Arvosteleva kirjaluettelo – suorasukaista kirjallisuuskritiikkiä menneiltä ajoilta, osa 2: klassikoita tai sitten ei

Arvosteleva kirjaluettelo -artikkelien toisessa osassa ovat aiheena klassikot ja toisaalta ne kirjat, joita ei sellaisina muisteta syystä tai toisesta… Joukossa on myös palkittuja kirjailijoita, joiden (ainakaan kaikkia) kirjoja eivät ole kriitikot ymmärtäneet. Jotkut teokset eivät ole saaneet aikalaisilta kovin hyviä arvosteluja, mutta ovat myöhemmin nousseet klassikoiksi tai vähintään suureen kulttimaineeseen. Toiset kirjat puolestaan on unohdettu lähes täysin, eikä aika ole kullannut muistoja niiden kohdalla.

Osa 2: klassikoita tai sitten ei

Vladimir Nabokovin Lolitaa pidetään nykyään yleisesti yhtenä maailmankirjallisuuden klassikoista. Teoksen aihe oli kuitenkin aikalaisille liian arka, erikoinen ja skandaalinkäryiseksi mielletty. Tätä mieltä oli myös suomalaisten kirjastonhoitajien koulutuksen uranuurtaja, Arvostelevaan kirjaluetteloonkin monta arviota kirjoittanut Helle Kannila (AKL 2/1960):

Tätä melkoista huomiota sekä muualla että meillä herättänyttä romaania on varsin vaikea arvostella - vaikea yleisestikin ja varsinkin kirjastoon hankkimisen kannalta. Ei näet ole ilman muuta selvää, mitä tekijä on kirjallaan tarkoittanut ja kuinka se vaikuttaa lukijoihin.

[– –]

Tuskinpa teosta loppujen lopuksi voi pitää niin huomionarvoisena, että sitä kirjastoille olisi erityisesti suositeltava, vaan niissä tullaan jos halutaan hyvin toimeen ilman tällaista varmaan monenlaista harmia aiheuttavaa sensaatiokirjan maineen saanutta romaania. Tekijää edustamaan riittäisi käsitykseni mukaan hänen toinen suomennettu kirjansa, hauska Pnin.

Margaret Mitchellin Tuulen viemää on romanttisen kirjallisuuden klassikko ja tunnetaan tietenkin erityisesti elokuvana. Helle Kannila suhtautui kirjaan hieman varoen, ja vaikka piti sitä kirjastoon sopivana, ei suositellut sitä kuitenkaan nuorten ulottuville! (AKL 1937):

Maailman »menekkikirjat» näyttävät nykyään useinkin olevan siinä mielessä »vanhanaikaisia», että niissä tapahtuu paljon, esitellään perusteellisesti varsin suuren henkilömäärän kohtaloita jonkin runsaasti vaihtelua tarjoavan ajanjakson kuluessa.

[– –]

Ei se mikään syvällinen merkkiteos ole, mutta sen olojenkuvaus herättää jo omalaatuisuudellaan mielenkiintoa, sen henkilöt elävät: haluaa pian tietää, miten heidän sitten käy. Sopii hyvin kirjastoihin, ei kuitenkaan suositella niiden nuorisonosastoihin.

Nobel-palkitun kirjailija William Goldingin Kärpästen herralla on ollut suuri vaikutus erityisesti nuortenkirjallisuuteen ja poikakirjoihin, mutta varmasti myös aikuisten kirjallisuuden puolelle. Tämä teos sai varsin yleisesti aikalaisarvostelijoilta negatiivisen vastaanoton, eikä Kauko Kulan arvio ole tästä poikkeus (AKL 3/1961):

Kirjailijan tarkoituksena lienee osoittaa, kuinka ohut on sivistyksen kuori, ja kuinka ratkaisevasti yhteiskunnan laatu riippuu sen yksityisten jäsenten siveellisestä tasosta. Tässä perussanottavassa ja suunnitelmassa ei ole mitään vikaa, mutta kirjallinen toteutus on auttamattoman väritön ja innoton. Kirjailija ei kerta kaikkiaan ole saanut otetta aiheestaan. Poikien vuorosanat ovat aikuisen-jäykkiä, jopa teoreettisia. Ja tarinasta puuttuu viritystä ja voimaa. – Kirjastoissa tarpeeton.

