Essi Tammimaa

Kirjailijaesittely
16.12.2011
Toimitukselta: Teos | Kirjailija | Teema

Essi Tammimaa (s. 1981) on syntynyt Itä-Helsingissä ja asuu nykyään Lahdessa puolisonsa kanssa. Hän on kirjailija, äidinkielen opettaja ja vapaa toimittaja. Omien sanojensa mukaan hän on ” suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri, josta on äärimmäisen hassua, että ihmiset vielä 2000-luvullakin kysyvät:
”Miksi päähenkilösi ovat naisia?”

Hän pitää ompelusta ja ei pidä muunmuassa mansikka-aromista.

Tammimaa on kirjoittanut runoja, novelleja ja kritiikkiä ja leikkinyt käsitetaiteen kanssa. Hän on myös julkaissut kaksi romaania, joista uusimmasta Paljain käsin (2011) hän puhuu YLEn Aamun kirjassa täällä.

Sanat jäävät iholle

Essi Tammimaan kieli tarttuu iholle ja antaa sanoille muodon ja maun. Tammimaan kielenkäyttö on välillä melkein runomuotoista. Välillä kieli vetää, soljuu, tarttuu lukijaa tiukasti kiinni. Teksti on rikasta ja moniulotteista.

Tammimaan esikoisromaani Ilmestys (2007) kertoo Johannan ja Sanjan tarinan. Kirja on rakkaustarina, joka pohtii myös ruumiillisuutta. Johanna näkee maailman sanojen kautta. Sanja elää ruumiistaan, tuntee ja näkee maailman ruumiinsa läpi. Tanssin jumaluus vaihtuu arkipäivään, rahaongelmiin ja puhumattomuuteen. Miten sanat ja ruumis voivat kohdata?

Hän nousee sulavasti päkiöilleen, honkauttaa lantioltaan kahdeksikon, kädet kohoavat hetkeksi niin kevyiksi ilmaan, ihme. Sitten taas kontraposto. Katse. ”

Paljain käsin kertoo sukupolvien naisten tarinan kerroksittain sodasta tähän päivään. Romaani pohtii kuinka pitkälle sukupolvien painolasti kantautuu nykypäivään. Kertojanääni ,Varpu, miettii minne äidinäiti katosi. Varpu ja hänen siskonsa kantavat mukanaan menneisyyttään, joka avautuu lukijalle pala palalta. Sota ja sen palanneet ja palaamattoneet miehet ovat jättäneet jälkensä myös nykypäivään. Tammimaa avaa sodan kokemusta ja psykohistoriaa naisten kautta.    

Tyttö ja korkea kirjapino

Essi Tammimaa varasi aikaa kiireisestä aikataulustaan ja vastasi muutamaan kysymykseen sähköpostitse.

Kirjasi Paljain käsin kertoo sukupolvien yli naisten tarinaa, joihin sota myös vaikutti. Mistä idea sai alkunsa? Miksi halusit kirjoittaa juuri heidän tarinansa?

Minua on paljon mietityttänyt se, kuinka paljon menneiden sukupolvien taakat tarttuvat uusille sukupolville. Mietin omia toisia ja itseäni rajoittavia keinojani selvitä elämässä ja sitä, kuinka moni tavoista tuntuu kantautuvan kuiskeena sukupolvien takaa. Paljon on puhuttu sodan jättämästä traumasta Suomen miehiin. Vähemmän on puhuttu siitä, minkälaista taakkaa naiset jäivät kantamaan yrittäessään paikata sodan tekemää luodinreikää miesten rinnassa. Kirjassa tein tutkimusmatkan menneeseen ja jäljitin perintöä, joka meille on jätetty. Yritin selvittää, kuinka siitä voisi irrottautua ja alkaa elää kokonaisemmin, terveemmin. 

Halusin myös puhua sisaruuden ja naissukulaisten tärkeydestä, koska minun kokemukseni maailmasta on sellainen, että juuri naiset pitävät perhettä kasassa, maailmaa toiminnassa ja lopulta auttavat suosta myös ne (myös miehet), jotka sinne lankeavat. Silti suvun nimi tulee miehiltä, ja menneiden polvien äitejä on vaikea jäljittää aikakirjoista, vaikka heidän tekojensa ja sanojensa jäljet ovat meidän teoissamme, yksin pärjäämisessämme, varovaisuudessamme, läheisten kannattelemisessamme joka päivä. 

