Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Marikan kirjajuttuja: Mysteerien sumuinen Lontoo

Teosesittely
31.8.2015

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

 

Mysteerien sumuinen Lontoo

 

Menneisyyden Lontoosta puhuttaessa monelle nousee ensimmäiseksi mieleen kuva hämäränkosteasta harmaasta kaupungista, jonka kapeissa kujissa on yöaikaan jotain mystistä – jopa pelottavaa. Kaupunki nähdään pahamaineisen Viiltäjä-Jackin miljöönä, jossa kukaan ei uskalla kulkea öisin. Kosteutta huokuvat noesta mustat vanhat rakennukset kehottavat kiirehtimään askelia ja livahtamaan nopeasti sisätiloihin. Televisiosarjat ja elokuvat ruokkivat vahvasti tätä mielikuvaa ja uudet Sherlockit laitetaan seikkailemaan aina vain tummanpuhuvampaan viktoriaaniseen lontoolaisympäristöön.

Ei ole mikään ihme, että menneisyyden ja nykyisyyden Lontoo kiehtoo kirjailijoita ja lukijoita. Se on ja on aina ollut samaan aikaan yläluokkainen ja rahvas. Hienostunut ja ronski. Kaunis ja ruma. Viehättävä ja pelottava. Se houkuttelee, kutsuu luokseen ja edelleen kulkija viehättyy sen monista puolista kaupungin eri osissa – ja lukija jopa maan alla.

Welcome to London – if you dare!

 

Robert L. Stevenson: Tri Jekyll ja Mr Hyde

Kauhukirjallisuuden kiistattomiin klassikoihin kuuluva Tohtori Jekyll ja herra Hyde sijoittuu viktoriaanisen Lontoon pimeille kaasulamppujen valaisemille kujille. 1800-luvun Lontoo näyttäytyy tässä pienoisromaanissa hämäräperäisenä suurkaupunkina, jonka sivukaduilla kannattaa olla varuillaan. Erityistä valppautta tarvitaan eräällä pienellä kadunpätkällä, jossa lakimies Uttersonin ystävä herra Enfield todisti erään kerran merkillistä tapausta. Kalpea äärimmäisen ilkeännäköinen mies tallasi pienen tytön julmasti jalkoihinsa ja olisi jatkanut menoaan, elleivät ohikulkijat olisi puuttuneet tilanteeseen. Katsoessaan tallaajaa silmiin herra Enfield ei ollut koskaan kohdannut sellaista pahuutta.

Tapauksen jälkeen mies livahti sisään mustanpuhuvaan taloon, joka tunnetaan kunnianarvoisan tohtori Jekyllin asuintalona. Miksi ihmeessä lempeänä ja ystävällisenä tunnettu tohtori Jekyll on majoittanut luokseen näin pahansuopaisen miehen? Onko Jekyll joutunut jopa kiristyksen tai uhkailun uhriksi? Tapaus alkaa vaivata lakimies Uttersonia pakkomielteisesti ja hänen on saatava selville, mistä oikein on kyse. Totuus on lopulta kammottavampi kuin Utterson olisi voinut koskaan kuvitella.

Stevensonin kauhuromaani on kestänyt hyvin aikaa universaalin aiheensa vuoksi. Ihmismielen hyvän ja pahan välinen kamppailu on aihe, joka tuntuu olevan aina ajankohtainen. Mikä pahuudessa vetoaa? Miksi hyvyys ei riitä? Nykykauhuun tottuneelle tohtori Jekyllin tarina on varmasti lattea, sillä karmiva lopputulos paljastuu välikäsien kautta: Uttersonin utelujen, yöllisten partioretkien ja tohtori Jekyllin kirjeiden välityksellä. Hyytäviä väristyksiä on siis turha odottaa, mutta ajatuksia hyvyydestä ja pahuudesta, myös viktoriaanisen aikakauden kannalta, teos tarjoaa roppakaupalla.

