Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Jukka Pakkanen

Kirjailijaesittely
9.7.2013

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Jukka Pakkanen on helsinkiläinen pitkän linjan kirjailija. Hän toimi Yleisradion tiede- ja kulttuuritoimittajana vuosina 1967-1975. Vuonna 1976 hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Esikoisteoksensa Koko maailman meno (1972) jälkeen hän on kirjoittanut useita romaaneja, novellikokoelmia, urheilukirjoja kaunokirjalliseen tyyliin sekä julkaissut valokuvateoksen Helsinki mun stadi (1999), johon on kerätty arkistoista löytyneitä valokuvia 40- ja 50-lukujen Helsingistä. Teksteissä kuvataan stadilaista nuoruutta ja muistellaan tuttuja kulmakuntia. Pakkasen novelleja on sovitettu myös kuunnelmiksi.

Esikoisromaanin teemat liittyvät "linkolalaisuuteen" eli eristäytyneeseen ekologiseen maailmankatsomukseen vasemmistolaisuudella höystettynä ja toisaalta keskiluokkaiseen perhe-elämään. Lapsikuvaus on oivallista, dialogi eloisaa. Luonto, Pakkasen vakioteema, on voimakkaasti läsnä. Pyöräily esiintyy mukana vain vilahtaen.

Kirjailijan rakkaimmat teemat kirjoissa ovat Italia, jalkapallo ja pyöräily. Henkilöpari isä ja poika toistuvat usein ja kameralla on kirjoissa paljon käyttöä. Viimeisissä kahdessa romaanissa on käsitelty uskontoa, uskonpuutetta, Jeesuksen kärsimyksen ja sitä kautta ihmisen kärsimyksen problematiikkaa ja epäilystä Jumalan olemassaolosta. Myös raitiovaunut kiehtovat kirjailijan mieltä - niistä Pakkanen on kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa Marianzan raitiovaunut (2000) ja Fellinin raitiotie (2004). Pakkasen kieli on tiivistä ja taloudellista. Vaikka kirjat ovat hyvin käteen sopivia eikä mitään tiiliskiviä ja luvut ovat usein lyhyitä, kirjoja ei voi ahmia. Lukemaansa on keskityttävä tai paljon voi mennä muutamassa lauseessa ohi. Lajityypeissä on kokeilevuutta ja uusiutumiskykyä.

Näin kirjailija itse kertoo Kirjatyölehden haastattelussa 2002: "Kirjoittaa täytyy silloin kun kirjoittaminen maittaa. Omat kirjani ovat tiivistettyjä ja pelkistettyjä. Italiateema on usein esillä, myös mies ja hänen ympäristönsä ovat usein kirjoituskohteina. Haluan kirjoittaa madollisimman yksinkertaisesti, avoimesti, ilman turhia korulauseita ja kiemuroita. Haluan esittää asiat, asettaa ihmiset, heidän tunteensa, ympäristönsä, kohtalonsa, kaiken avoimesti esille, ilman mitään turhaa selittelyä ja vatvontaa. Läpinäkyvyys ja suoruus on minulle tärkeintä. Haluan myös ymmärtää kirjojeni henkilöitä. Haluan esittää niin syyt, taustat kuin seuraamukset. Auttaa myös lukijaa tajuamaan. Tällä en tarkoita mitään valmiiksi pureksimista, vaan mahdollisuuksien avaamista."

Tinasotamiehen poika

"Olen juuri päättänyt erään tuloksettoman matkan", toteaa romaanin toinen päähenkilö Kristo Enman lähtiessään Italian Comojärveltä pienestä Leccon kylästä, jossa on kahteen kertaan kulkenut isänsä jalanjäljillä tämän päiväkirja kompassinaan.  

Tinasotamiehen poika on juuri sellainen kirja, jota ei nopeasti kannata lukea. Kirjan rakenne etenee vuoroin pappina toimineen isän Viktorin päiväkirjamerkintöinä, vuoroin pojan, keski-ikäisen valokuvaajan Kriston nykyhetken tunnelmina. Jostakin syystä isä ei ole läsnä nykyhetkessä, mutta hän on jättänyt jälkeensä muistikirjan, jonka hän toivoo poikansa lukevan. Kolmantena "kummittelevana" miehenä kirjassa on Viktorin isä, elämäänsä pettynyt ja alkoholisoitunut mies, jonka itsemurha kulkee Viktorin henkisenä taakkana.