Ian Flemingin kirjat ovat tuottaneet erään tunnetuimmista elokuvamaailman agenttihahmoista, James Bondin. Itse kirjoina näitä tarinoita ei kuitenkaan ole välttämättä arvostettu, kuten Veikko Junnilan Casino Royale -arviosta voi todeta (AKL 10/1963):

Tämä juttu tuntuu jo alkuun vastenmieliseltä. Agentti, joka sijoittaa poliittisesti ja vieraasta
maasta käsin johdetun ammattiliiton varoja bordelleihin tuloa tuottamaan, on sinänsä kelvoton lähtökohta.

[– –]

Fleming näyttää rakastavan kidutuskohtauksia, jotka eivät tunnu miellyttäviltä.

Jorge Amado on arvostettu brasilialainen kirjailija ja Dona Flor ja hänen kaksi aviomiestään hänen tunnetuimpia kirjojaan, teos on monille tuttu myös elokuvana. Risto Hannulakin arvosti Amadoa, mutta tästä teoksesta hän ei paljoa irti saanut (AKL 9/1987):

…enkä siksi oikein ymmärtänyt, miten pikku kaskusta oli ensin voitu kehitellä yli 400:ksi tiheään ladotuksi sivuksi paisunut romaani. Nyt tuon kirjan ponnistellen loppuun luettuani olen sitä mieltä, että ei olekaan voitu.

[– –]

semmoinen vanhan kunnon ajan romskun lukija, jolla ei ole mitään muuta kuin aikaa, saattaa tästä tarinankertomisen iloa pulppuavasta rönsyromaanista saada irti paljonkin, mutta omasta puolestani tunsin eksyneeni ulkopuolisena juoruseuraan, joka hilpeästi rupattelee itselleni uppo-oudoista ja sellaisiksi jäävistä ihmisistä.

Tšekkiläinen Pavel Kohout on monia palkintoja saanut näytelmä- ja proosakirjailija sekä runoilija, jonka teoksista joitakin on myös suomennettu. Hänen romaaninsa Hirttäjätär suomentamista (tai ehkä julkaisemista ylipäätään) kritisoi kuitenkin Risto Hannula (AKL 6/1979):

Kysymyksessä on äärimmäisen vastenmielinen, teloittamisen historialla ja sen käytännön yksityiskohdilla mässäilevä kirja, jonka tavoittelema julkea satiiri olisi vaatinut toteuttamistavakseen yhden terävän viillon, ei tämmöistä hidasta puukolla nävertämistä.

[– –]

…perustetta en moiselle pilkkomiselle löydä niin kuin en koko kirjan julkaisemisellekaan.

Salapoliisiromaaneja ei Mika Waltarin ensimmäisen Komisario Palmu -kirjan ilmestymisen aikoihin ilmeisesti hankittu kirjastoihin, vaan niitä taidettiin pitää liian viihteellisinä. Kuka murhasi rouva Skofin? -teoksen Helle Kannila kuitenkin armahti, vaikka hänkään ei teosta pelkästään ylistänyt, mutta piti sitä kuitenkin ”harmittomana” (AKL 1939):

Nokkela kirjailija on saanut sepitetyksi salapoliisiromaanin, joka puolustaa paikkansa alansa keskitasoa parempien joukossa kansainvälisestikin.

