Marikan kirjajuttuja: Verinen Rooma

Verinen Rooma

Rooman valtakunnan nousu ja tuho on innoittanut kirjoittajia vuosisatojen ajan. Senaattorien suhmurointi, enemmän tai vähemmän hullut keisarit, salamurhat, veriset näytösottelut, hurjat kilpa-ajot, yläluokan hillitön mässäily ja orjien julma kohtelu ovat aiheita, joista riittää edelleen ammennettavaa.

Myös nyky-Rooma näyttäytyy kirjallisuudessa julmana kaupunkina, jossa ei häviäjiä säälitä. Turistioppaiden kiillotettu kuva iltavalaistuksessa hohtavasta Colosseumista on vain ohut pinta, jonka alla ovat Rooman todelliset kasvot. Ne kasvot hymyilevät vain hyvin toimeentuleville ja kääntävät katseensa muilta. Jokainen pärjätköön omillaan, tuntuu kaupunki edelleen sanovan. Koska kaikki tiet kuitenkin vievät Roomaan, on sinne mentävä.

Andiamo!

Steven Saylor: Arpa on heitetty

Alea iacta est – Arpa on heitetty! kerrotaan Julius Caesarin huudahtaneen tammikuussa  vuonna 49 e.a.a, kun hän ohjasi joukkonsa ylittämään Rubicon-joen ja julisti samalla sodan Roomaa hallitsevalle Pompeiukselle. Caesar valloitti kaupungin helposti, sillä Pompeiuksen joukot eivät olleet yhtä kurinalaisia ja uskollisia johtajalleen kuin Caesarin legioonat. Pompeius parka joutui pakenemaan ja päätyi lopulta Egyptiin, jossa hänet salamurhattiin.

Steven Saylorin historiallinen jännitysromaani sijoittuu näihin kansalaissodan verisiin vaiheisiin. Samaan aikaan kun Caesar joukkoineen rymistää kohti Roomaa, löytää Saylorin etsiväsankari, Gordianus Etsijä, atriumistaan ruumiin. Pompeiuksen lempiserkku on kuristettu kuoliaaksi sillä välillä, kun Gordianus on käväissyt sisällä. Kuka on päässyt livahtamaan suljettuun puutarhaan niin nopeasti ja äänettömästi? Miten surmattu mies liittyy Gordianukseen tai hänen perheeseensä? Onko etsiväsankarin omakin henki uhattuna?

Saylor kirjoittaa poikkeuksellisen virkistäviä jännitysromaaneja, ja on harmillista, että suomeksi Saylorin 13-osaisesta sarjasta on saatavilla vain kolme ensimmäistä. Saylorin historialliset jännärit sopivat nimittäin erityisen hyvin niille, joita pohjoismainen, yhä raaistuva rikoskirjallisuus jo vähän kyllästyttää. Ja mikä parasta: faktat ovat tällä historioitsija-kirjailijalla kohdallaan ja sarjaa lukiessaan oppii yhtä sun toista antiikin ajan arkisesta elämänmenosta ja Rooman valtakunnan vaiheista.

Henryk Sienkiewicz: Quo vadis: kertomus Neron ajoilta

Puolalainen Henryk Sienkiewicz sai järjestyksessään viidennen Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1905 kymmenisen vuotta sen jälkeen kun suursuosion saavuttanut Quo vadis: kertomus Neron ajoilta oli ilmestynyt. Palkintopuheessa kirjailijaa ylistettiin erityisesti hänen taidostaan kirjoittaa väkeviä eeppisiä tarinoita, jotka suuruudestaan huolimatta ovat psykologisen tarkkanäköisiä ja paljastaessaan ihmisen heikkouksineen päivineen ajattomia tulevaisuuden klassikoita.

Sienkiewiczin Quo vadis sijoittuu 60-luvun Rooman valtakuntaan, jota keisari Nero, yksi tunnetuimmista ja kiehtovimmista keisareista hallitsi rautaisella otteellaan. Teininä valtaan noussut verenhimoinen mielipuoli, joka teloitti oman äitinsäkin. Armoton tyranni, joka aloitti kristittyjen vainot vierittämällä syyn Rooman palosta heidän niskaansa. Tuhlaileva ökyhallitsija, joka rakasti ylenpalttisen prameaa elämää. Sienkiewicz herättää kirjassaan eloon Neron päättömän valtakauden, eikä lukija voi kuin pyöritellä ihmetyksestä päätään.

Päähenkilönä keisari Neron lähipiirissä häärii Titus Petronius. Tämä varakas ja ulkomuodostaan tarkka mies viettää laiskanpulskeaa ja ylellistä elämää, mutta saa kansansuosiostaan huolimatta olla koko ajan varuillaan, sillä Neron aivoitukset ovat arvaamattomia. Kun Petroniuksen sisarenpoika rakastuu kristittyyn tyttöön, joutuu Petroniuskin pohtimaan kantaansa kummallisen nöyriä ja vaatimattomia alkukristittyjä kohtaan. Tarinan edetessä epäluuloisuus, vainoharhaisuus ja julmuus kasvavat valtakunnassa ja romaani huipentuu hurjaan kuvaukseen Rooman palosta, jota Nero hullunkiilto silmissään katselee palatsinsa ikkunasta. Ristiriita kohtaloonsa tyynesti alistuvien kristittyjen ja raakuuksia rakastavien roomalaisten välillä on valtava. Ei siis mikään ihme, että eritoten kristillinen maailma ahmii kirjaa edelleen.

