”Lupaus: pelon vuoksi ei yksikään asia saa jäädä tekemättä”

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen (s. 1977) on nuoreksi kirjailijaksi hyvin kouluttautunut, laajasti verkostoitunut ja ilmaisultaan vakuuttavan omapäinen ja perinnetietoinen monen kirjoittamisen lajin taitaja. Esikoisensa julkaisemisesta (2004) lähtien hän on toiminut vapaana kirjailijana ja sanataideopettajana eri puolella Suomea, esiintynyt runoklubeilla ja alan tilaisuuksissa, järjestänyt ja juontanut niitä, kirjoittanut alan lehtiin ja erilaisiin antologioihin sekä toimittanut niitä. Tampereen ja Turun vuosien jälkeen hän asuu nyt Hämeenlinnassa, Suomen Kirjailijaliiton Larin-Kyöstin residenssissä.

Runoteoksissaan hän on käsitellyt tytön ja naisen rooleja, niihin kasvamista ja niiden historiallisuutta. Esikoisteos Sakset kädessä ei saa juosta oli Helsingin Sanomien esikoisteospalkintoehdokas vuonna 2004 ja se valittiin Elävien Runoilijoiden Klubin jäsenkirjaksi. Toinen kokoelma Naisen paikka oli Tanssiva karhu -runopalkintoehdokkaana 2007. Lisäksi Huotarinen on saanut Karisto-kustantamon Tiina-palkinnon nuortenromaanistaan Siljan laulu sekä Suomen Kirjailijaliiton ensimmäisen Nuori Manner -palkinnon vuonna 2007.

Tytöt ovat tehneet katsomon hankeen / enkelinkuvia, lunta ne ovat, / sillä peli on menetetty. / Säännöistä tuli sellaiset, / että vain voittajat osuvat oikeaan, / rytmistä niin kaunis ja kiivas / että häviäjät alkoivat pysyä perässä, / vain perässä, nyrjähdellen, / kunnes katosivat kokonaan valkealta kentältä. / Estetiikka koituu kohtaloksemme. / Lämää kiekko / kerran toisensa jälkeen maalin ohi. / Muuta tapaa viheltää peli poikki ei ole. (Sakset kädessä ei saa juosta, 2004)

Esikoiskokoelmasta nostettiin esille tyttöysteema. Muihin teeman samoihin aikoihin löytäneisiin (esim. Katariina Vuorinen, Juuli Niemi, Merja Virolainen, Catharina Gripenberg) verrattuna Huotarinen vaikuttaa kirjoittavan tytöistä ja naisista korostetun historiatietoisesti. Tytöillä on äitinsä ja opettajansa, joiden välissä taistella ja iloita, rooliaan luovasti uusiin yhteyksiin yhdistellen.

Puristus

Tulevaisuus hiotaan hohtavaksi. // Isoäiti luulee ettei äidistä tullut sitä mitä piti // ; eikä miniöistä tullut yhtään mitään / ; ja siskoista tuli jotakin mitä ei olisi pitänyt. // On mahdollista että totuuksia on vain yksi / ja se on surullinen // ; minun sydäntäni ei voi pidellä kuin timanttia, // sillä sitä se ei kestä. (Naisen paikka, 2007)

Ei saa juosta sakset kädessä -nimi tulee luetuksi Augusten Burroughsin (s. 1965) Juoksee saksien kanssa -teoksen (suom. Arto Leivo) kommenttina. Esikoisen motto oli Marja-Liisa Vartion (1924-66) ”Nainen ja maisema”-runo. Toisen kokoelman omistaminen Mateli Kuivalattarelle (1771-1846), Huotarisen etäiselle sukulaiselle, antaa lukijalle ideoita tilanteista, joissa runoja kirjoitetaan ja luetaan.

Tekijä kuului improvisoidun runon esittämisestä tunnettuun tamperelaiseen Muuntaja-ryhmään kuusi vuotta ja on sittemmin tehnyt mm. eri yhteyksiin tilattavissa olevia Runon ja tanssin iltoja yhdessä tanssitaiteilija Satu Tuittilan (1965) kanssa. Huotarisen runot ovat inspiroineet esim. Ylen Radioateljeeta, joka kantaesittää niistä kootun, Nainen huoneessa -nimisen teoksen toukokuussa 2009.

