Jukka M. Heikkilä herättää eloon antiikin ajan

Jukka M. Heikkilä on julkaissut kuusi historiallista romaania. Hänen kirjailijanuransa käynnistyi WSOY:n julkaisemilla romaaneilla Merikonsuli (1995) ja Tyranni (1997). Sen jälkeen Heikkilä on julkaissut Kariston kustantamina romaanit Antigonos, jumalten poika (2000), Arkhimedes syrakusalainen (2003), Augustuksen kisat (2006) ja Germania (2008). Huhtikuussa 2011 ilmestyy hänen seitsemäs romaaninsa Karthago, joka voitti Kariston kirjoituskilpailun kolmannen palkinnon.

Historiallisten romaanien kirjoittajia on Suomessa monia, mutta Heikkilän romaanien aikakausi on poikkeuksellinen: hän on sijoittanut kaikki teoksensa antiikin ajan maailmaan. Vain muutama suomalainen nykykirjailija on uskaltautunut yhtä kauaksi historiaan, ja antiikin ajalle sijoittuvien romaanien määrässä Heikkilälle vetänee vertoja vain itse Mika Waltari. Se on melkoinen saavutus kirjailijalle, joka laatii romaaneja päätyönsä ohella.

Heikkilä liikkuu romaaneissaan sujuvasti yli 300 vuoden aikajänteellä monissa maissa. Romaaneissa Merikonsuli, Augustuksen kisat ja Germania päähenkilöt ovat roomalaisia ja roomalainen näkökulma on hallitseva, joskin Germanian tapahtumat sijoittuvat pääasiassa villiin Germaniaan, josta vain pieni osa on Rooman hallinnassa. Teoksissa Tyranni ja Arkhimedes syrakusalainen Syrakusan kaupunki on tärkeässä roolissa, vaikka jälkimmäisessä teoksessa kuvataan myös paljon hellenistisen ajan Egyptiä kirjan syrakusalaisen nimihenkilön silmin. Antigonos, jumalten poika on Heikkilän romaaneista ajallisesti kaukaisin ja sijoittuu Aleksanteri Suuran valtakauden jälkeiseen Kreikkaan ja Aasiaan päähenkilöinään helleenejä. Karthago nostaa tuon Rooman kanssa kilpailleen ja useissa Heikkilän romaaneissa vilahtavan valtion pääosaan.

Historiallisia henkilöitä

Heikkilän päähenkilöt ovat yleensä sotilaita tai oppineita. Hahmot eivät juuri pysty yhdistämään näitä kahta roolia, mutta useissa kirjoissa syntyy jännitettä siitä, että päähahmoista toinen on kokenut mutta oppimaton sotilas ja toinen puolestaan sodassa avuton kirjanoppinut. Esimerkiksi Germaniassa tapahtumia kuvataan niin lähellä eläkeikää olevan jokilaivaston kenturion Lucius Geminius Caniksen kuin nuoren arkkitehdin Numericuksen näkökulmista. Toisinaan kirjaviisaus voi osoittautua jopa mahtavammaksi aseeksi kuin miekka: Tyrannissa teknologian käyttö auttaa syrakusalaisia pitämään pintansa mahtavan Rooman piirittäessä kaupunkia, ja Germanian loppuratkaisussa tekniikalla on osansa.

Heikkilän kirjojen yksi vahvuus on hahmojen kuvaaminen tapahtuma-ajalle uskottavassa valossa. Kovin monet historialliset romaanit sortuvat siihen, että niiden päähenkilöiden moraali on epäilyttävän lähellä nykyaikaista länsimaista moraalia. Heikkilällä on toisin. Augustuksen kisojen roomalaiskenturio Marcus Hilarus Junonius ei näe mitään pahaa tai tuomittavaa siinä, että keisari lähettää vankeja kuolemaan valtavassa gladiaattoritaistelussa. Sen sijaan aitoon roomalaiseen tapaan hän on pahoillaan siitä, että tapahtuman lopputulos olisi ennalta määrätty ja ettei taistelijoilla ole todellista mahdollisuutta voittaa. Romaaneissa myös orjuus koetaan täysin luonnollisena asiana, ja orjuutta lähinnä kyseenalaistetaan silloin, kun orjuuteen on joutunut vapaasyntyinen ihminen, kuten teoksessa Arkhimedes syrakusalainen.