 

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

On totista totta, että Sherlock Holmes -yhdistyksen entinen puheenjohtaja ja fanaattinen keräilijä Richard Lancelyn Green löydettiin kuristettuna kotoaan maaliskuussa 2004. Oliko Lancelyn Green murhattu vai oliko hän toteuttanut nerokkaan itsemurhan kuten idolinsa tarinassa Thor Bridgen arvoitus? Tästä tosielämän mysteeristä amerikkalainen käsikirjoittaja Graham Moore sai kimmokkeen kirjalleen Kuolema Sherlock-seurassa. Siinä uusi innokas sherlokisti, Howard White, ratkaisee nykyajassa toverinsa murhaa ja etsii Arthur Conan Doylen kadonnutta päiväkirjaa käyttämällä apuna älyään ja päättelykykyään, aivan kuten Sherlock Holmes aikanaan.

Toinen tarinalinja sinkauttaa lukijan 1890-luvun Lontooseen. Kirjailija Arthur Conan Doyle on ärsyyntynyt keksimäänsä päähenkilöön Sherlock Holmesiin. Kuljeskellessaan kotikaupunkinsa kaduilla ihmiset tulevat usein uteliaina kyselemään, mitä Sherlockille kuuluu. Jopa Arthurin äiti puhuu itsestään toisinaan kuin olisi Sherlockin äiti eikä suinkaan Arthurin. Fiktiivinen hahmo on alkanut elää omaa elämäänsä ihmisten mielissä. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että suurin kaikista on Arthur itse – kirjailija, joka on luonut Sherlockin, Watsonin, rikokset ja niiden nerokkaat ratkaisut ja siksipä Arthur päättää tappaa rasittavan salapoliisinsa ja kerätä arvostusta itselleen ratkaisemalla rikossarjan, joka vavisuttaa koko Lontoota.

Moore maalaa viktoriaanisen Lontoon lukijan silmien eteen yksityiskohtaisesti. Kosteutta huokuvia ja kaasulyhtyjen hämärästi valaisemia kujia. Varjoissa hiipivä prostituoituja viiltelevä murhaaja. Silinterihattuja ja sikarintuoksua ylellisissä kirjastohuoneissa. Puolipitkiin viittoihin sonnustautuneita koppalakkisia järjestyspoliiseja, möykkyisillä kaduilla pomppivia hevoskärryjä ja vikkeliä pojannassikoita toimittamassa eteenpäin milloin mitäkin asiaa. Mielikuvien mystinen Lontoo on juuri tällainen ja Mooren seurassa kaupungin menneisyyteen saa tutustua nautittavan koukuttavasti.

 

Sanna Tahvanainen: Kuningatar

Kuninkaalliset ovat aina eläneet elämäänsä rahvaasta kaukana. He ovat sulkeutuneet linnoihinsa ja seurustelleet vain muiden ylimysten kanssa. Ennen vanhaan kansa ei välttämättä nähnyt hallitsijastaan vilaustakaan, sillä kuninkailla ja kuningattarilla ei ole suinkaan aina ollut tapana vilkutella alamaisilleen palatsien parvekkeilta. Sen vuoksi hovia on aina verhonnut mystisyyden huntu, jonka taakse tavallinen kansa ei päässyt aiemmin kurkistelemaan. Millaisia ihmisiä nuo siniverisistä ylimmät olivat? Millaista elämää he viettivät? Mitä he sisimmässään tunsivat ja ajattelivat?

Sanna Tahvanaisen kirja tutustuttaa lukijan kuningatar Victoriaan, joka antoi nimensä kokonaiselle aikakaudelle. Kirjassa ei kuitenkaan keskitytä Victoriaan hallitsijana, joka piti valtavaa imperiumia rautaisessa otteessaan, vaan raotetaan lukijalle ovea kuningatar Victorian yksityiseen buduaariin ja makuukammariin. Tahvanainen näyttää lukijalle, millainen Victoria kenties oli ihmisenä – hallitsijan symboleista ja kuristavista korseteista riisuttuna naisena.

