Helena Sinervon runoudesta

"En näet tunne runoilijaa joka Plathin tavoin työntäisi päänsä kaasuhellaan"

On toukokuinen sunnuntai-iltapäivä Turussa vuonna 2006.  Kevätaurinko porottaa harvinaisen kuumasti, ohut paita liimaantuu kiinni selkään, mutta sisällä Tehdasteatterin hämärässä katsomossa on viileää. Istun muun yleisön joukossa ja katselen kuinka Helena Sinervo kävelee näyttämöllä edestakaisin ja lausuu runoaan 'Vierailuaika': "Jättäkää ovi auki, olkaa niin ystävällinen./ Mikään ei vedä vertoja tuulelle./Se vie hajut mennessään takapihalta talon läpi/ pullistuu verhojen vatsat,/ kolkkaa kaihdin, paukkuu lipputangon köysi". Tässä kohdassa Sinervon ääni kiihtyy, runon rytmi on nopea, osaan sen ulkoa, sävyn, painotukset, kaiken, sillä vain muutamia kuukausia aikaisemmin olen kuljeskellut asunnossani edestakaisin, samalla lailla kuin Sinervo nyt edessämme näyttämöllä, ja lausunut samaa runoa itselleni ääneen, purkanut sitä osiinsa. Ja vain muutamia kuukausia aikaisemmin olen laskenut käsistäni painavan mustakantisen opuksen, graduni, joka käsittelee Helena Sinervon neljättä, Tanssiva karhu -palkinnon saanutta runoteosta Ihmisen kaltainen (2000), josta myös runo 'Vierailuaika' on peräisin. Mutta nyt, esitys on ohi, maleksin muun yleisön joukossa ulos teatterista, räpyttelen silmiäni kirkkaassa auringonpaisteessa. Syreeni tuoksuu ja päässäni kaikuu vieläkin Sinervon ääni, runojen säkeet. Runoilija itse kiiruhtaa ohitseni, katoaa jonnekin välkähtelevän Aurajoen varteen.

Suuri yleisö muistaa Helena Sinervon ehkä ennen kaikkea vuoden 2004 Finlandia-palkinnosta, jonka hän voitti ensimmäisellä - ja toistaiseksi ainoalla - romaanillaan Runoilijan talossa. Teos on fiktiivinen elämäkerta Eeva-Liisa Mannerista. Lyriikka on kuitenkin tähän mennessä ollut Sinervon ominta aluetta, sillä hän on julkaissut kaikenkaikkiaan seitsemän runokokoelmaa ja yhden lastenrunokirjan: Lukemattomiin (1994), Sininen Anglia (1996), Pimeän parit (1997), Ihmisen kaltainen (2000), Oodeja korvalle (2003), Tilikirja (2005), Täyttä ainetta (2007),  Akuvatus ja muita härveleitä & otuksia (2007).

"Luonnollisella kielellä on musiikin kieltä suorempi yhteys todellisuuteen, ja juuri sen vuoksi sanat lopulta voittivat" kertoo entinen pianonsoiton opettaja, nykyinen kirjailija, Helena Sinervo teoksessa Kirjailijan työmaat (Tammi, 2007; toimittanut Kari Levola). Kielellinen taituruus onkin yksi Helena Sinervon runouden vahvuuksia, kuten myös se, että Sinervo on omaääninen kirjoittaja, joka ei kuitenkaan sorru kaavoihin, tai juutu samoihin aiheisiin. Sinervo kirjoittaa mistä tahansa, aina yhteiskunnallisista epäkohdista inhimillisiin tunteisiin ja omakohtaisiin muistoihin, hän uudistuu ja kokeilee jatkuvasti, aina esikoiskokoelman Lukemattomiin herkästä lyyrisyydestä uusimman kokoelman Täyttä ainetta, tiiviisiin ja assosiatiivisin proosarunoihin.

