Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Hannes Markkula rikoskirjailijana

Kirjailijaesittely
27.9.2012

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Hannes Markkula lienee tunnetumpi Ilta-Sanomien rikostoimittajana ja uutispäällikkönä kuin kirjailijana. Rikokset leimaavat kuitenkin myös hänen kaunokirjallista tuotantoaan, sillä lähes kaikissa Markkulan romaaneissa on aiheena Mika Waltarin komisario Palmua lainaten kaikista rikoksista ratkaisevin ja lopullisin – murha.

Markkula ei ole ollut yhtä tuottelias tai saavuttanut niin suurta suosiota kuin hänen toimittajakollegansa Jarkko Sipilä, Harri Nykänen tai Staffan Bruun. Markkula on julkaissut romaaneja harvakseltaan pitäen useamman vuoden taukojakin. Silti hänellä on takanaan myös rikoskirjailijana kunnioitettava ura: yhdeksän rikosromaania ja yksi novellikokoelma vuosina 1984–2008. Määrässä Markkula yltää lähelle esimerkiksi Matti Yrjänä Joensuuta, joka on Markkulan tavoin pitänyt varsinaisen ammattinsa eikä heittäytynyt päätoimiseksi kirjailijaksi.

Mihin Markkulan kirjat sijoittuvat suomalaisen rikoskirjallisuuden kentällä? Hänen kaikkia romaanejaan voi luonnehtia poliisiromaaneiksi, sillä päähenkilöinä on aina poliiseja, jotka tutkivat rikosta. Markkulalle ovat ominaista kuitenkin myös useat muut näkökulmat: tapahtumia tarkastellaan vähintäänkin rikollisten mutta usein myös lehdistön kautta. Sen vuoksi useimmat Markkulan teoksen eivät ole perinteisiä arvoitusdekkareita, joskin Kasinopelurin kuolemantuomio (1993) yllätyksellisine käänteineen panttaa syyllisen henkilöllisyyttä viimeiselle sivulle asti. Poliisiromaanikin kuvaa vain osittain Markkulan tyyliä, sillä esimerkiksi Diskokostaja (2008) pureutuu enemmän tekijän kohtaloon kuin häntä koskevaan poliisitutkimukseen.

Markkulan tyyliä voisi luonnehtia reportaasimaiseksi. Kokeneena toimittajana hän kirjoittaa hyvin sujuvaa ja luettavaa tekstiä, jossa ei sorruta raskauteen tai jaaritteluun. Kääntöpuolena hahmot jäävät tavallisesti ehkä ohuemmiksi kuin laveamman tyylin dekkaristeilla. Markkulan pitkä ura rikostoimittajana antaa silti asiantuntemusta romaanien sisältöön: kirjoissa kuvattujen rikosten voisi periaatteessa kuvitella olevan totta. Muutamat romaanien katkelmat tuntuvat ajatuksena tutuilta myös Markkulan tietokirjoista.

Markkulan romaaneja voi lukea pelkkänä rikosviihteenä, mutta kuten rikoskirjallisuudella yleensäkin, niillä voi nähdä olevan myös yhteiskuntakriittistä ulottuvuutta. Esimerkiksi Komisario parka (1985) kuvaa yhteiskunnan rakenteisiin pesiytynyttä korruptiota, joka ulottaa lonkeronsa myös poliisin organisaatioon. Itse teoksessa ei tosin esitetä kertojan suulla mitään moraalisia kannanottoja, vaan teoksen tarina puhuu puolestaan. Samoin lukija voi itse päätellä, miten tulkitsee Diskokostajan naispäähenkilön kohtaloa: missä määrin hän on syyllinen ja missä määrin syyllisiä ovat toiset, joita yhteiskunta ei rankaise.

Vaikka kirjojen rikokset eivät ole kovin ihmeellisiä rikoskirjallisuutta lukeneille, jokin Markkulan kerronnassa onnistuu koukuttamaan lukijan – ainakin minut – siitä huolimatta, että kirjojen henkilöt eivät ole välttämättä kovin sympaattisia, kuten korruptioon syyllistyvä ylikomisario Reino Santala teoksessa Komisario parka. Santalan ja muiden juonen verkoissa sätkivien ihmisten ponnisteluja seuraa mielenkiinnolla, eivätkä Markkulan kirjoissa roistojen hyvin suunnitellut juonetkaan suju niin kuin he kuvittelevat, jos kohta poliisitkaan eivät pääse aina suoraviivaisesti ratkaisuun. Romaanien hahmoissa on humoristisia puolia, mutta Markkula on yleissävyltään vakava rikoskirjailija verrattuna vaikkapa huumoria tiheästi viljelevään Staffan Bruuniin.

Eräänlaisena Markkulan vakiopoliisina voisi pitää varhaisimmissa kirjoissa Suomen ainoaksi naiskomisarioksi kutsuttua Saara Haukkaa, joka on useimmissa kirjoissa vähintään sivuosassa. Romaanissa Ottakaa hänet kiinni (1986) Haukka on juuri nimitetty komisarioksi ja vastaa rikostutkimuksen johtamisesta. Romaanin ilmestymisaikana rikoskirjoissa näin tärkeässä roolissa esiintyvä naispuolinen poliisihahmo lienee ollut harvinaisuus. Vertailun vuoksi esimerkiksi Leena Lehtolaisen Maria Kallio ilmestyi rikoskirjallisuuteen vasta vuonna 1993 ja nousi vasta myöhemmin komisarioksi. Lieneekö myöskään puhdasta sattumaa, että Eppu Nuotion myöhemmin johtotehtäviin nousevalla poliisilla Reija Haukalla on sama nimi kuin Markkulan vakiopoliisilla?

Markkula on leimallisesti helsinkiläinen rikoskirjailija. Hänen romaaninsa sijoittuvat pääasiassa pääkaupunkiseudulla, joskin poikkeuksellisesti Kasinopelurin kuolemantuomiossa Ahvenanmaa nousee Helsingin rinnalle toisena tärkeänä tapahtumapaikkana. Helsinkiä tuntevat voivat havaita kirjoista tuttuja paikkoja, vaikka Markkula ei ole yhtä vahvasti miljööseen kiinnittynyt kuin esimerkiksi Hannu Vuorio. Kaupunki on Markkulan kirjojen henkilöiden luontainen ympäristö, vaikka he saattavat olla rikoksen aikana esimerkiksi mökkeilemässä, kuten romaanissa Koston piikki on terävä (1982).

Jos Markkulan kaunokirjallinen tuotanto on saanut vaikutteita toimittajan työssä tutuiksi tulleesta todellisesta rikollisuudesta, hänen tietokirjansa puolestaan hyödyntävät kaunokirjallisuuden keinoja, vaikka ne tietysti rakentuvat tosiasioille. Markkulan murhia käsittelevissä tietokirjoissa rikostilannetta rakennetaan tarinan muotoon selville saatujen tosiasioiden perusteella. Osa todellisista murhista on jäänyt selvittämättä, jolloin ei ole sen enempää uhria kuin tekijääkään, joka voisi tapahtumien kulkua kuvata. Kirjailijan on silloin rakennettava kokonainen tarina itse, joskin Markkula päätyy useissa murhatapauksissa pohtimaan myös erilaisia vaihtoehtoja.

– Matti Järvinen –

 

 

Viimeksi päivitetty 21.3.2010
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 24.11.2011