Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Tuija Välipakka - Hyvä ja syvä maailma

Kirjailijaesittely
23.4.2012

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

”Tyttö istuu kentän laidalla betoniporsaan päällä / selässä kimmeltävät keijunsiivet, paljaat varpaat / hiertävät iltapäivää, ikävää joka voi puhjeta kukkaan tai kuihtua / niin kuin napista painamalla mikä tahansa.”’

”Leikki” runon alkusäkeissä tuntuu kiteytyvän jotain olennaista tamperelaisen kirjailijan Tuija Välipakan (s. 1967) tuotannosta. Karkeasti yksinkertaistaen: arjen ja elämän sattumanvaraisuuden keskellä elävä tyttö tai nainen, jossa on enemmän sisäistä voimaa kuin päällepäin huomaa ja jolla lopulta on kyky selviytyä vaikeuksistaan. Välipakan runokokoelmat (Lasimorsian 2003, Klovnin pelko 2010) ja romaanit (Härkätanssija 2004 , Maailman vahvin tyttö 2007) kuvaavat naisten ja tyttöjen elämää eri näkökulmista. Aistillisuus, äitiys, rakkaus, hylätyksi tuleminen, pelko ja selviäminen ovat teemoja, jotka nousevat kirjailijan tuotannossa vahvasti esiin. Tietoteos Sata tapaa tappaa sielu (2007) käsittelee narsismia.

1. Mikä oli ensimmäinen tekstisi ja mikä sai sinut haluamaan kirjailijaksi?

Mietin varhaisinta muistoani kirjoittamisesta. Se on aika surullinen. Istun olohuoneen ruokapöydän ääressä, pöytä on pyöreä, keskellä on äidin virkkaama kalastajalankainen liina, nuokkulehtinen kukka ruukussaan. On syksy. Olen ehkä kahdeksan vuotta. Minulla on viivapaperivihko, pitäisi kirjoittaa kesäloma viivojen väliin, pyöreitä kauniita kirjaimia, en keksi mitään. Äiti tiskaa keittiössä, kuulen astioiden lyövän kiivaasti yhteen. Vastustan kirjoittamista koko ruumiillani, vatsaan sattuu ja varpaisiin, potkin tuolin jalkaa. Kynä kädessä on nokkosen varsi, puren sen päätä. Ajattelen kesää. Kesällä isä osti mökille kanootin, se oli punainen intiaanikanootti, kiikkerä ja halukas syviin vesiin ja vain minun! Melan isä veisti puusta. Ei haitannut vaikka se oli painava, jaksoin kyllä. Lokit kirskuivat kun niiden pesiä lähestyi kaislikossa, siipisulista jäi valkoisia vanoja taivaalle kuin hätäistä kirjoitusta, järvi oli auki silitetty karamellipaperi. Äiti huutaa keittiöstä, joko on valmista. En näe mutta tiedän, että hänellä on keltaiset kumihansikkaat, keltaiset kuin pyyhekumi joka syö sanat, ja äänessä viemäriin valuva huuhteluvesi. Minua itkettää. Viivat ovat kireät eikä niiden väliin mahdu se, miten ruumis veden pinnalla liukuessaan seuraa päätä ja kesä on sen sisällä kuin keltuainen lokinmunassa. Äiti kuivaa käsiä pyyhkeeseen, huokaisee, jää seisomaan selän taakse. Paperilla käsieni pimeän taivaan alla lukee: ”Kesällä oltiin mökillä. Kanootilla ei saa meloa saaren taakse. LOPPU.”

En muista, milloin aloin kirjoittaa paperille vapautuneemmin. Kirjoitin kauan pääni sisällä. Näin kuvia kuin maailma olisi kuvakirja ja minun tehtäväni laatia siihen tekstitys. Koin vaikeana sen, että sanat vain viittasivat asioihin, olivat ikään kuin kylttejä. Jos sanoin puu, se ei millään kattanut sitä humisevaa, valoa oksillaan kantavaa jättiläistä joka päivisin koristi oksansa linnuin ja öisin kysyi lupaa tulla todellisuuteeni naputtamalla ikkunaani paljain sormin. Koen yhä että oma runouteni perustuu vankemmin kuvaan kuin kieleen vaikka sen ilmiasu on kielellinen.