”Nykyään etsin käsiini jokaisen uuden suomalaisen runoteoksen. En myöskään kävele antikvariaatin ohi astumatta sisään. Lempirunoilijoitani ovat Sirkka Turkka, Mirkka Rekola, Saila Susiluoto, Juhani Ahvenjärvi ja Ville-Juhani Sutinen. En väsy lukemaan satuja, runoja ja vanhoja nuortenromaaneja”, Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa Sanojen ajan Makuasioissa.

Itseilmaisun rohkeutta

”Esitän tekstejäni mielelläni runonlukutilaisuuksissa ja klubeilla. Silloin etsin vuorovaikutusta yleisön kanssa. Muuten kirjoittaminen on yksinäistä, ja niin sen tahdonkin olevan: yksityiset maailmat eivät voi syntyä jakamalla. Vasta kirjoitettuani niistä olen valmis astumaan niihin yhdessä muiden kanssa.”
- Vilja-Tuulia Huotarinen, Sanojen aika (Omat sanat)

Kirjailijan ensimmäiset nuortenromaanit ovat kertoneet yläasteikäisestä Siljasta. Sarjan ensimmäisessä osassa hän joutuu kohtaamaan isänsä kuoleman ja vielä toisessakin osassa toipuu siitä, tyttöbändiharrastuksen ja läheisten tuen avulla. Huotarisen nuorissa hahmoissa korostuu itseilmaisun tärkeys: Silja saa voimaa musiikista, toinen poikaystävä Johannes runojen kirjoittamisesta. Voimakkaaseen vastustukseen nuoret ovat valmiita, kun sarjan toisessa osassa luovan ilmaisun kursseja vähennetään koulussa ja aikuisten itseilmaisu alkaa typistyä vaarallisen ankaraksi.

Kirjailijan sanataideohjaajatausta tulee ovelasti esille nuortenromaaneissa. Niissä luova työ on mitä arkisimmin esillä joka hetki. Kirjoihin on upotettu sanataideharjoituksia. Päähenkilö löytää yhteisössä jo olevia ryhmiä, joihin mennä kehittyäkseen taiteenalallaan ja oppiakseen muistakin taiteista ja välittääkseen jotakin tärkeää. Huotarinen itse on tunnettu erilaisten kirjallisten yhteisöjen kehittäjänä (mm. Turun sanataidekoulu Kratti, Nuoren Voiman Liitto, Viitapiiri). Luova harrastus on Silja-kirjoissa yhdenlainen anarkismin muoto, joka tekee hyvää. Huotarisen soisi todella löytyvän koulujen kirjailija- ja kirjoittajaohjaajavieraaksi, myös yhdessä hyvin aktiivisesti kirjallisuuden alalla toimivan runoilija-kustantaja miehensä Ville Hytösen (s. 1982) kanssa.

Kun keikka loppui, Sisko tiesi antaneensa kaikkensa. Jossakin vaiheessa Aneten kitarasta oli katkennut kieli, ja he olivat aloittaneet illan viimeisen kappaleen niin hitaassa tempossa, että Siljalta oli ollut henki loppua. Toisin sanoen: rajaa ei enää ollut. Ei mitään, mikä olisi pitänyt ylittää. // Kukaan heistä ei ollut suoriutunut, pärjännyt, osannut tai menestynyt. Sellaisilla sanoilla ei yksinkertaisesti ollut enää merkitystä. Kaikki he olivat räjäyttäneet ilmaan asiat, joista he halusivat keskustella koko maailman kanssa. He olivat syttyneet musiikin virrasta tuleen, yhtyneet ikiaikaiseen rytmiin, jonka avulla hengitys kulki esiintyjästä kuulijaan ja toisin päin. He olivat kertoneet tarinoita niistä, jotka eivät itse puhumaan pysty. (Siljan laulu, 2007)

Vilja-Tuulia Huotarisen kolmas runokokoelma ilmestyy syksyllä 2009.

- Sini Kiuas -
 

Viimeksi päivitetty 2.3.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 14.11.2011