(toim. huom. Teos on vapaasti luettavissa ePub-muotoisena e-kirjana Kirjasammon teostietosivun kautta)

Titus Petronius: Trimalkion pidot

Henryk Sienkiewiczin kirjan päähenkilö, Titus Petronius, on oikea historiallinen henkilö, joka tunnetaan erityisesti Trimalkion pitojen kirjoittajana. Tarina löytyy Petroniuksen kirjoituskokoelmasta Satyricon, josta on meidän aikoihimme säilynyt vain katkelmia ja niiden joukossa Trimalkion pidot on ainoa kokonainen. Jotkut pitävät Trimalkion pitoja maailman ensimmäisenä romaanina.

Trimalkio on ylenpalttista elämää rakastava porsastelija keisari Neron aikaisessa Rooman valtakunnassa. Hän haluaa pakonomaisesti päästä parempiin piireihin ja järjestää sen vuoksi ylenpalttisia juhlia näyttääkseen kaikille, ettei rahasta ainakaan ole pulaa. Trimalkion pitoihin kutsutaan kaikki silmäätekevät ja juhlavieraiden eteen kannetaan aina vain merkillisimpiä, komeampia ja harvinaisempia ruokalajeja. Vatsat ähkystä täpötäysinä on vieraiden maattava divaaneilla ja kuunneltava Trimalkion loputonta itsekehua.

Trimalkion pidot on mielenkiintoinen lukupari Sienkiewiczin romaanille, jossa Titus Petronius näyttäytyy itse aika moisena ökyilijänä. Neljäsataa orjaa pitää huolen Petroniuksen päivittäisistä tarpeista. Aamupäivät kuluvat kylvyssä lilluen ja laverilla maaten palveluskunnan hieroessa ja vatkatessa Petroniuksen silkinpehmeydestä kuuluisaa hipiää. Kenties Petroniuksen elämäntyyli oli Rooman mittakaavassa normaali ja hänen parodiansa Trimalkiosta puri erityisesti niihin, jotka vetivät luksuselämän ihan yli. Tarkkanäköinen satiiri on edelleen ajankohtainen, sillä aina on joukossamme niitä, jotka haluaisivat olla jotain hienompaa ja näyttäytymishalussaan tekevät oikeastaan itsestään pelkästään naurettavia.

Titus Petronius ei hänkään säästynyt keisari Neron epäsuosiolta. Hallitsija määräsi hänet tekemään itsemurhan, mutta antoi sentään entisen hovimiehensä itse valita, millä tavalla päivänsä päättäisi. Kerrotaan, että hyvän illallisen päätteeksi Petronius valutti hitaasti veren pois laskimoistaan ja kuoli lähimpien ystäviensä läsnä ollessa.

Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon

Niccolò Ammanitin teosta Juhla alkakoon ei voi lukea vertaamatta sitä Trimalkion pitoihin. Ammaniti näyttää lukijalle kuvan nyky-Italiasta, joka on yhtä räikeän eriarvoinen ja julkean pröystäilevä kuin Petroniuksen parodiassa 2000 vuoden takaa. Petronius ei satiiriaan kirjoittaessa vielä osannut aavistaa Rooman paloa tai valtakunnan tuhoa, mutta Ammaniti sen sijaan tiesi, mihin suuruus aikanaan päättyi. Veriseksi yltyvän tarinansa lopussa Ammaniti vyöryttää kaiken ylle tuhoavan vedenpaisumuksen, jonka jälkeen Rooma voi taas nousta - tai sitten vajota entistä syvemmälle.

Ammanitin kirjan henkilögalleria on hilpeän omalaatuinen. Nelihenkiseksi kutistunut epätoivoinen saatananpalvojalahko laatii suunnitelmaa, joka sinkauttaisi heidät kertalaakista Italian satanistiporukoiden kärkikaartiin. Öykkärimäinen itseään täynnä oleva kirjailija Fabrizio Cipa iskee naisia minkä ehtii ja patsastelee ärsyyntyneenä julkisuudessa. Salaperäinen miljonääri Sasá Chiatti rakentaa valtavan roomalaisen puistonsa ympärille muuria ja suunnittelee järjestävänsä siellä sellaiset juhlat, joita ei kuuna päivänä ole aikaisemmin nähty. Aivan kuin Petroniuksen kirjassa porsasteleva Trimalkio.

