Elokuvia kirjallisuudesta, osa 2

 

 

 

 

Usein kun elokuvissa esiintyy kirjailijahahmoja, jotka eivät perustu todelliseen henkilöön, rakentuu näiden olemus vahvasti kirjailijantyön vaikeuden ympärille. Pöllähtäneen oloiset, takkutukkaiset, kylpytakissa tai muissa rytkyissä ympäriinsä hapuilevat hahmot synnyttävät draamaa siitä, kun tekstiä ei synny, tai jos syntyy, se ei missään nimessä ole helppoa.

 

Edellä kuvattu mielikuva palautuu erityisesti Stephen Kingin romaaniin perustuvaan elokuvaan Salainen ikkuna (2004), jossa Johnny Deppin esittämä, vaimonsa jättämä, onneton kirjailija eristäytyy korpimökkiin koiransa kanssa ja yrittää kylpytakkisillaan kirjoittaa menestysteosta, kunnes alkaa tapahtua kauheita. Myös muissa Stephen King -kauhufilmatisoinneissa tavataan kirjailijoita: Piinassa (1990) pakkomielteinen ihailija ottaa kuuluisan kirjailijan hoiviinsa tämän jouduttua auto-onnettomuuteen, ja Stanley Kubrickin mestarillisessa ohjauksessa Hohto (1980) Jack Nicholsonin kirjailijahahmo muuttaa perheineen talveksi vuoristohotelliin, jossa luulisi riittävän kirjoitusrauhaa, mutta kaikki ei olekaan ihan kohdallaan.

 

Menestysteoksen jälkeistä writer’s blockia podetaan komediassa Wonder Boys (2000), jossa Michael Douglasin esittämä, niinikään kylpytakissa viihtyvä kirjailija ei ole saanut toista teosta aikaiseksi, vaikka esikoisesta on jo vuosia. Sen sijaan hän opettaa kirjallisuutta yliopistossa ja löytää tähtioppilaakseen nuoren, lupaavan kirjailijanalun. Mukana tapahtumissa häärii omalaatuinen kustannustoimittaja.

 

Luominen on tuskaista myös Coenin veljesten trillerissä Barton Fink (1991), jossa tuore käsikirjoittaja saapuu Hollywoodiin ja joutuu punnitsemaan rahan ja taiteellisten periaatteidensa välillä. Paperi pysyy tyhjänä miehen ajautuessa hulluuden partaalle rähjäisessä hotellihuoneessaan, kunnes naapurihuoneen isokokoinen vakuutustarkastaja tuo jännitystä elämään.

 

Elokuvassa The Squid and the Whale (2005) tavataan perhe, jossa molemmat vanhemmat ovat kirjailijoita. Tarina kerrotaan lasten näkökulmasta vanhempien päätyessä avioeroon, kun miehen kirjoittaminen ei enää suju, mutta vaimon kirja sen sijaan menestyy.

 

Kokonaisen kirjailijaelämäntarinan kertoo John Irvingin romaaniin perustuva Garpin maailma (1982), jossa sekä kovaluontoinen feministiäiti että hänen poikansa ryhtyvät kumpikin kirjailijoiksi ja elämässä piisaa eriskummallisia tapahtumia ja kohtaamisia. Elämän edessä (2000) kuvaa ikääntyneen erakkokirjailijan ystävystymistä nuoren, kirjallisesti lahjakkaan koripalloilijapojan kanssa. 

 

Woody Allenin elokuvissa esiintyy toistuvasti kirjailijoita. Yksi nerokkaimmista on Harry pala palalta (1997), jossa Allenin itsensä esittämä Harry Block noukkii sumeilematta tuttavapiirinsä ihmisiä henkilöhahmoiksi romaaneihinsa, ja Harryn elämänvaiheet käydään läpi takaumina siten, että keksityt hahmot ja oikeat ihmiset lomittuvat toisiinsa. Allenin You Will Meet A Tall Dark Stranger -elokuvan (2010) laajan henkilöiden kirjon joukossa on niin itsensä kuin tekstinsä kanssa hukassa oleva kirjailija, joka löytää elämäänsä uutta pontta työhuoneensa ikkunan kautta. Taattua Allenia on myös Midnight in Paris (2011), jossa nykypäivää elävä käsikirjoittaja tempautuu menneisyyteen vaellellessaan öisiä Pariisin katuja ja päätyy samoihin bileisiin muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Ernest Hemingwayn ja Gertrude Steinin kanssa. 

 

Hauska tapaus kirjallisten elokuvien kentässä on Aidosti outoa (2006). Siinä Harold-niminen mies huomaa yhtäkkiä olevansa romaanin päähenkilö — ja mikä pahinta, kirjailija aikoo antaa hahmonsa kuolla kirjan lopussa. Harold pyytää apua kirjallisuuden professorilta saadakseen selville, kenen kirjassa hän oikein seikkailee. Emma Thompsonin rooli on mainio ankeana, ketjupolttavana kirjailijana, joka on blokissa, kun ei keksi, kuinka parhaiten tappaisi päähenkilönsä. Elokuva leikittelee hulvattomasti todellisuuden ja fiktion suhteella.