Lyhyet luvut vievät Comojärvelle Leccon kaupunkiin, jossa Kristo valokuvaa paikkoja, joissa muistaa isän kanssa nuorena poikana käyneensä. Hän yrittää löytää ihmisiä, jotka tunsivat hänen isänsä ja voisivat kenties valottaa tämän persoonaa ja kummallisia valintoja. Vihdoin kylän baarista löytyykin nainen nimeltä Maria, joka vuoroin esiintyy nunnana ja huorana. Maria on aikoinaan ollut Viktorin seuralainen ja ystävä, mutta mitä enemmän Maria kertoo isästä, sen vähemmän Kristo isäänsä tunnistaa.

Isä Viktor on toiminut Töölön seurakunnan pappina vuosikymmenet ja ollut arvostettu ammatissaan. Sisäisesti Viktor on kuitenkin ollut aina suuri epäilijä ja useimmiten se, joka uskoo kaikkein vähiten niin Jumalaan kuin Jeesukseenkin. Kristo toteaa kirjassa isästään "Kuvittelitko sinä, sotakiihkoisen juopon tinasotamiehen poika, maksavasi velkaa isällesi tekemällä palapeliä hävittäjäkone Stukasta ja sitten myymällä Jeesus Nasaretilaisen kuvia?"

Omituisen, mutta ehkä juuri äärimmäisen inhimillisen jos myös raadollisen tyypin Viktorista tekee se, että hän jo pienenä poikana koettelee "Jumalan rakkautta" ristiinnaulitsemalla sammakoita ja repimällä perhosilta siivet. Pappina häneltä odotetaan sielunhoidollista toimintaa, mutta hän hylkää järjestelmällisesti ihmiset, jotka pyytävät häneltä apua, jopa traagisin seurauksin. Iltaisin kotona Viktor pakenee omaan maailmaansa viinipullon kera mieluummin kuin keskittyy perheeseensä ja poikaansa, joka ikävöi isän huomiota.

Niin tässä kirjassa kuin samantyyppistä problematiikkaa pyörittävässä kirjassa Muuan Jeesus (2003) esiintyy tiuhaan Raamatun kertomus siitä miten Jeesus rikkoi temppeliaukiolla rahanvaihtajien pöydät ja raivostui. Viktorin mukaan Jeesus kapinoi jotain vastaan koko ajan, eikä ollut yhtään varma valitun osastaan ja epäili viimeiseen asti omaa pelastumistaan Pääsiäisyönä. Viktorin mielestä Jumala hylkäsi poikansa ristille, niin kuin hänetkin on hyljätty omien epäilystensä kanssa. Hän ei osaa enää rukoilla, eikä uskoa. Kirjan lopussa on kuitenkin toiseen suuntaan osoittava mahdollisuus: outo mies "Pyhä Vittorio" parantaa ihmisiä Comojärven Bellagiossa.

Yhteiskuntakritiikkiäkin voi tekstistä löytää, puhutaan omaisuuksista ja yritysmaailman vilpeistä ja todetaan: "Tämä aika vaatii meiltä paljon. Monet saavat kaiken ja heti, monilla ei ole varaa edes haluta mitään."

Kirja tosiaan laittaa ajatusmyrskyn liikkeelle ja jokainen lukija poimii sanoman omiin tarpeisiinsa. On hyvä etsiä aikansa, tutkia ja toivoa löytävänsä mahdollisimman monta vastausta lähimpiinsä liittyviin arvoituksiin mutta koskaan ei voi lopullisesti tuntea, saati ymmärtää toisen sisintä ja sielua. On oikein ja armollista luovuttaa ja uskoa, että asiat menevät niin kuin ovat mennäkseen. Tärkeintä on nähdä omat jalanjälkensä.

Satu Vähämaa Viimeksi päivitetty 25.5.2007

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 9.7.2013