Vainoharhaisen maailman mestari Esa Sariola

Esa Sariola tuli julkisuuteen Otavan novellikilpailussa vuonna 1983. Hänen esikoisteoksensa Väärinkäsityksiä (1984) sisälsi yhdeksäntoista novellia, joista näkyi Sariolalle myöhemminkin tunnusomaiset teemat ihmissuhteista, valtapelistä ja valheellisesta todellisuudesta. Esikoiskokoelman jälkeen hän on julkaissut romaaneja ja tietokirjoja sekä käsikirjoittanut lukuisia kuunnelmia ja näytelmiä. Romaanikirjailijana Sariola piti lähes kymmenen vuoden tauon, jonka katkaisi erinomainen yhteiskunnallinen satiiri, Miehelle kuuluu kaikki (2003). Kirjallisuuden valtionpalkinnon Sariola sai vuonna 1986.

Sariola onnistui heti alusta alkaen kohauttamaan kotimaista kirjallisuuden kenttää. Hänet on luettu 1980-luvun ns. pahan koulukuntaan, johon kategorisoitiin myös Annika Idström, Christer Kihlman, Eira Stenberg ja Olli Jalonen. Vaikka tällainen temaattinen niputus on usein keinotekoinen, voi edellä mainittujen kirjailijoiden teoksista löytää yhteneväisiä piirteitä, joilla pahuutta käsitellään: Sariola esimerkiksi tunnelmoi pahuudella ja tietyllä tavalla myös oikeuttaa sen, teoksista puuttuvat moralistiset kannanotot, pahuus on luvallista ja toisaalta myös elämän ehto. Se on kantavana voimana myös parisuhteessa ja seksuaalisuudessa. Sariolan pahuus on myös julmuutta, välinpitämättömyyttä, raakuutta sekä alistamista.

Vaikka Esa Sariolan päähenkilöt eivät välttämättä olekaan aina miehiä, on näkökulma usein miehinen ja erityisesti fyysinen. Romaanien Jonakin tähtisenä yönä (1987), Kuolemaani saakka (1986), Rakas ystävä (1985) ja Yhtä suurta perhettä (1991) miessankarit saavat kaikki voimansa väkivallasta, aseista, fyysisestä maskuliinisuudesta ja seksistä. Romaanien sivuosiin jäävät miehet, joista ei ole mihinkään; he ovat häviäjiä, ulkomuodoltaan heiveröisiä, lihavia, löysiä ja heiltä puuttuu kaikki maskuliinisen ”oikean” miehen ominaisuudet – myös valmius tappaa ja toimia tositilanteessa.

Seksuaalinen valta ja alistaminen kulkevat väkivallan rinnalla. Sariolan väkivaltaiset miehet alistavat myös parisuhteessa tai ostavat seksiä korostaakseen maskuliinisuuttaan tai elääkseen fantasioitaan todeksi. Liinaleena Leiwo on todennut tutkimuksessaan osuvasti Sariolan valtasuhteista: ” Yleisesti romaaneissa naiset ovat kauppatavaran tai pelinappuloiden asemassa ja miehet pelaavat omaa likaista peliään heidän ympärillään. Jostain syystä naiset hyväksyvät tämän aseman yhtä hyvin kuin miesten sotkuiset puuhatkin. Miesten väkivaltainen ja moraaliltaan epäilyttävä toiminta saa hiljaisen ja passiivisen hyväksyntänsä naissukupuolelta.”

Myös mies voi muuttua objektiksi ja uhriksi. Miehisen uhrin tematiikasta voi löytää humoristisia ja kärjekkään yhteiskunnallisia piirteitä Sariolan viimeisimmästä romaanista Miehelle kuuluu kaikki. Siinä naisten edessä miehisen itsetunnon menettänyt yrittäjä Heinonen perustaa yhteiskunnallisen projektin, jonka ytimekäs tunnuslause ja työnimi on ”Miehelle kuuluu kaikki”.  Projekti ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, sillä miesten välejä kalvaa epäluottamus, kuten oikeastaan kaikkia Sariolan teosten henkilösuhteita. Sariolan luoma maailma on melkein poikkeuksetta vainoharhainen: mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. On epäselvää, kuka käyttää hyväksi ja ketä ja mihin tarkoitukseen. Paranoidinen ja epäluuloinen maailma on huipussaan teoksessa Luota minuun (1994), jossa nuori tutkija pääsee mukaan uutta epidemiaa tutkivaan salaperäiseen tutkimushankkeeseen, mutta alkaa lopulta pelätä olevansa koe-eläin omassa kokeessaan.

Sariola luo mestarillisesti epätodellisen todellisuuden, jossa lukija löytää itsensä jatkuvasti tilanteesta, jossa kertojan näkökulma vuotaa kuin seula. On epäselvää, kehen lukija voi luottaa ja mikä oikeastaan on totta. Sariolan maailmaa kuvaakin osuvasti lause ”totuus ei koskaan ole yksi, se on monta”.

–  Laura Norris  –

Viimeksi päivitetty 31.8.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 15.12.2011