Kauko Röyhkän Kaksi koiraa ja romaanikirjailijan välivuodet

Isosiskon levyhyllystä löytyi aina The Smithsin ja Kauko Röyhkän kaltaisia aarteita. Röyhkän levyistä tutuimmiksi tulivat albumit Mielummin vanha kuin aikuinen (1987), Ihmelapsi (1988), Joko-tai (1990), Kaksi koiraa (1990) ja Tyttöjen ystävä (1991). Myöhemmin selvitin myös varhaistuotannon salat ja yritin pysyä uusien julkaisujen tahdissa.

1990-luvun alkupuolen ”satanistinen” kausi oli itselleni erityisen tärkeä. Jumalan lahjaa (1993) pidän edelleen suomirockin merkkiteoksena. 80-luvun alkupuolen tuotannosta en sen sijaan koskaan saanut kunnollista otetta, ehkä niiden punkhenkisyys vaatii kuuntelijaltaan teini-ikäistä asennetta, johon on mahdotonta päästä sisään enää vanhempana. Sex Pistols ja The Clash eivät merkitse minulle edelleenkään mitään, koska kuuntelin 15-vuotiaana mieluummin The Beatlesia ja Neil Youngia.

Röyhkän levytetyn tuotannon kultakausi ajoittuu selvästi 80-90-lukujen vaihteeseen, jolloin musiikki näyttää olleen hänelle se tärkein juttu. Vuonna 1987 ilmestyi romaani Magneetti (Weilin+Göös), mutta Kahta aurinkoa (Like) saatiin odottaa vuoteen 1996 asti. Teos oli Finlandia-palkintoehdokkaana ja siitä Röyhkän kirjallinen tuotanto lähti vahvaan nousuun. Näiden kahden romaanin välissä legendaarinen Narttu-kokoonpano hajosi ja Kauko Röyhkä Combo sai alkunsa. Nartun viimeiseksi tuotokseksi jäi Joko-tai, joka on erityisen hieno, intiimi ja laulelmallinen levy. Lapsuuden muistot ja melankolinen syksyinen tunnelma ovat sillä vallitsevia. Se oli Narttu-kauden ja 1980-luvun haikea loppu ja odotettavissa oli sen jälkeen jotain aivan muuta.

Kaksi koiraa

Nartun hajottua Röyhkä häipyi Portugalin lämpöön kirjoittamaan uutta romaaniaan, mutta tulikin kotiin mukanaan viikset ja läjä aggressiivisia pikkulauluja. Nopeasti levytetty Kaksi koiraa merkitsi aivan uuden musiikillisen ja sanoituksellisen tyylin löytymistä. Sen demolta kuulostava karu diskanttivoittoinen äänimaailma poikkeaa täysin Nartun täyteläisestä pehmeydestä ja muistuttaa iskevyydessään vanhoja chicago blues -levytyksiä. Röyhkän laulu ja tulkinta ovat levyllä vahvimmillaan ja erityisesti sanoitukset puhkuvat voimaa. Omassa kirjanpidossani Kaksi koiraa on Röyhkän tuotannon huippu ja muutenkin yksi kaikkien levyistä.

Levyn avaavassa nimibiisissä passiivisena ajelehtiva kertoja tapaa tytön, jolla on talutushihnassaan kaksi jättimäistä koiraa. Vanhassa country bluesissa koira merkitsee kuoleman tai muun suuren elämänmuutoksen läheisyyttä. Koira tavataan usein tienristeyksessä houkuttelemassa kulkijaa mukaansa kohti pimeyttä. Robert Johnson lauloi ”Hellhound On My Trailissa” kintereillään olevasta helvetinkoirasta Kerberoksesta ja vuosikymmeniä myöhemmin sama koira ulvoi Nick Draken oven takana laulussa ”Black Eyed Dog”. Draken ja Johnsonin kohtalona oli aikainen kuolema ja kuolema on läsnä myös Röyhkän laulussa, jossa vieraillaan tytön juoppoisän haudalla. Röyhkän teksti poikkeaa kuitenkin edellä mainituista sen arkipäiväisyyden vuoksi.

Hän leikittelee latautuneella kuvastolla ja yhdistää ne täysin arkipäiväiseen, satunnaiseen kohtaamiseen. Teksti onkin monella tapaa lähempänä Kinksin Ray Daviesin tekstejä, joissa veltto vetelehtijä tarkkailee maailmaa ja ajautuu tahtomattaan erikoisiin tilanteisiin. Passiivista, tahdotonta mieshahmoa vedetään laulun alkusäkeissä voimakkaan naishahmon, tytön toimesta näin:

”Minä teen tätä huvikseni;
joku järkimies sanoisikin ettei kannata.
Paras homma on maleksia torin laidalla,
odotella jotain sattumaa.

