Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Esittelyssä Marjaana Aumaston runokirja What a bitch

Teosesittely
7.11.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

”Sanotaanko runoissa koskaan mitään?” kysyy Marjaana Aumasto runossaan. En tässä istuisi ja kirjoittaisi, elleivät juuri nämä runot olisi jotain minulle sanoneet. Lähes huutaneet. On nimittäin niin, että halusin tai en, aika tekee tehtävänsä ja keski-ikä luimistelee nurkan takana. Se ei yllättäin tunnu yhtään kivalta.

kun työnnän käsivarteni ilmaan,
ei siinä ole mitään,
niin pakenevaa ja olematonta on aika

Viime aikoina keho on muuttunut veltoksi ja yhteistyöhaluttomaksi. Se on pakotettava verkkareihin ja könyämään metsäteitä. Kuntopiiri-dvd pyörii laitteessa ja hiki roiskuu, mutta auttaako se? Jokaista suupalaa on vahdittava. Pigmenttiläiskät roihuavat iholla ja otsatukkaan on tullut harmaita hiuksia. Peilissä näkyvä aamunaama pelästyttää päivä päivältä enemmän.

Vedän sovituskopin verhon.
Katson sivupeiliin. Kuka on tuo ihminen?
Nainen on minua ainakin viisitoista vuotta vanhempi.
Hänellä on turpeat hartiat ja epävarma hymy.
Hän muistuttaa sisartani.
Ei sittenkään. En tunne häntä ollenkaan.
Mutta tarvitseeko kaikkia tunteakaan?

Marjaana Aumasto on kirjoittanut runokokoelman naisesta, jonka nuoruus on ehdottomasti takana mutta itsetunto tallella. Nainen kritisoi ikääntyvää kehoaan kovin sanoin: paksuja verisuonia reisissä, riippuvia rintoja, kierrätysihoa. Hän ihmettelee sitä sairautta, joka saavuttaa naisen viimeistään neljäkymmentävuotiaana mutta päätyy myös herkkänä hetkenä kysymään itseltään, onko hänen reisissään ja lantiossaan sittenkään mitään vikaa.

Nainen lämmittää käsiä ihossansa.
Saat anteeksi hän ajattelee.
Pahempaa on tulossa.
Mutta niin kauan kuin pidät minut elossa,
saat anteeksi.

Tämä nainen on viettänyt kahdeksantoistavuotiaana elämänsä kesää Riminillä, mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Viisissäkymmenissä hän havahtuu valjuihin ihmissuhteisiin ja aikuistuviin lapsiin, jotka huomauttavat, että äidillä on kärähtänyt permanentti, joka ei oikein näytä hyvältä. Nainen ihmettelee milloin diskopallot sammuivat hänen silmistään. Milloin parasta ennen päivämäärä meni umpeen. Edelleen ja hautaan saakka hän on kuitenkin pesukoneiden ja silitysrautojen kuningatar. Hänen pakkomielteensä ja valtakuntansa on koti.

Tietenkään vanheneminen ei ole pelkkää ryppyjen vahtimista ja sairauden pelkoa. Se on kai parhaimmillaan eräänlaista sadonkorjuuta, armeliaisuuden ja hyväksymisen oppimista. Eräässä runossa henkilö pyytää, että kaikki asiat pysyisivät edes ennallaan, viis nuoruuden haikailuista - mutta ei sekään ole mahdollista. Kun hyvä hetki tulee, se kannattaa elää täysillä ja painaa sitten mieleen ja sydämeen. Kun hyvä hetki tulee, se kannattaa huomata.

Elämä on rivi seisahtuneita hetkiä ilman aikaa,
pudonneita tähtiä vailla taivasta.
Me ompelemme koko ajan jotain yhteen,
järjestelemme ja liimaamme valokuvia,
täytämme kalentereita, ostamme päiväkirjoja.
Mutta silti; naakkaparvi hajoaa ja katoaa tuuliin,
mustat siivet havisevat hetken,
sitten ei enää mitään.

Virginia Ironside toteaa mainiossa romaanissaan Oon voimissain: ”Kaksikymppisinä me mietimme mitä muut ajattelevat meistä, nelikymppisinä emme välitä mitä he ajattelevat meistä, ja kuusikymppisinä huomaamme etteivät he ole koskaan ajatelleetkaan meitä.”

Marjaana Aumasto on kirjoittanut myös neljä romaania sekä novellikokoelman. Teoksissaan hän on keskittynyt kuvaamaan naisten maailmaa.

- Satu Vähämaa -

 

Viimeksi päivitetty 29.9.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 7.11.2011