen näkymän ahdasmieliseen aikakauteen ja ihmisiin, joista jokainen kärsii ja siirtää tuskaansa aina eteenpäin uusille sukupolville. Oatesin Putous laajenee monisyiseksi tutkielmaksi siitä, miten jokainen odottaa toisen ihmisen tekevän itsensä onnelliseksi ja miten vaikeaa on ylipäätään olla ihminen.

Putous kuvaa onnettomien ihmisten sisäistä mielenmaisemaa ja nostaa esiin Oatesille tyypilliseen tapaan erityisesti naisiin liittyvän kaksinaismoralismin ja näkymättömät kahleet, jotka yhteiskunta ja yleinen arvomaailma napsauttaa naisen nilkkoihin. Naisen vapaus on näennäistä. Kirjoissaan Oates asettuu aina syrjittyjen puolelle ja niin hän tekee myös pienoisromaanissaan Kosto: rakkaustarina, jossa hän pyörittelee tuotannolleen tuttuja teemoja karmeiden tapahtumien kautta.

Teena Maguire, kolmekymppinen yksinhuoltaja, päättää eräänä iltana oikaista kotimatkallaan puiston poikki. Puistossa hänen kimppuunsa hyökkää huumehuuruissa riehuva paikallisten nuorten miesten lauma, joka raiskaa hänet, potkii ja hakkaa henkihieveriin. Teenan 12-vuotias tytär näkee kaiken. Tekijät tiedetään, joten asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä. Raakalaismaiset miehet vain vankilaan tiilenpäitä lukemaan, eikö niin?

Kun Oatesista on kyse, eivät asiat tietenkään mene näin yksinkertaisesti. Yhteisö kääntyykin Teenaa vastaan. Minhameessa kekkaloiva muijahan kerjäsi tätä. Aina paksut pakkelit naamassa ja täydessä tällingissä. Kyllähän sen kaikki tietävät, millainen hutsu Teena on. Eihän kyseessä edes ollut raiskaus: Teenahan nautti siitä. Ja kuinka 12-vuotiaan pikkukakaran todistukseen voisi mitenkään luottaa?

Oatesin pienoisromaani on kirja, jota ei haluaisi lukea eteenpäin ja silti sen sivuja on pakko kääntää. Joukkoraiskauksen yksityiskohtainen kuvaus nostaa oksennuksen maun suuhun, kädet puristuvat nyrkkiin epäoikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takia ja sydän jyskyttää epätoivoa Teenan 12-vuotiaan tyttären puolesta, jonka lapsuus päättyy siihen iltaan puistossa. Onneksi Oates tarjoilee lukijalle myös koston, sillä muuten tarina olisi liikaa. Eikä Oates olisi Oates, jos kirja jäisi siihen.

Joyce Carol Oatesin teokset eivät päästä lukijaa helpolla. Hän paljastaa meille länsimaisille ihmisille oman kulttuurimme ja erityisesti amerikkalaisen maailmankuvan vinoutumat. Hän näyttää meille vapauden valtakunnan, jossa yksilöt ovat kaikkea muuta kuin vapaita. Hän kuvailee henkilöhahmojensa ajatuksia, tunteita ja sisäisiä ristiriitoja epäsuorasti: yksi silmäluomen värähdys voi paljastaa lukijalle kaiken. Ja siinä Oates on poikkeuksellinen virtuoosi.

Kuka sitten saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna? Amerikkalaisen yhteiskunnan epäkohtia röntgenkatseellaan analysoiva ärhäkkä Philip Roth? Massiivisista silminnäkijäaineistoista koskettavia yksilötarinoita rakentava ihmisoikeustaistelija Svetlana Aleksijevits? Ikiaikaisista myyteistä ja albanialaisesta kansanperinteestä ammentava tarinankertoja Ismail Kadaré? Vai naisiin kohdistuvan epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden raaka paljastaja Joyce Carol Oates?

Kuka tahansa heistä ansaitsee maailman arvostetuimman kirjallisuustunnustuksen ja kuka tahansa heistä sen saattaa tänä vuonna saada. Sen voi hyvin myös saada syyrialainen runoilija Adonis, jolloin Ruotsin akatemia ottaisi palkinnolla kantaa myös alueella käytävään sotaan. Tai sitten se voidaan antaa marokkolaistaustaiselle Tahar Ben Jellounille, joka on tuotannossaan kuvannut muun muassa pakolaisuutta Afrikasta Eurooppaan. Hänen palkitsemisensakin olisi kannanotto.

Voi myös hyvin olla, että Ruotsin akatemia yllättää jälleen ja jättää kaikki edellä mainitut vielä odottamaan vuoroaan. Myös me uteliaannälkäiset kirjallisuusihmiset joudumme odottamaan tiukasti salattua tietoa voittajasta vielä jonkin aikaa, mutta sitä ennen voimme tietenkin tutustua näihin ja muihin tulevaisuuden nobelisteihin.