Näissä Sasá Chiattin makaabereissa juhlissa kietoutuvat yhteen saatananpalvojalahkon jäsenet sekä kirjallisen inspiraationsa hukannut naistenmies Cipa. Suomalaislukijaa ilahduttaa törmätä juhlien tiimellyksessä myös omiin maanmiehiinsä: puistoalueella pitää majaansa myös pelätty ja kumouksellinen suomalaisten (!) metsurien ryhmittymä.

Juhla alkakoon on samaan aikaan sekä vetävä ja varsin hauska juoniromaani että terävän yhteiskuntakriittinen tutkielma nyky-Italiasta. Ammanitin yhteiskuntakriittisyys ei kuitenkaan ole haudanvakavaa, vaan tuntuu siltä, että kirjailija on kirjoittanut teostaan kieli poskessa. Asemoimalla teoksensa Trimalkion pitojen rinnalle hän tulee kenties sanoneeksi lukijalle: ei mitään uutta Italian auringon alla.

Melania G. Mazzucco: Täydellinen päivä

Melania G. Mazzuccon Täydellinen päivä alkaa rikoksesta. Poliisipartio saa yöllä hälytyksen via Carlo Albertolle Rooman keskustan liepeille. Naapuri on ilmoittanut, että viereisestä asunnosta on kuulunut outoja tömähdyksiä ja huutoa. Poliisien löydettyä perille oven raosta kurkisteleva naapuri vakuuttaa kuulleensa myös laukauksia. Poliisit jäävät odottamaan apuvoimia, mutta vanhempi konstaapeli vaistoaa, ettei kiirettä enää ole.

Sitten Mazzucco heilauttaa ajan 24 tuntia taaksepäin ja tutustuttaa lukijan Antonioon, tuskaiseen ja katkeroituneeseen mieheen, joka kyttää entistä vaimoaan Emmaa. Emmaan, joka on paennut lapsineen väkivaltaista miestään ja koettaa tehdä parhaansa selviytyäkseen päivästä toiseen. Elioon, viisikymppiseen kansanedustajaan, joka kärvistelee avioliitossaan ja pelkää uransa päättymistä. Majaan, edellisen kopeaan ja yhtä tyytymättömään nuoreen vaimoon sekä näiden kahden perheen lapsiin. Tunti tunnilta, luku luvulta Mazzucco kiristää jännitystä ja pakottaa lukijan lähestymään kanssaan via Carlo Albertin asuntoa. Ja kun lukija tajuaa, mitä tulee tapahtumaan, tekisi mieli huutaa kirjailijalle: Ei! Ei Häntä!

Ikuinen Rooma on Täydellisessä päivässä edelleen voittajien julma kaupunki, vaikka gladiaattoritaistelujen verisistä ajoista on kulunut vuosituhansia. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on syvä ja ylittämätön, mutta ihmisten ongelmat silti molemmilla puolilla samat. Rakkaudettomuuden ja katkeruuden kierre kääntävät katseen omaan napaan, jota liikaa tuijottaessa unohtaa katsoa ympärilleen.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Voisi helposti ajatella, että jännitysromaanissa miljöökin olisi karmiva tai ainakin vähän pelottava. Hieman yllättävästi ikuinen kaupunki näyttää myös parhaita puoliaan tässä jännitysgenreen kuuluvassa Vera Valan romaanissa. Pinnaltaan Rooma on houkutteleva, historian kuorruttama karamelli ja juuri niin ihastuttava kun matkailuoppaiden sivuilla kerrotaan. Makean kuoren alta paljastuu kuitenkin tummaa ja väkevää salmiakkijauhetta, eikä Rooma todellakaan ole pelkkiä iltavalaistuksessa elegantteina hohtavia palatseja ja hurmaavia trattorioita.

Valan sankaritar, yksityisetsivä Arianna de Bellis, joutuu tässä kirjasarjan toisessa osassa mukaan kansainvälisten ympäristöaktivistien ja vallanhimoisten poliitikkojen juonitteluihin, eikä kenelläkään tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissaan. Parlamentaarikko Anna Lucarelli pyytää Ariannaa pitämään silmällä Lauraa, nuorempaa sisarpuoltaan, jonka pelkää olevan hengenvaarassa. Kun Laura sitten löytyy surmattuna, saa Arianna huomata, että yliopistomaailmassakin pinnan alla kuohuu ja totuus on ihmeellisempi kuin Arianna saattaa koskaan aavistaa.

Italiassa asuva suomalaiskirjailija Vera Vala tuntee italialaisen elämänmenon hyvine ja huonoine puolineen. Perhe on tärkeä ja verisiteet vahvoja. Samaan aikaan kaksinaismoralismi rehottaa ja sivusuhteita on yhdellä sun toisella. Demokraattinen yhteiskunta toimii jotenkuten pintatasolla, mutta mädännäisyys löyhähtää esiin heti kun vähän syvemmältä tonkii. Tässäkin kirjassa näyttää siltä, ettei mikään ole muuttunut 2000 vuodessa. Edelleen ikuisessa kaupungissa pärjäävät parhaiten ne, joilla on eniten ja huonoiten ne, joilla ei vieläkään ole mitään.