Victoriasta on kirjoitettu metritolkulla teoksia ja hän piti myös itse ahkerasti päiväkirjaa. Tahvanaisen on siis ollut varsin helppo uppoutua perinpohjaisesti päähenkilönsä elämään. Romaani kattaa koko Victorian valtakauden siitä asti, kun häntä pienestä pitäen valmisteltiin hallitsijaksi ja kruunattiin kuningattareksi 18-vuotiaana, aina siihen saakka kun hän vanhana yksinäisenä leskenä popsii palatsissaan suruunsa suklaata ja laskee kaksoisleukojaan. Tahvanaisen taitavissa hyppysissä Viktoriasta tulee kuin kuka tahansa meistä taviksista, eikä mystisyyden hunnusta ei ole jäljellä pienintä kaistalettakaan. Sen jälkeen kukin voi mielessään miettiä, onko palatsien paksut samettiverhot avattava kaikelle kansalle vai olisiko sittenkin parempi, että kuninkaalliset säilyttäisivät salaperäisyytensä.

 

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Kuningatar Viktorian aikakausi muistetaan britti-imperiumin mahtavimpana valtakautena, mutta ennen kaikkea siitä on tullut yleinen synonyymi ankaralle pidättyväisyydelle, tekopyhälle hurskastelulle ja kaikelle ahdistavalle ja ummehtuneelle. Erityisesti yläluokan naisten oli noudatettava viktoriaanisella aikakaudella tiukkaa tapakulttuuria, joka pyrki kaikin tavoin kahlitsemaan ja hillitsemään naisten elämää, kun taas aviomiehillä oli lupa hurjastella mielin määrin.

Sarah Watersin uutuusromaani kertoo kielletystä rakkaudesta 1920-luvun Lontoossa – aikana jolloin vapaamielisemmät tuulet jo puhalsivat, mutta kaikki kahlitsevan aikakauden jäänteet eivät vielä olleet menneisyyttä. Kolmekymppinen Frances Wrey asuu äitinsä kanssa Lontoon liepeillä yläluokan hienostoalueella isossa talossa. Ensimmäinen maailmansota on vienyt veljet ja huikentelevainen isä törsännyt koko omaisuuden ennen kuolemaansa. Naisten elämä on yhtä kitkuttamista päivästä toiseen. Vastahakoisesti he päättävät ottaa yläkertaansa vuokralaisia, joista aikovat pysyä mahdollisimman kaukana. Toisin käy. Kun polttava rakkaus vie mukanaan, ei seurauksia osaa kukaan aavistaa.

Waters ei kuvaile tarinassaan Lontoota niinkään konkreettisena miljöönä, vaan herättää taitavasti henkiin ennen kaikkea kaupungin ilmapiirin: ylä- ja alaluokan toisistaan eroavat tavat, puhetyylin, arvot ja asenteet. Vaikka yläluokka pyrkii pitämään kiinni etuoikeuksistaan ja pysyttelemään erossa halveksimistaan alaluokista, on kanssakäyminen sodan seurauksena väistämätöntä. Alaluokka taas omaksuu nopeasti yhä vapaamielisempiä asenteita. Mutta kun esille uhkaa tulla seksuaalivähemmistöön kuuluvien rakkaussuhde, ei kukaan pysty olemaan vielä niin liberaali.

 

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Audrey Niffenegger kertoo halunneensa aina kirjoittaa kirjan, joka sijoittuisi osittain hautausmaalle. Eikä mille tahansa hautausmaalle, vaan kirjailijan mielestä maailman cooleimmalle hautausmaalle: Lontoon Highgateen. Niffengger on tuntenut vetoa tätä viehättävän rapistunutta ja mystistä viktoriaanista hautausmaata kohtaan jo pitkään ja teki taustatyötä romaaniinsa niin perusteellisesti, että hautausmaan vapaaehtoistyöntekijät kysyivät, haluaisiko kirjailija itse vetää joskus kiertokäynnin turisteille. Niffenegger suostui ja kierrättää edelleen Lontoossa ollessaan turisteja lempihautausmaallansa.