12-vuotiaana kirjoitin käsin suurille ruutupaperiarkeille 200-sivuisen ”hevoskirjan” Merja Jalon sekä Viisikon hengessä. Siinä oli poneja, hevosia, teini-ihastusta, jännitystä ja hurja poninkaappaus. Tämä tekele on tallella ja olen joskus huvittanut itseäni lukemalla sen lapsille. Hiukan myöhemmin aloin kirjoittaa runoja. Kuljin paljon metsissä, istuskelin kannonnokalla, kivillä tai puussa ja kirjoitin. Olin sellainen keijun ja peikon risteytys. Olen vasta aikuisen ymmärtänyt, että olin aika yksinäinen. Harrastin paljon liikuntaa ja luulin kuuluvani porukkaan mutta koin erilaisuutta, jota en silloin ymmärtänyt. Tässä erilaisuuden kohdassa minua asui kirjoittajaminä, se joka yritti selittää maailmaa sanoiksi ja halusi ympäröidä itsensä kieleen.

Äiti luki minulle valtavan paljon. Sittenkin kun osasin lukea itse, nautin kuuntelemisesta suuresti. Ääneen luetussa tarinassa kuulija ikään kuin autetaan tarinan sisään, osaksi sitä. Vaatii luottamusta olla pelkän kuulon varassa kuin pimeässä.

En muista lasten kirjastokortin ikärajaa mutta sen muistan, että vein salaa isosiskoni kortin saadakseni lainata aikuistenosaston kirjoja. Olin jo ahminut lasten- ja nuortenosastolta kaiken mahdollisen. Jossakin niiden hyllyjen välissä kypsyi varmuus siitä, että sanojen maailma on syvä ja hyvä ja haluan sen olevan suuri osa elämääni.

2. Miten lyriikan ja proosan kirjoittaminen eroavat toisistaan?

Ihan konkreettinen ero omassa kirjoitustapahtumassani on se, että proosaa kirjoitan koneella mutta lyriikkaa aina käsin, usein liikkeessä, kävellessä, autoillessa (liikennevaloissa!) tai kassajonoissa sekä aikanaan, kun minulla oli oma hevonen myös ratsastaessa (kunnes mätkähdin maahan). Käsi ja kynä tuntevat rytmin. Kädessä on hengityksen virta. Kynällä kirjoitettu sana on kuin hyvin piirretty eläin, sen asettumista runoon voi katsella rauhassa. Runo itsessään on alati liikkuva kuva, valmis vasta lukijan mielessä. Prosessin aikana pyrinkin lähinnä vastaanottoon ja liikkeen sallimiseen, epävarmuuden hyväksyntään ja keskeneräisyyden sietoon – runossa olemiseen.

Proosan tarinallisuus ja tarinan omat lait vievät sitä määrättyyn suuntaansa, muta runon alkuasetelmaa hallitsee kaaos. On paljon kuvia, ääniä, on kieli ja siinä oleminen. Polkuja. Metsästystä. Odotusta. Ruumiilla kuuntelua. Yksin oloa, tilaa ja aikaa. Mihin tahansa aiheeseen tulo käy pitkien assosiaatioketjujen kautta. Ei voi olla metsässä kulkematta metsän läpi. Ajattelen, että proosa on eteenpäin kulkevaa, jonkinlaisen matkan tarjoavaa kieltä. Runo taas on piiriinsä sulkevaa, omaa särkymäänsä ja sitä kautta kasvuaan odottavaa kirjallisuutta.

3. Vuonna 2010 ilmestyneen runokokoelmasi Klovnin pelko näyttämönä on sirkus. Mikä sai katsomaan sirkusmaailmaa runon läpi?