[– –]

Salapoliisiromaanit eivät yleensä kuulu kirjastoihin hankittaviin teoksiin, mutta tämän saattaa alansa merkittävänä kotimaisena saavutuksena ja itsessään harmittomana kertomuksena liittää, jos halutaan, suurehkojen kirjastojen kokoelmiin.

Timo K. Mukan esikoisromaani Maa on syntinen laulu kuuluu nykyään selkeästi kotimaisen kirjallisuuden kaanoniin, mutta aikalaiset näkivät asiat hieman toisin. Sirkka Sarkolan koko arvio ytimekkyydessään (AKL 10/1964):

Siitä olisi voinut tulla alkuvoimaisen väkevä balladi. Siinä piti tulla myös sensaatio. 19-vuotiaan, tosin lahjakkaan nuorukaisen käsissä mahtava aihe meni hajalle. Siitä ei tullut kunnolla kumpaakaan. – Ei kannata suinpäin mennä kirjastoon hankkimaan.

Eino Penttilän Varpuskellarista en sen sijaan ollut kuullut ennen kuin tähän arvioon törmätessäni. Sille voi olla syynsä. Teos on julkaistu omakustanteena 70-luvun lopulla ja Pertti Jokinen arvioi sitä näin (AKL 2/1979):

…hyvin lähellä huonointa koskaan Suomessa ilmestynyttä kirjaa. Kieli on samalla tasolla kuin peruskoulun ekaluokkalaisen ainevihko ja silloinkin oppilas on sanavarastoltaan ja oikeinkirjoitukseltaan keskiarvon alapuolella.

Allan Tamlander voitti ensimmäisellä romaanillaan Pullot WSOY:n romaanikilpailun 1965. Toinen romaani Vesitehtailijan ylösnousemus jäi hänen viimeisekseen, mikä saa miettimään, ovatkohan muutkin arvostelut olleet yhtä nuivia sen suhteen kuin Pertti Jokisen. Kirja ei saanut Jokiselta kovin kiittävää arviota, vaikka lopussa kuitenkin todettiin, että kyllä sen lukee (AKL 10/1972):

Sovinnaisen edistyksellinen ja monin paikoin toki hauskakin tämä lietteelle ja lipeälle haiseva inha tulevaisuudenkuva totalitaarisesta Saaste-Suomesta sentään on mutta samalla auttamattoman laiha, kritiikitön ja yksityiskohdissaan keksimällä keksitty.

Jussi Olkinuora julkaisi monta teosta Karistolta, mutta päätyi 70-luvun alussa hänkin omakustantamaan kirjojaan. Yksi näistä julkaisuista, Resu-Santeri, ei juuri arviossa kehuja kirvoittanut (AKL 4/1972):

Olkinuoran "kansankuvaus" on kouluesimerkki siitä, miten kirjailija ei saisi maailmaa tajuta ja miten hänen ei tulisi romaaniansa rakentaa.

[– –]

…kirjan joka ainoa henkilö on niin puheiltaan kuin ajatuksiltaan läpikotaisin mahdoton ja valheellinen…

Lopuksi suljettakoon ympyrä palaamalla artikkelien ensimmäisen osan viihdeteemaan. Vappu Karjalainen arvioi Annikki Kariniemen sota-aikaan sijoittuvaa historiallista romaania tavalla, josta saattaisi nousta varsinainen myrsky nykyaikana (AKL 1/1978):

Kariniemi kirjoittaa tässä, kuten eräissä aikaisemmissakin romaaneissaan, kovin tuntehikkaasti. Puitteet jo tietenkin yllyttävät isänmaalliseen ylisanailuun ja naiselliseen tunteiluun.

__________________________________________________________

Tuomas Aitonurmi / Kirjasampo

Ensimmäinen osa, jonka yhteydessä lisätietoa Arvostelevasta Kirjaluettelosta ja taustaa artikkeleille: Arvosteleva kirjaluettelo – suorasukaista kirjallisuuskritiikkiä menneiltä ajoilta, osa 1: viihdettä