Ja niin tuo tyttö tuo nuo kaksi koiraa
aivan mun viereeni,
nuo jättimäiset kaksi koiraa.

Kysyn onko nuo hevosia vaiko toiselta planeetalta?
"Ne on koiria", hän vastaa.
Hänen tyylinsä sanoa se panee mieleeni ajatuksen:
Hänen isänsä on juoppo.

Ja niin tuo tyttö ja nuo kaksi koiraa
matkaavat autossa,
ja itse istun niiden kanssa.” 

Sama veltto kertojahahmo esiintyy myös lauluissa ”Soita se taas, Rainer” ja ”Iltapäivä Tainan kanssa”, joka onkin Röyhkän omien sanojen mukaan Kinks –pastissi. ”Soita se taas, Rainerissa” romaania kirjoittava kertoja menettää otteen kirjoittamastaan tekstistä. Ajatukset harhailevat ja inspiraatio katoaa:

”Liian paljon riippuu minusta.
Istun yksin koko lokakuun huoneessa.
Kirjoitan sen sivu sivulta,
muokkaan kaiken vielä kokonaan uudestaan,
ja se muuttuu vaan huonommaksi.

Soita taas sama kipale, Rainer,
soita "Karvainen nainen".
Soita taas ja voin luovuttaa, Rainer,
luovuttaa toisille tän kaiken.

Pitkät letkat auton valoja,
pitkät letkat jotka ohittaa kaupungin.
Tyhjät diskot joihin katoan joskus harvoin.
Joku vakuutuskonsultti menee hetkeksi, tilaa yhden.

Soita taas sama kipale, Rainer,
soita "Karvainen nainen".
Soita taas ja voin luovuttaa, Rainer,
luovuttaa toisille tän kaiken.” 

Levyn vihaisimpia lauluja ovat ”Paras kaverini” ja ”Vaikea ihminen”, joissa Röyhkän kertojahahmo ottaa etäisyyttä entisten kavereittensa ja kulttuuripiirien sovinnaiseen elämäntyyliin. Tienristeyksessä seisova mies irtautuu vanhasta ja suuntaa kohti vaarallisempaa elämäntyyliä. Röyhkän tapauksessa uusia tuulia löytyikin lopulta okkultismista. Kahdessa koirassa ollaan siis vielä ristiriitaisessa tilanteessa, jossa ollaan tyytymättömiä kaikkeen ja vastauksia ei ole löytynyt. Tässä mielessä Kaksi koiraa on sanoituksellisesti kiinnostavinta Röyhkää – epäröinti, epätäydellisyys ja kiperät kysymykset ovat taiteessa aina mielenkiintoisempaa kuin vankka itseluottamus ja varmat vastaukset.

Albumin kohokohtia on tulkinta Uuno Kailaan runosta ”Verkossa”. Runossa kiteytyy paljon koko albumin tunnelmasta. Kyllästyneeltä kuulostava ääni, oikeat painotukset ja monotoninen tausta nostavat runon uudelle tasolle. Tulkinta ei ole sentimentaalinen, vaan kylmä ja toteava. Hyvät laulajat ovat parhaimmillaan runoilijoita. Billie Holidaylla oli tapana napata turhanpäiväisiä tusinaiskelmiä ja tehdä niistä oman elämänsä jatkeita ja suuria taideteoksia. Bob Dylanin sanoitusten teho perustuu suurelta osalta hänen tapaansa fraseerata, ei niinkään itse teksteihin. Röyhkä tekee Kailaan ulkopuolisuuden ja masennuksen kuvauksesta omansa:

”Olen verkon silmässä kala. En pääse pois:
ovat viiltävät säikeet jo syvällä lihassa mulla.
Vesi päilyvä, selvä ja syvä minun silmäini edessä ois.
Vesiaavikot vapaat, en voi minä luoksenne tulla!

Meren silmiin vihreisiin vain loitolta katsonut oon.
Mikä autuus ois lohen kilpaveikkona olla!
Kuka rannan liejussa uupuu, hän pian uupukoon!
- Vaan verkot vitkaan-tappavat kohtalolla.”
(Uuno Kailas: ”Verkossa.”) 
 

- Jukka Uotila - Viimeksi päivitetty 3.3.2010

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.7.2013