Toinen tärkeä aiheeni tuli mukaan väistämättömänä totuutena: naisten kohtalon on aina historiassa määrittänyt yksi asia - hedelmällisyys. Juuri naisten seksuaalisuutta on pitänyt sen takia rajoittaa, juuri heidät on vääristä valinnoista ja hairahduksista tuomittu ikuiseen kadotukseen, väkivaltaiseen hirmuliittoon tai aiemmin yhteiskunnan ulkopuolelle tuupatun yksinhuoltajan raadolliseen kohtaloon. Kelvottomia, mahoja, naisia taas oli luvallista hylätä epäkelpoina. Vastuu lisääntymisestä on aina ollut naisten kannettavissa, ja halusin tutkia, kuinka tilanne on muuttunut - vai onko se. Miksi taakkaa kannattelevat yksin naiset? Kuinka yhteiskuntamme on siihen ohjannut ja miten rajoittavat mies- ja naiskuva tai sotaan kadonnut toinen sukupuoli tekivät sen todeksi? Miten käy, jos nainen kieltäytyy kantamasta äitiyden taakkaa tai on siihen kykenemätön? Pystyyko naiskuvan rakentamaan uusiksi - ja mieskuvan sen ohella? 

Tässä romaanissa ehkä ei vielä päästä mieskuvan avautumiseen, mutta aikeeni on kirjoittaa siitä seuraavassa kirjassani, sillä sukupuolet, niiden synnyttämät odotukset ja toimintatavat elävät vain suhteessa toisiinsa.

Kielesi tulee iholle ja on hyvin fyysistä. Miten suhtaudut kieleen ja sanoihin?

Rakastan suomen kieltä. Sen ilmaisuvoima on vailla vertaa. On mahtavaa huomata, kuinka voi löytää muistuttavuuksien kautta sanoja, joissa tuntuu olevan täydellinen järki - ainakin minun maailmankokemukseni mukaan. Kun kirjoitan, yritän päästä mahdollisimman lähelle hetkeä ja kokemusta, josta yritän kirjoittaa. Haeskelen sen tuntua ja kuulostavuutta, jotta lukijakin pääsisi asteen lähemmäs tapahtumia. Kirjallisuus on usein niin läpeensä mietittyä ja analysoitua jo valmiiksi: Onko mielekästä kertoa vain ykskantaan, että "Inari on vihainen", kun voi kertoa, kuinka vihaisuus näkyy tilanteessa ja henkilön ruumiissa ja tunnoissa? Jokainen voi sitten täyttää tunteen ja sen syvyyden itse. Uskon, että leikittelevän kielen parissa lukija pääsee vaikuttamaan lukukokemukseensa ja tapahtumien tulkintaan enemmän. Se on myös päämääräni.

Niin monet asiat ja kokemukset ovat jääneet sanoittamatta, kun suomalaisen kirjallisuuden perinne kääntyi Aleksis Kiven ja Väinö Linnan riemastuttavan runsaasta proosasta halkopinokirjallisuudeksi, jossa yksinkertaisuus ja auki selittäminen on kultaa. Kieli on vapautettava, jotta se voisi taas koskettaa lukijoita. Ei ole mitään syytä sille, että kaikki kirjailijat käyttävät tismalleen samoja sanoja. Sitä varten arkikeskustelu jo on. Emme myöskään saa nuoriamme intoutumaan kielestä, jos emme saa heitä huomaamaan, kuinka runsasta se voi olla. Kaikille jotain. Kaikilla myös on kyky luovaan kielenkäyttöön ja sen tulkitsemiseen, useimmilta puuttuu vain uskallus ja itseluottamus. 

Kirjoitat, ettet pidä kirjallisuuskritiikin ja -keskustelun tarjoamasta kirjallisuuskuvasta. Koetko sen yksipuoliseksi? Mitkä ovat ajatuksesi aiheesta?

Kirjallisuuskritiikkimme keskittyy kovin paljon juoneen ja jää keskustelemaan vain tekstin aiheista, joissa se pyrkii hakemaan yhtymäkohtia kirjailijan omasta elämästä. Pidän itse laadukkaan kirjallisuuden merkkinä sitä, kuinka tarina on kudottu - vaikka en itse tarinasta tai sen henkilöistä (tai heidän ajatuksistaan!) pitäisikään. Minusta on innostavaa etsiä erilaisia viittauskohtia ja pohtia esitettyjä ihmiskuvia, mutta erityisesti suhtaudun vakavasti kirjallisuuden käsityöluonteeseen. Jos tekstin pinta on kökkelöä, menee kokemus minulta kokonaan pilalle. Sehän on juuri se kirjallisuuden ruumiillinen osuus - ainoa yhteys lukijaan! Kirjailijan tehtävä on minun mielestäni olla kielen ammattilainen. Tekstiä tehdään tismalleen samalla mentaliteetilla kuin hyvin tarkkaa pitsinnypräystä tai kuvioiden loukutusta. Taika on siinä, että näkee uudestaan ja uudestaan johtotähtensä ja pystyy muuntautumaan tekstinsä ja sanomansa vaatimalla tavalla. Tarkoitan tietysti kielellisesti.  