 

Oma lukunsa ovat itsestään fiktiota tehneet kirjoittajat, jotka ovat päätyneet elokuvahahmoiksi. Charlie Kaufmanin käsikirjoittama Adaption - minun versioni (2002) kertoo käsikirjoittaja Charlie Kaufmanista ja hänen (kuvitteellisesta) kaksoisveljestään, sekä miehen toivottomasta yrityksestä saada aikaan sovitus Susan Orleanin romaanista. Sarjakuvan puolelta löytyy elokuva sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekarista. Elokuva, American Splendor (2003), on samanniminen kuin Pekarin 1970-luvulta eteenpäin kirjoittamat tarinat, jotka kertovat hänestä itsestään. Elokuvassa kerronta on melkoisen rekursiivista: pääosassa on näyttelijä, joka esittää Pekaria, mutta lisäksi mukana on oikea Harvey Pekar, näytelmä, joka kertoo Pekarista ja jota häntä esittävä näyttelijä istuu katsomassa, ja tietysti vielä sarjakuvahahmo-Pekar.

 

Joissakin elokuvissa, kuten Baz Luhrmannin ohjaamissa, räiskyvissä spektaakkeleissa Moulin Rouge! (2001) ja The Great Gatsby (2013), juoni keriytyy auki kirjailijahahmon kertojan roolin kautta, ja lopussa käy ilmi, että elokuvan nimi on myös kirjailijan teoksen nimi. Vastaava kerronnallinen elementti toteutuu myös Louisa M. Alcottin romaaniin pohjautuvassa Pikku naisia -elokuvassa (1994), jonka keskeisimmäksi hahmoksi nouseva Jo March oli kirjailijan hahmotelma omasta itsestään.

 

 

 

On myös elokuvia, jotka eivät kerro kirjailijoista, mutta joiden juonessa olennainen rooli on kirjoilla tai lukemisella. Yhdeksäs portti (1999) on jännityskertomus, jossa harvinaisten kirjojen myyjä jahtaa viimeisiä kappaleita teoksesta, jonka väitetään olevan itsensä pirun käsialaa. Fahrenheit 451 (1966) puolestaan sijoittuu totalitaristiseen yhteiskuntaan, jossa kirjallisuus on kielletty ja kaikki kirjat tulee polttaa. 

 

Elokuvassa Lukija (2008) nuori saksalaispoika tapaa toisen maailmansodan jälkeen itseään vanhemman naisen, jonka luona käydessään hän ryhtyy lukemaan tälle ääneen klassista kirjallisuutta. Vuosia myöhemmin poika lähtee opiskelemaan oikeustiedettä ja tapaa naisen uudelleen odottamattomassa tilanteessa. Ääneen luetut kirjat muodostuvat lopulta elinikäiseksi siteeksi näiden kahden välille.

 

Elokuva Tunnit (2002) sopisi oikeastaan kaikkiin mahdollisiin kategorioihin: siinä nähdään katkelmia Virginia Woolfin elämästä, siinä on eräs fiktiivinen kirjailija, lisäksi se on filmatisointi Michael Cunninghamin romaanista ja se vieläpä kertoo siitä, kuinka Woolfin teoksen Mrs Dalloway lukeminen yhdistää kolmea naista eri aikakausilla. Varsinainen päärooli lankeaa kuitenkin juuri Mrs Dallowaylle: kirja kulkee elokuvan punaisena lankana kirjoitushetkestään alkaen läpi vuosikymmenten aivan kuin vihjaten, että elämä jäljittelee kirjallisuutta, eikä toisin päin.

 

Kirjallisuuden ja lukemisen ylistystä edustaa myös elokuva The Jane Austen Book Club (2007), jossa tosielämän ihmissuhteet lomittuvat Austenin tuotannon kiemuroihin. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) taas on valloittava tarina sisäoppilaitoksen vapaamielisestä äidinkielenopettajasta, joka herättää oppilaissaan uuden innostuksen kirjallisuudenopiskeluun ja elämään ylipäätään.

 

Parhaimmillaan kirjallisuudesta kertovat elokuvat inspiroivat lukemaan aiheina olleita teoksia, syventämään elokuvaelämystään ja kirjallisuudentuntemustaan ja havainnoimaan kahden erilaisen kerronnallisen taiteenlajin eroja ja yhtäläisyyksiä. Filmatisointien kohdalla elokuvan katsominen saattaa joskus korvata kirjan lukemisen, mutta toisaalta, ainakin itselleni, on monesti ollut äärimmäisen antoisaa nautiskella hyvä kertomus heti lukemisen perään myös elokuvana. Rakkaus fiktioon ei formaattia katso!

 

 

 

Artikkelin kirjoitti Katariina Saarinen

 

Ensimmäinen osa: Elokuvia kirjallisuudesta, osa 1