Hartaus tiessään - Risto Oikarinen

”Sanot ikävöiväsi toista, näkymätöntä todellisuutta. Minä olen tässä.”

Kaksi runokokoelmaa kirjoittanut Risto Oikarinen, 31, on vaikeasti määriteltävä runoilija. Hän menee proosarunoissaan ihmiskokemuksen juuriin asti, muttei tyydy kuvaamaan vain tätä maailmaa. Vaikka Oikarinen koskettelee runoissaan teologisia kysymyksiä, ei hänen tekstejään uskalla kutsua yksiselitteisesti uskonnollisiksi. Oikarinen onkin laajentanut runokokoelmillaan käsitystä siitä, mitä moderni uskonnollinen runous on.

Oikarinen kasvoi Kajaanissa pappisperheessä. Muusikonopintojen jälkeen hän lähti opiskelemaan teologiaa. Vuonna 2003 Oikarinen voitti Eino Leinon juhlavuoden runokilpailun. Esikoiskokoelma Puupuhaltaja ilmestyi vuonna 2005 ja toi runoilijalle Kalevi Jäntin palkinnon.

Kristinuskon vaikutus tulee Oikarisen tuotannossa esiin kuvina, hahmoina ja teemoina. Oikarinen ei kuitenkaan niele uskonkappaleita sellaisinaan. Hän toki tuntee Sanansa ja sen pohjalta kirjoitetun, mutta rakentaa omanlaistaan, ennennäkemätöntä runomaailmaa. Esikoiskokoelmassaan Oikarinen kirjoittaa vapautuneesti myös seksuaalisuudesta. Oikarisen runoissa henki ja ruumis eivät hyli toisiaan.

”Mutta nyt, kun aurinko nousee, juoksen kirkonmäeltä alas rautatieasemalle, Pietarin junaan, jossa nytkähdämme tytön kanssa liikkeelle, sillä niin minä ikävöin toista napaa kuin pimeää junaa, vettä nousevaa, erämaahani vesirajaa.”

Toisaalta Oikarinen tiedostaa, että ihmisenä olemiseen, etenkin seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, liittyy usein sovittamattomia ristiriitoja. Runoilija käsittelee ihmisyyden kivuliasta puolta toisessa kokoelmassaan, esikoista ankarammassa Katumusharjoituksia-teoksessa (2008).

Kaikkeuden kolmisointu

”Sanon olevani kärsivä poika, vaikka minä olen innokas kilipukki, niin sinä sanot, hyppään aidan yli iholle, minun ihoni tuoksuu messiaalle, enemmän aasille --- voi tyttö parka, kun minä olen laiska sika, siipiäni kokeileva syöttöhanhi ja kilpasonnien seurakunta, viisi leipää, kaksi kalaa ja kolme sotkettua tallia, sinä sanot, että nyt minä olen jo vuohi ja alistan eksynyttä karitsaa, sinua, vaikka minä olen paimen, sinä sanoja, minä, kukko ja kanoja.”

Muusikkotausta näkyy Oikarisen runoissa korostuneena rytmillisyytenä ja vapaana assosiointina. Etenkin esikoiskokoelma soi ja svengaa kuin free jazz. Oikarisen vimmainen individualismi ja kapinamieli vievät häntä kohti omaa sointia ja ääntä. Rosoisuus ja keskeneräisyys kuuluvat runoon.

"Puhallan haudallani puupuhallinta, aallot kuluttavat rantakiviä kuin ikivihreitä ja roiskivat minulle nuottejaan, kaislan kappaleita, munan kuoria, kalojen päitä ja valaiden huolia; tartun sormillani aaltojen melodiaan kuin sorkkarautaan --- minä sulkeudun soitinkoteloon, kunnes meri kääntää kylkeään, sade lakkaa ja sormeni sattuvat soittimen oksakohtiin, toisiin kappaleisiin.”

Kuka minä olen? Mistä kaikki tulee? Ketä saamme kiittää? Puupuhaltajassa Oikarinen palaa peruskysymysten äärelle ja kirjaa ylös pohjoisen miesten henkistä ja hengellistä perintöä. Kolmeen lukuun ja 33 runoon jakautuva kokoelma tarjoaa avokätisesti aineksia tulkinnoille. Kannessa komeilee kolmisointu, tonaalisen musiikin perusta. Kristinuskossa luku kolme viittaa kolmiyhteyteen: Isän, Pojan ja Pyhän hengen liittoon. Runot avautuvat pohdinnoiksi sukupolvien jatkumosta, jumalan ja ihmisen suhteesta sekä ihmisen paikasta osana luomakuntaa.