Romaanien autenttisuutta lisää se, että Heikkilä hyödyntää kirjoissaan runsaasti todellisia tapahtumia ja henkiöitä. Luonnollisesti henkilöiden vaiheita on täydennetty mielikuvituksella, mihin antiikin aika antaakin paljon vapautta, koska antiikin ajoilta säilynyt tieto on paljon vähäisempää ja hajanaisempaa kuin vaikkapa 1800-luvun varsin runsas lähdeaineisto. Jopa Arkhimedeen kaltaisen todella tunnetun henkilön nuoruus on paljolti hämärän peitossa. Niinpä Heikkilä voikin sangen vapaasti kehittää tarinan niiden vähien tosiasioiden ympärille, jotka tuosta matematiikan ja insinööritaidon uranuurtajasta on jäljellä. Sen Heikkilä tekeekin niin taitavasti, että esimerkiksi suomenkielisen Wikipedian Arkhimedes-artikkelista ei tunnu löytyvän mitään tiedonmurua, joka olisi ristiriidassa romaanin kanssa.

Hahmojen elämän käänteet saattavat myös yllättää lukijan, olkoonkin että romaanin Tyranni lukenut saa jo tietää etukäteen, mihin Arkhimedes syrakusalaisen päähenkilön tie lopulta vie. Eräässä romaanissa yksi keskeisistä henkilöistä kuolee varsin yllättäen vain satunnaisesti ammuttuun nuoleen, ja toisessa suuri soturi nujertuu aivan yllättäen sairauden edessä. Useissa romaaneissa hahmojen onni vaihtelee nopeasti. Valtaan päässyt saattaakin pian huomata olevansa koditon pakolainen, ja raskaan tappion kärsinyt saattaakin taas onnella ja sitkeydellä kääntää lopulta tappion voitoksi. Heikkilän kirjoissa ei silti ole liiallista kohtalonomaisuutta, jollaista jotkut varhaisempiin historiallisiin aikoihin sijoittuvat romaanit viljelevät ja joka on ollut suomalaisessa historiallisessa romaanissa mukana aina Z. Topeliuksen Välskärin kertomuksista asti.

Heikkilän romaanien korostuvat mieshahmot, mikä ei olekaan ihme, sillä antiikin maailma oli vahvasti miesten hallitsema eikä naisilla siinä kovin suurta sijaa. Maailman patriarkaalista järjestystä nousevat silti kyseenalaistamaan muutamat vahvat naishahmot. Germanian fennineito Fenna aiheuttaa roomalaisissa hämmennystä naiselle sopimattomilla taidoillaan, Antigonos, jumalten poika -romaanin hetaira Demo toimii miehiseksi koetussa julkisessa elämässä ja harjoittaa liiketoimintaa, ja Augustuksen kisojen keisarin tytär Julia on kulisseissa mahtava vallankäyttäjä. Romaanissa Arkhimedes syrakusalainen helleeniläisyyden ja egyptiläisyyden välillä tasapainotteleva Anteia huomaa, kuinka Egyptissä naiset voivat kulkea varsin paljastavissa asuissa, kun taas helleenit peittävät naisensa paksujen kankaiden suojiin.

Sotaa, valtaa ja rakkautta

Heikkilän romaaneja voi lukea päähenkilöiden kehityskertomuksia, mutta niissä on myös vahvasti seikkailuromaanin piirteitä. Vaikka kirjoissa on myös valtava määrä tietoa antiikin maailmasta ja sen pienistä yksityiskohdista, sävy ei ole millään muotoa kuivan opettavainen: päinvastoin, lukija pääsee jännittämään päähenkilöiden mukana, kuinka nämä selviävät kiperistä tilanteista – vai selviävätkö lainkaan. Erityisesti romaani Germania, jossa roomalaiset lähtevät tutkimusmatkalle vaarallisten barbaarien asuttamaan Germaniaan, johdattaa päähenkilönsä moniin seikkailuihin, ja etenkin teoksen lopussa jännitys tiivistyy. Germaniaa ja muita Heikkilän romaaneja voisi hyvällä syyllä suositella historianopetuksen apuvälineiksi, sillä niiden vauhdikas tyyli voisi elävöittää oppitunneilla käytyä asiaa.

Monet Heikkilän romaanit kuvaavat suuria taisteluja, ja niistä heijastuu kirjailijan vahva kiinnostus nimenomaan antiikin ajan meritaisteluun. Itse merisodan ohella useissa kirjoissa kuvataan yksityiskohtaisesti antiikin ajan laivanrakennusprosessia ja laivojen rakennetta, jota Merikonsulissa havainnollistetaan piirroksillakin. Moottori- ja purjeveneisiin tottuneiden nykyihmisten voi olla vaikea kuvitella antiikin valtavia soudettavia sotalaivoja, mutta Heikkilä maalailee niitä niin elävästi kirjoissaan, että varmasti siitä tarttuu jotakin lukijan mieleen.