Lapsena minulla oli hyvin kahtiajakautunut suhde sirkukseen. Toisaalta sen jännittävä ja värikylläinen, yllätyksiä tuottava maailma kiehtoi, toisaalta myötäpelko esimerkiksi trapetsitaiteilijan hypyn halkoessa tyhjää ilmaa oli melkein liikaa kestettäväksi. Sirkus muotoutui synonyymiksi sekä ilolle että elämän pelottavalle, kätketylle puolelle. Klovnin pelko –kokoelma lähti liikkeelle kahdesta suunnasta. Ensinnäkin pelon kokemuksista. Pintatasolla sirkus antaa oivan areenan tämän tarkastelulle – sirkustaiteilijat kertovat, että sirkus on esiintymisestä toiseen juuri pelon tunteen voittamista. Tämän lisäksi minua kiinnosti peruskuvioiden, ympyrän ja viivan sekä perustunteiden ilon, surun, pelon ja aggression tutkiminen ja kohtaaminen. Sirkuksen muoto on pystysuora ilmatila eli viiva ja ympyräkehä, kehä merkitsee myös täydellistä Jumalaa, ja jumalan kuvina me olemme itse koko ajan oman elämämme kehässä. Ympyrällä ja viivalla saadaan aikaan monimutkaisia kuvioita mutta kun ne puretaan yksinkertaisiin peruselementteihin, ilmennetään kaiken olevaisen palautumista Jumalaan, yhtenäisyyden ja ykseyden tarvetta.

Usein sanotaan, että elämä on yhtä sirkusta. Sirkusesitystä katsotaan yhdessä ja esitys on periaatteessa sama kaikille mutta elämänsirkuksen edessä katsoja on yksin ja valitsee suunnan johon katsoo. Yhteistä on rytmillisyys: sirkuksen elementtien toistuvuus, ohjelmanumerot, ohjelmanvälit, väliaika sekä elämäämme rytmittävät vuodenkierto, kuukausi, viikko, päivä, muistot. Sirkus on aikaan ja paikkaan sidottu esitys, kehässä kiinni pysyvä, kehään monin tavoin sidottu niin kuin ihminen itseensä. Sirkuksen toistuva ohjelmarakenne aiheuttaa tietyn odotusarvon, joka luo katsojalle turvallisuuden tunteen. Samalla kuitenkin ohjelmien sisällä pyritään koko ajan rikkomaan katsojan odotusarvo eli yllättämään. Samalla tavalla sitoudumme rutiineihimme mutta kaipaamme vaihtelua.

Teos tarjoaa ainakin kahta lukutapaa. Lukija voi lähteä sirkuksen mukaan ja kulkea kaupungista toiseen, katsoa ohimennen sivunäytökset (ne olivat tärkeä osa sirkuksen kokonaisohjelmaa) ja uskoa sirkuksen illuusioon. Toisaalta hän voi nousta kehään, katsoa katsojiin päin ja nähdä miten se, mikä peitetään, muuttuu näkyväksi, pohtia ruumiin ja minuuden sekä ruumiin ja tilan suhteita. Kirjoittaessa etsin paljastamisen ja peittämisen hetkiä, pelon rajapintoja, murtumia todellisuuden ja runon itsensä sisällä.

4. Esikoiskokoelmasi Lasimorsiamen myyteistä ja aistillisuudesta sekä Härkätanssija-romaanin nuoren naisen miesten raamittaman elämän kuvauksesta on pitkä harppaus Maailman vahvimpaan tyttöön, jossa sukellat alaikäisten, kaltoin kohdeltujen, unohdettujen ja hylättyjen tyttöjen maailmaan ja keskinäiseen huolenpitoon. Aiotko kirjoittaa myöhemmin myös keski-ikäisistä ja vanhoista naisista?

Kysyin kerran eräältä kollegalta, minkä seikan tai laadun hän katsoisi yhdistävän teoksiani. Hän vastasi, että se on vimma. Tinkimätön syvyyden ja pohjan etsintä? Kaikki aiheeni ovat kieltämättä olleet hiukan hymyttömiä ja niissä näkyy haluni leikata ihmismieli auki.