”Silloin, kun sinulla vielä oli nimi, annoit jään purra kallion rikki ja sylkeä kiviä sinne tänne, suolle ja synnytysosastolle. Niin paljon sinä minua, maailmaasi rakastit, että kivi kantoi minua kuin kissa niskasta poikastaan ja antoi selättää itsensä painissa hyvän emon tai enkelin tavoin, ja edelleen, suuressa rakkaudessasi et laskenut minua alasti kouluun, vaan vedin jalkoihini valon ja pimeän kuin pitkät kalsarit. Yöt olen nukkunut sikeästi, mutta nyt, kun pimeä on oppinut saalistamaan ja syönyt itsensä niin lihavaksi, ettei häntäänsä jaksa heilauttaa, kysyt minulta, missä minä olen, ja niskat kipeinä, kivi tyynynäni avaan silmäni suolla, lintujen pesimäalueella, eikä minulla ole nimeä.”

Raamatullinen kieli ja pyhän kirjan tutut, loputtomiin toistetut kuvat ja tarinat muokkaantuvat Oikarisen käsittelyssä rytmikkääksi ja omailmeiseksi runomaailmaksi. Ironia ja surrealistinen leikki lyövät säröjä yksitotiseen uskonnollisen runouden perinteeseen.

Runon armo

” En voi tehdä uskonratkaisua. Rakkautta ei valita.”

Katolisessa uskossa – ja kristinuskossa ylipäätään - synnintuntoa parannellaan armottomin keinoin: itseruoskinnalla ja soimaamisella. Oikarisen toisessa runokokoelmassa seikkailee katolisen maailman hahmoja munkista apottiin ja abbedissasta kuoripoikaan. Tarinallisessa kokoelmassa ripittäydytään, huojutaan uskon ja epäuskon välillä sekä avataan kirkon sisäisiä valtasuhteita. Katumusharjoituksia on armoon tähtäävä kokoelma. Samalla se sisältää tinkimätöntä instituutiokritiikkiä.

Oikarinen kuvaa ihmisenä olemisen kaksinaisuutta: hyvää ja pahaa, maallista ja pyhää. Vieteilleen antautuvat ovat seuraavassa hetkessä polvillaan syyllisyyden kipua ja sovituksenhalua täynnä. Kokoelmassa ylhäältä tulevan rangaistuksen pelko on väliin ankaraa, mutta kostoa ei vain kuulu. Synnintunnossa itsessään on rangaistusta kylliksi.

”En kestänyt tätä ikävää, alituista janoa. Imin mehut maailmasta, sinusta, minusta. --- Kului puoli vuotta ja syttyi sota: Katon läpi putosi kranaatti ja kukkaruukku räjähti, satoi mustaa, siunattua multaa. Kului toinen puoli vuodesta ja odotin kostoa, luomakunnan huokausta, ankaraa jumalaa, vedenpaisumusta. Sinä et tullut, sitä ei tullut, sitä ei ole."

Katumus eli rippi tai synnintunnustus on kristinuskon pyhiä toimituksia, katolisessa kirkossa yksi sakramenteista.

Kokoelmassa katumuksen polte saa vaihtua vähitellen armollisempaan lämpöön. Kun yhteys ylöspäin on katkolla, kosketus toisiin yhtä särkyneisiin on kirkkain ilonlähde.  

”On myös lempeitä öitä, sulia selkiä, jotka antavat kevyen painautua, painavan kantavat kellua: selkä vasten toista selkää, syvyys vasten syvyyttä, pimeys toista pimeyttä."

Katumusharjoituksia on ankara ja armollinen inhimillisyyden puolustuspuhe. Oikarinen kirjoittaa luutuneita uskonkäsityksiä, tekopyhyyttä ja näennäishartautta vastaan. Uskoa ei tule suorittaa, se annetaan – jos annetaan. Sama pätee rakkauteen.

- Niina Holm -

Viimeksi päivitetty 19.10.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 16.11.2011