Mutanttikettuja ja metamorfooseja – Tiina Raevaaran unenomaisesta fiktiosta

Tänä vuonna esikoisteoksensa julkaissut Tiina Raevaara (s. 1979) on ilahduttava tapaus suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Hänen taustansa on nimittäin perinteisen humanistisen opin sijasta luonnontieteissä ja hän on jopa väitellyt perinnöllisyystieteen alalta. Tausta näkyy onneksi myös hänen teoksissaan: useissa lehdissä julkaistuissa novelleissaan sekä romaanissaan Eräänä päivänä tyhjä taivas (Teos, 2008). Raevaara kuvaa luonto ja eliöitä hätkähdyttävästi, usein jopa eläinten näkökulmasta.

Usva-verkkolehdessä julkaistussa novellissa ”Sudenkorento” (2007) korentotutkija tekee luonnonhelmassa havaintoja lukuisista sudenkorentolajeista, mutta myös oudosta keski-ikäisen miehestä. Mies ilmestyy päivästä toiseen yllättäen metsän keskeltä ja tarkkailee tutkijan toimia. Muodonmuutosta sekä toden ja kuvitellun välistä suhdetta käsittelevä novelli yhdistelee keskenään unenomaisia jaksoja ja luonnontieteellistä sanastoa. Yhdistelmä lähestyy suomalaista spekulatiivisen fiktion koulukunnan tyyliä (J. Pekka Mäkelä, Pasi Ilmari Jääskeläinen). Raevaara ei kuitenkaan ole kiinnostunut tietoisesta kirjallisuuden lajityyppien sekoittamisesta, vaan hänellä asiat kumpuavat tietynlaisesta haltioitumisen tilasta, jossa asiat hämärtyvät.

Novellin alussa päähenkilö samaistuu oksalla nököttävään keihästyttökorentoon. Toisiaan tarkkailevat eliöt saavat hetkisen ajaksi yhteyden toisiinsa:

Seison purossa saappaat vettä täynnä ja katson yhtä aikaa kolmeenkymmeneentuhanteen silmään. Silmät katsovat takaisin – en tiedä mitä ne näkevät; mustansiniset verkkosilmät, jotka peittävät kantajansa pään lähes kokonaan. Olento on keihästyttökorento. Koiras, tunnistan selän kuviot. Se istuu penkereellä törröttävällä pajunvesalla ja tärisyttää hennosti siipiään. Pitää koko ajan katseensa minussa. En ikinä totu niiden silmiin. Ties mitä ne niillä näkevät.

Novellissa ”Mäkinen väki” (Usva-verkkolehti, 2006) hirvikolarissa vaimonsa menettänyt mies kohtaa pihallaan outoja tummia hahmoja. Mies asettaa otuksille ansoja ja onnistuu myös pyydystämään niitä. Otukset ovat etäisesti ihmistä muistuttavia painajaismaisia mutantteja: ihmisen ja eläimen välimuotoja. Mies onnistuu pyydystämään ja surmaamaan ison läjän hiippareita. Toinen toistaan oudommat tapahtumat seuraavat unen logiikkaa. Ihmeellinen tapahtumasarja esitetään lakonisesti, ikään kuin tapahtumissa ei olisi mitään kummallista:

Suurin ongelma pyydystämisessä on raatojen suuri määrä. Mitä ihmettä minun on tarkoitus tehdä niillä? Kirjasta ei ole enää apua, en missään nimessä aio syödä noita kuvatuksia. Toisesta kirjasta löydän lemmikkieläinten ruhoja koskevia säädöksiä, mutta kuopan kaivaminen alati kasvavalle lihavuorelle tuntuu liian rasittavalta enkä aio toimittaa raatoja krematorioonkaan. Yhden olion raahaan vaivalloisesti roskasäiliöön (minulla on yhteinen säiliö parin muun talouden kanssa), ja saan hädin tuskin tungettua sen pönttöön niin, etteivät sen kasvot ole seuraavaa roskientuojaa vastassa.

Raevaara kirjoittaa Sanojen ajan omissa sanoissaan, että ”mielikuvitukseni on ehkä liiankin tehokas: olen huono esimerkiksi etsimään tavaroita, koska ”sielun silmin” voin nähdä kadonneen esineen kymmenissä eri paikoissa, enkä erota kuvitelmaa todellisesta muistikuvasta. Aikuisikään asti kärsin myös painajaisista.”