Erityisen vaikuttava merisodan kuvaus on Augustuksen kisojen naumakhia, valtava tekojärvellä käytävä merisotanäytös, joka todella toteutettiin tuolloin ajanlaskumme alkuaikoina. Se vetää vertoja jopa olympialaisten avajaisten ja suurelokuvien kaltaisille nykyaikaisille spektaakkeleille. Kirjoissa kuvatut sotataktiset ratkaisut niin maalla kuin merellä osoittavat, ettei tuona teknisen kehityksen varhaisempana aikakautenakaan ollut ihan yhdentekevää, millä tavalla joukot sijoitti ja millä tavalla vihollisen pyrki kohtaamaan.

Romaanit eivät kuitenkaan ole pelkkiä miekkojen mätkettä sisältäviä taistelukuvauksia tai päätöntä rymistelyä. Tärkeänä teemana on vallan ja vallantavoittelun kuvaus. Kirjojen hahmot joutuvat usein pohtimaan, miten pitkälle ovat valmiita menemään jotakin saavuttaakseen. Yksityisen ja yhteisen edun ristiriita kuvastuu esimerkiksi romaanissa Merikonsuli, jossa päähenkilö miettii, toimiiko laivaston johtoon pyrkiessään valtakunnan hyväksi vai oman kunnianhimonsa tyydyttämiseksi. Teoksen loppuratkaisu kuvaa myös herkullisella tavalla, kuinka varhaisen Rooman aikana sotajoukkojen johtajan mieleenkään ei tule kaapata valtaa väkivalloin, vaikka hänellä olisi siihen mahdollisuus. Augustuksen kisojen ja Germanian tapahtuma-aikoina ajat ovat toiset ja armeijan koostumuskin muuttunut ammattiarmeijan suuntaan. Tasavalta on silloin enää muisto.

Antiikin ajan vallantavoittelu sisältää myös juonittelua ja selkäänpuukotuksia. Erityisesti Merikonsuli, Tyranni ja Antigonos, jumalten poika tuovat ilmi, ettei valtaan päästä verettömin käsin ja että ystävä voi muuttua nopeasti viholliseksi. Teoksessa Arkhimedes syrakusalainen asian toteaa suoraan sisällissodan jälkeen Syrakusan hallitsijaksi noussut Hieron, joka julistaa valtaan päästyään kaikki menneet rikokset unohdetuiksi. Jos nykypäivän politiikka näyttäytyy julkisuudessa likaisena kähmintänä, voi lohdullisesti todeta, ettei se ollut sen siistimpää antiikin aikoinakaan. Toisaalta Heikkilän kirjoista ei voi lukea samanlaista kyynisyyttä, jollaista on monissa Mika Waltarin kirjoissa.

Sodan ja vallantavoittelun rinnalla kulkeva rakkaustarina on yksi Heikkilän romaanien vakioaineksista. Esimerkiksi Antigonos, jumalten poika ja Arkhimedes syrakusalainen kuvaavat myös rakastavaisia, joita erilaiset yhteiskunnalliset asemat erottavat. Vaikka rakkaustarina tuntuu usein melko perinteiseltä, Heikkilä tuo esiin myös sen, ettei antiikin aikoina avioliitto ollut useinkaan rakkauden sanelema vaan kahden suvun välinen liitto, johon avioparilla itsellään ei välttämättä ollut mitään sananvaltaa. Merikonsulissa tuodaan hienosti esiin, ettei noina aikoina nähty mitään pahaa siinä, jos mies makasi vaimonsa lisäksi myös orjansa kanssa. Homoseksuaalisuus jää kirjoissa kuitenkin vain muutaman maininnan varaan, eikä kreikkalaistenkaan hahmojen välille näyttäisi muodostuvan miesten välisiä seksuaalisuhteita.

Heikkilän tuotantoa lukiessaan toivosi, että vielä useammat suomalaiset kirjailijat uskaltaisivat rohkeasti tarttua epätavallisempiin historiallisiin aikakausiin ja kuvata niitä historiallisten romaanien kautta. Heikkilä osoittaa myös sen, ettei uskottavia historiallisia romaaneja kirjoittaakseen tarvitse olla professori vaan syvällinen harrastuneisuus ja aikakautta koskevan kirjallisuuden lukeminen antaa siihen tarpeeksi eväitä. Eikä Heikkiläkään ole varmasti sanonut vielä viimeistä sanaansa historiallisen romaanin saralla, siitä kertoo hänen seitsemännen romaaninsa voittama palkintosijakin.

– Matti Järvinen –

Viimeksi päivitetty 18.1.2011
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011