Olen myös paljon opettajana miettinyt negatiivisten asioiden etsimisen hyödykkyyttä. Puututaan siihen, mitä "puuttuu", ei siihen, mitä tarjotaan. Henkilökohtaisen mielipiteen yleistäminen tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus kirjallisuuskeskustelussamme; niin kuin Tommi Melender viisaasti blogissaan Antiaikalainen kirjoitti: "Nykyään on ihan luvallista sanoa, (kritiikissä) että ei pidä Madame Bovarysta, koska ei voi sietää sen päähenkilöä." Entä kirjallisuuden arvot - kieli, ilmaisuvoima, ajankuvan tarkkuus, sen tarjoamien samastumis- ja rinnastumiskohtien laaja kirjo, rakenteen taidokkuus, allegoriat? Tuntuu vain niin kovin yksiulotteiselta hakea merkitystä sieltä, missä sitä on kaikista vähiten. Tarkoitus on, että kirjallisuutta tulkitaan - sitä ei ole otettava kirjaimellisesti!

Lisäksi olen huomannut, että monia kriitikoita hämmentänyt "liian vaikea" kieli uppoaa muun muassa oppilaideni ikäisiin lukijoihin - kuten myös tätieni ikäisiin - ja se herättää minussa kummastusta. Miksi kirjallisuuden ja kritiikin ammattilaisella olisi kielen kanssa vaikeampaa kuin yläasteikäisellä lukijalla? Onko kielellä leikitteleminen tässä asenneilmapiirissä jotenkin anarkistista - ja miten ihmeessä niin voi olla täällä tuhansien runoilijoiden maassa?

Mikä on suhteesi kirjastoon?

Olen aina ollut intohimoinen kirjaston käyttäjä. Pienenä äiti näki paljon vaivaa, että alkaisin lukea: hän vei meitä siskoksia kirjastoon, etsi kirjoja, joista voisin kiinnostua ja innosti kaikin puolin lukemisen pariin. Ihan pienenä en suostunut edes kirtsua (kirjevihkoa) kirjoittamaan. Vastaukseni kaverien pyyntöön oli, että minulla on parempaakin tekemistä. Elämistä - ei kirjoittamista. Lopulta äiti kuitenkin sai minut koukkuun Vihreä varis -kirjasarjan lyhyillä nuortenkirjoilla, jotka jaksoin lukea, koska ne eivät olleet liian vaativia. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän sisältöä ja pian ahmin koko nuorten osaston. 

Kellokosken kirjaston virkailija kuulemma minut vieläkin muistaa; asuimme siellä ala-asteen alkupuolelta yläasteelle. Olin se tyttö, joka lähti kirjastosta aina niin korkean kirjapinon kanssa, että ne eivät olleet pysyä pystyssä. Kotimatka oli lyhyt, mutta muistutti huomattavasti akrobatiarataa.

Miten kevätpäiväsi etenevät?

Olen älyttömän kiireinen ihanien oppilaideni kevätopetuksen kanssa. Viimeinen rutistus on alkanut. Sen lisäksi valmistelen näyttelyä elokuuksi Galleria Gjutarsiin, johon tulee tekemäni lastenkirjan teksti ja sen pohjalta tehtyjä taidegrafiikkoja Aino Jääskeläiseltä ja Kaisa Kontiolta. Lisäksi työstän kolmatta romaaniani - lähinnä ajatuksen tasolla, koska kiire on aikamoinen - ja suunnittelen näytelmäkäsikirjoituksen tekemistä Paljain käsin -romaanista. Innostava ja varsin kiihkeä kevät tämä on - mutta eipä tässä kirjailijan ammatissa koskaan toimetonna ehdi olla.

Sanojen aika kiittää kirjailijaa runsaista vastauksista ja toivoo kirjailijalle luomisvoimaista kevättä!

- Milli Mäntynen -

 

Viimeksi päivitetty 18.4.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 16.12.2011

Toimitukselta