Vilkas mielikuvitus, alitajunnan syvät virrat, metamorfoosit ja unenkaltaiset tietoisuuksien sekoittumiset ovat vallalla myös Raevaaran esikoisromaanissa Eräänä päivänä tyhjä taivas. Science fiction –kirjallisuudesta tuttu dystopia luonnonkatastrofien ja ydinsodan jälkeisestä maailmasta sekoittuu siinä monipuoliseen luonnon ja eläinten kuvaukseen. Perheensä kadottanut tyttö harhailee outoon keitaan kaltaiseen rehevään metsään, jonka keskellä on hänen syntymäkotinsa. Kotia ja sen ympärille rakennettua uutta taloa asuttaa hänen isänsä ja veljensä. Kummallista, rutiininomaista elämää viettävä porukka ottaa siskon hoiteisiinsa. Muistot, pelot ja mielikuvitus alkavat elää omaa elämäänsä ja talon salaisuudet avautuvat vähitellen. Tyttö löytää talon kätköistä viipaleen omaa historiaansa, mutta paljon jää myös arvoitukseksi.

Tytön ajatuksissa toistuu painajaismainen kohtaus, jossa hän on kolossa kyyhöttävän kettuperheen poikanen. Uhatuksi itsensä tuntevien kettujen pakokauhu välittyy Raevaaran kuvauksesta:

Kettuemo on alkanut syödä pentujaan: se kahmii niitä suuhunsa, yhdestä kolmeen kerrallaan. Irronneita raajoja lojuu pesän lattialla, ja muut poikaset nuolevat päälleen roiskunutta verta. Emon kitaan joutuneet pikkuketut uikuttavat anelevasti, rätisevä ääni tulee niiden särkyvistä luista. Emon kita jauhaa, yhden lastin jälkeen se ahmaisee sisäänsä seuraavan. Verestä märälle lattialle tipahtelee pieniä varpaita, hännänpäitä ja korvia.

Raevaaran kieli tavoittaa hyvin ajatuksen outoon maailmaan eksyneestä lapsesta. Tuhoutuneen maailman keskellä sijaitsevassa metsässä ja talossa kielellinen ilmaisu on menettänyt merkityksensä: asioita ei enää muisteta ja niistä ei myöskään osata enää puhua. Maailmasta on tullut käsittämätön paikka ja ihmiset elävät aistiensa ja rutiininomaisten käyttäytymismalliensa vankeina. Samalla ihmisen ja eläimen välinen raja on alkanut hämärtyä.

Raevaara on aistivoimainen kirjoittaja. Hän ei älyllistä liikaa ja pitää kielen puhtaana teennäisestä symboliikasta. Hän liikkuu usein esikielellisellä, tiedostamattoman alueella ja tavoittaa näin kaikille ihmisille yhteisiä kokemuksia. ”Sudenkorennon” tieteelliseen ajatusmaailmaan eksynyt tutkija, ”Mäkisen väen” masentunut unissakävelijä ja Eräänä päivänä tyhjän taivaan hämmentynyt ja viaton tyttö hahmottuvat henkilöhahmoina jo pelkästään lauseen tasolla. Ylimääräisiä selityksiä ei tarvita.

Raevaaran teoksissa etsitään yhteyttä eliölajien ja yhteisöjen välille. Ulkopuolelle jääminen ja kontaktien puute ei ole hänen maailmassaan hyvästä. Todellinen vaara piilee nimittäin useimmiten itseensä käpertyneen yhteisön tai yksilön sisällä, ei välttämättä ulkopuolella:

On vaarallista rakentaa umpinaisia muureja. Viimeistään silloin, kun viimeinen kivi muurataan paikalleen, pitäisi varmistua siitä, mitä muurin ulkopuolella on. Ja vielä tärkeämpää: mitä on jäänyt sen sisäpuolelle. Näin vanhus ajattelisi; hän joka vartioi portteja molempiin suuntiin. (Eräänä päivänä tyhjä taivas, s. 237)  

- Jukka Uotila -
 

Viimeksi päivitetty 15.12.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 9.11.2011