En tiedä, mistä aion kirjoittaa vielä. Niin klisee kuin se onkin, aiheet valitsevat minut, ei toisinpäin. Se on jokin joka leijuu ilmassa kuin loppukesän ensimmäinen keltainen lehti. Et odota sitä, äkisti se vain on siinä ja vie kaiken huomion. Uskon intuitioon, uskon mielen auki pitämisen tärkeyteen. Minulla on hassu tapa aamulenkillä koirieni kanssa: en käänny kotiinpäin ennen kuin olen nähnyt, kuullut tai vastaanottanut jotakin minkä haluan kirjoittaa ylös. En halua vatvoa lenkillä menneitä ja tulevia vaan kuunnella maailmaa. Aihe, joka haluaa tulla käsitellyksi, ilmestyy eteen aina uudelleen.

Niin, ja vanha nainenhan minulla oli Maailman vahvin tyttö romaanissani aika merkittävässäkin osassa. Naapurin Helga-mummo oli pienen Auran, seitsenvuotiaan päähenkilöni, tuki ja turva. Ympärilläni on ollut lapsuudesta lähtien vahvoja naisia, Helgan hahmossa on muistumia heistä.

5. Olet vetänyt monia nuorten liikunta- ja kirjoitusprojekteja. Millaisia kirjoitusprojektit ovat olleet?

Olen vetänyt kirjoituskursseja ja –pajoja, tehnyt kouluvierailuja ja muutama vuosi sitten ohjasin Mankkaan koululla Espoossa Slämärit–lavarunoprojektin. Teimme koko luokan kanssa runoesityksen, jolla kilpailtiin Slämärit-lavarunokilpailussa. Kursseilla on kirjoitettu pelosta ja vihasta novelleja, pohdittu erilaisten teksti- ja kuva-aineistojen yhdistämistä omaan ajatteluun, syöty säilöttyä inkivääriä ja tutkittu aisteja, kävelty kivimurskalla ja kohdattu tyhjän paperin pelko, kaikenlaista mukavaa ja uutta.

Mieleenpainuva oli myös suunnittelemani ja Pirkanmaan taidetoimikunnan rahoittama taiteita yhdistävä projekti kulttuuritarjonnan ulkopuolelle jääville perhetukikeskusnuorille. Maailman paras paikka –projektissa kuljetimme kuvataiteilija Hannamari Matikaisen kanssa kaksitoista huostaanotettua nuorta itse valitsemaansa ”maailman parhaaseen paikkaan”, esimerkiksi lapsuuspuistoon, järven rannalle, omaan huoneeseen jne. Nuori valokuvasi Hannamarin ohjauksessa paikan, työsti kuvan kuvankäsittelyohjelmalla ja minä ohjasin kuvan oheen kirjoitettavan runon synnyssä. Näistä nuorten kuvista ja runoista koottiin nettiin kalenteri Maailman paras paikka. Tapaamisiini nuorten kanssa liittyi monia koskettavia hetkiä.

6. Mikä saa toimimaan nuorten parissa?

Nuorten suoruus, into ja valmius tarttua hetkeen. Nuoret osaavat myös nähdä todellisuuden ilman ennakkoluuloja, ilman todellisuuden ja itsen väliin työntyviä vanhoja kaavoja. Sekä tietysti halu ojentaa iloa ja valoa ja kulttuurin parantavaa voimaa eteenpäin. Kulttuuri estää syrjäytymistä ja tarjoaa onnistumisen kokemuksia. Nämä kokemukset puolestaan auttavat koulutyöhön sitoutumista sekä itsetunnon kehitystä. Olen tavannut valtavan paljon ihania nuoria. Erilaiset projektit antavat mahdollisuuden todelliselle kohtaamiselle. Niin kauan kuin kohdataan, on toivoa, puolin ja toisin. 

 

Haastattelukysymykset: Tuija Lassila

 

Viimeksi päivitetty 22.8.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 16.12.2011