Highgaten hautausmaa ympäristöineen on suuressa osassa Niffeneggerin tarinaa. Kaikki saa alkunsa siitä, kun Elspeth Noblin kuolee yllättäen ja jättää jälkeensä merkillisen testamentin. Hänen koko omaisuutensa on määrätty luovutettavaksi hänen kaksoissisarensa kaksostytöille, mutta vain tietyin kummallisin ehdoin. Tyttöjen on asuttava Elspethin talossa vuosi ennen kuin he pääsevät omaisuuteen käsiksi, eikä vuoden aikana kukaan muu sukulainen saa jalallaan astua taloon. Tytöt muuttavat innoissaan äitinsä helmoista tätinsä hulppeaan asuntoon lähelle Highgatea ja joutuvat tekemisiin sekä hautausmaalla työskentelevien että asuvien henkilöiden kanssa. Myös Elspeth itse tulee tytöille tutuksi, sillä hän ei olekaan kuollut...

Niffeneggerin Lontoo on mystinen paikka, jossa myös kuolleet ovat läsnä. Heidät vaistoaa parhaiten vanhojen historiaa huokuvien hautausmaiden läheisyydessä. Vainajat pyrkivät vaikuttamaan jäljelle jääneiden ihmisten elämään ja antavat vinkkejä olemassaolostaan. Yliluonnollisen hengen läsnäolon voi tuntea vain se, joka vapauttaa mielensä, huomaa oudon ilmiön ja uskaltaa myöntää itselleen, ettei tätä voi selittää järjellä. Niffeneggerin kirjan outo tunnelma ja kummat tapahtumat alkavat tuntua pikkuhiljaa niin tutulta, että lukija alkaa itsekin lopulta kysyä mielessään: voisiko tämä kaikki sittenkin olla totta? Ja Highgaten hautausmaa on kuvailtu niin kiehtovasti, ettei sitä voi jättää väliin seuraavalta Lontoon reissulta. Hyvällä tuurilla oppaaksi osuu itse Audrey Niffenegger.

 

Neil Gaiman: Neverwhere – maanalainen Lontoo

Lontoon metro on maailman vanhin. Sen rakennustyöt aloitettiin 1860-luvulla ja aivan viime vuosiin saakka se oli maailman pisin maanalainen verkosto, kunnes kiinalaiset rakensivat vielä pidemmän Shanghaihin. Yli 400 kilometriä pimeitä tunneleita risteilee Lontoon alla ja muodostaa oman viidakkonsa. Niiden ympärille fantasiasarjakuvistaan tunnettu Neil Gaiman rakensi oman maailmansa outoine hahmoineen ja kirjoitti vuonna 1996 televisiokäsikirjoituksen pohjalta ensimmäisen romaaninsa Neverwhere – maanalainen Lontoo.

Lontooseen muuttanut parikymppinen nuori mies Richard Mayhew työskentelee sijoitusalalla ja tapailee kuvankaunista Jessicaa. Suurkaupunki on alkanut vähitellen tuntua kotoisammalta ja elämä vakiintunut omiin uomiinsa. Eräänä iltana Richard löytää kadulta pahasti loukkaantuneen tytön ja vie tämän kotiinsa, eikä sen jälkeen mikään ole enää entisellään. Tyttö vetää Richardin mukanaan Lontoon alipuoliseen maailmaan, jossa vallasta käydään kovaa taistelua. Tytön kintereillä vaanii kenties kirjallisuuden kammottavimpiin lukeutuva verenhimoinen kaksikko, jonka tavoitteena on surmata tämä ylimystösuvun viimeinen hengissä oleva jäsen. Ja Richard on ainoa, joka voi hänet pelastaa.

Gaimanin kirja ei saanut aikanaan kovin hyviä arvosteluja, mutta lukijoiden suosikki siitä on tullut. Vauhdikas ja jännittävä juoni pitävät otteessaan alusta loppuun ja vanhoihin metrotunneleihin piilotettu maailma kiehtoo niitäkin, jotka eivät fantasiamaailmoista yleensä innostu. Plussaa Gaiman saa myös siitä, että Neverwheren tarina käydään läpi 300 sivussa, eikä sen ympärille ole rakennettu monikymmenosaista loputtomiin jatkuvaa kirjasarjaa, kuten fantasiagenressä on tapana. Tämän kirjan luettuaan ei Lontoon metrokarttaa katso enää samoin silmin ja varsinkin Knightsbridgen asemalla voi alkaa vähän pelottaa.