Sinisessä Angliassa ja Ihmisen kaltaisessa taas korostuu moniäänisyys. Edellä mainitussa, muun muassa muistin tematiikkaa käsittelevässä teoksessa esimerkiksi on joidenkin runojen viereen, marginaaliin, aseteltu pienemmällä kirjasintyypillä murteellisia runofragmentteja, jotka kommentoivat päärunoaan: "Että pit-tää ol-la hö-bäk-ky!" (s.9). Jälkimmäisessä, Ihmisen kaltaisessa, Sinervo marssittaa lukijan eteen jo kokonaisen henkilöhahmojen kavalkadin: näkökulmat ja puhujat vaihtuvat runosta toiseen. Monissa roolirunoissa äänen saavat usein yhteiskunnassa kuulumattomiin jääneet ihmiset: vanhukset, katulapset ja äidit. Runoissa pohditaan monia yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten lasten ja vanhusten heitteillejättöä, maailman ylikansoittumista ja eläinten julmaa kohtelua. Ja kuten jo kokoelman nimikin, Ihmisen kaltainen, viestittää, teos kuvaa ihmisyyden monia puolia: hellyyttä ja huolenpitoa, haavoittuvuutta, julmuutta, yksinäisyyttä ja vierautta. Runoissa eläimet esitetään hyvin inhimillisessä valossa, ihmisen ja eläimen välinen raja hämärtyy ja teos tuntuukin kyseenalaistavan ihmisen aseman luomakunnan kruununa, muiden elollisten yläpuolella, aivan kuten kokoelman avainrunossa, 'Metsästäjän laulussakin' todetaan: "eläimestä voi meidät erottaa/ oikein läheltä tarkkaillen" (s. 40). Ihmisen kaltaisessa on myös monin paikoin nähtävissä nonsense-tyyppistä, Kirsi Kunnaksen lastenrunojen perintöön nojaavaa kielellistä iloittelua, jolle Sinervo myöhemmin antautuu kokonaisen teoksen verran, lastenrunokirjassaan  Akuvatus ja muita härveleitä & otuksia (2007).

Tilikirja on Helena Sinervon runoteoksista yksi helpoimmin lähestyttäviä, sillä runot ovat suorasanaisia ja kertovia, eivätkä eksytä lukijaansa metaforien ja muiden runotehosteiden viidakkoon. Nimensä mukaisesti Tilikirja on henkilökohtainen, omaelämäkerrallisia aineksia hyödyntävä teos. Veljen äkillinen kuolema ja suhde vanhenevaan isään, johdattaa runojen minän menneisyytensä äärelle. Runojen puhuja tilittää perhesiteitään, naiseksi kasvamistaan ja oman identiteettinsä etsintää veljien ja vanhempien hyvää tarkoittavien mielipiteiden ja neuvojen, mutta myös puhujan valintoihin kohdistuvien ennakkoluulojen ristitulessa. Runoilijuuttakin pohditaan monessa runossa. Helena Sinervo ravistelee muun  muassa piintyneitä käsityksiä runoilijoista traagisina hahmoina ja korostaa runoilijuuden arkisia puolia: "En näet tunne runoilijaa/ joka Plathin tavoin/ työntäisi päänsä kaasuhellaan,/ moni sen sijaan sujauttaa uuniin/ patongin tai pizzan paistumaan/ ja istuu lepotuoliin tv:tä katsomaan." (s. 74)

Sinervomainen huumori onkin eräs kirjailijan koko tuotannon läpäisevä piirre. Sinervolla on taito kirjoittaa yhtä aikaa sekä vakavasti että kepeästi, samaan aikaan sekä naurattaa että itkettää. Sinervolla on myös kyky lähestyä aihetta kuin aihetta lämpimän ymmärtävästi, koskaan kuvauskohteensa yläpuolelle asettumatta.

"Huonoina hetkinäni saatan kadehtia kätilöiltä heidän ammattiaan. Silloin muistutan itselleni, että teen kirjailijan työtä koska rakastan sitä ja olen onnellinen kirjoittaessani. Iloitsen, innostun, elämä kohisee minussa. Ilman kirjallisuutta tulisin hulluksi." (Helena Sinervo teoksessa Kirjailijan työmaat, Tammi, 2007; toimittanut Kari Levola).

- Silene Lehto -

Viimeksi päivitetty 12.1.2009
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 9.11.2011