Harri Nordell

Harri Nordell nousi uusimman suomalaisen lyriikan ykkösketjuun toisella ja kolmannella kokoelmallaan Veden kuvat (1990) ja Huuto ja syntyvä puu (1994). Neljäs teos Tomunhäikäisyvalo (2000) osoittaa vakuuttavasti, että Nordell on runoilijana luonut kokonaan oman tapansa jäsentää todellisuutta ja hahmottaa sitä sanoiksi.

Nordellia lukiessa tulee usein muistelleeksi Eeva-Liisa Mannerin ajatusta "jos ihmisellä on koti, se on kai siellä, missä hän ymmärtää ympäristönsä". Arvelen, että Nordell ymmärtää ympäristönsä ennen kaikkea kielessä; hän on sanojen etsijä ja odottaja, yllättävien ilmausten metsästäjä. Uudissanat rakentavat keskeisesti Nordellin runouden maailmaa.

Kiireetöntä tahtia

Turun Sanomien toimittajana työskentelevä Nordell (s. 1956) debytoi runoilijana jo parikymmentä vuotta sitten, mutta julkaisutahti on säilynyt kiireettömänä. Lyriikan kovaan ytimeen hän kuuluu siksikin, että yhtenä teemana väikkyy geologia.

Nordell tähdentää, että "runot valmistuvat"; niitä ei kirjoiteta yhdellä istumalla. Hyvältä lukijalta runoilija toivoo malttia ja kielellistä kompetenssia. Koska Nordell puhuu runoistaan monologeina, juuri kielellinen valmius näyttäytyy perusedellytyksenä sille, että yksinpuhelut kohtaavat vastaanottajan.

Nordell lähestyy omia tekstejään sekä huumorin- että suhteellisuudentajuisesti; samalla hän myöntää avoimesti tietoisen halunsa etsiytyä omille reiteilleen. Kiinnostavaa on, että Tomunhäikäisyvalo näyttäytyy tekijälleen Huudon ja syntyvän puun sisarteoksena.

Kun Yleisradion lyriikkapalkinto Tanssiva karhu myönnettiin Nordellille Kukanpäivänä 2001, hänen tekstejään kiitettiin persoonallisen runokielen löytämisestä ja tutkimisesta.
Nordellin ominaislaatu on syytä määritellä tarkasti: paitsi, että hän on kaunokirjailijana nimenomaan runoilija, hän edustaa lyriikan lajityyppien sisällä suppeinta muotoa.

Lyhyt muoto haasteena

- Lyhyt muoto näyttäytyy minulle haasteena, ja semmoisena olen sitä lähestynyt kaiken aikaa, Nordell miettii. Ratkaisevia virikkeitä hän sai nuorempana mm. Tuomas Anhavan tankasuomennoksista; hahmottomuus, muodottomuus alkoi niitä lukiessa jäsentyä ja kokoutua.

Lyyrikkona Nordell arvioi omaa kirjoittamistaan äärimmäisen hitaaksi ja rauhaa vaativaksi prosessiksi. Hitautta kuvastaa julkaisutahtikin: esikoinen, Syvällä päivät, ilmestyi jo 1980, mutta sitä seurasi vuosikymmenen tauko ennen kuin läpimurtoteos Veden kuvat valmistui.

Kolmatta ja neljättä kokoelmaansa Huuto ja syntyvä puu sekä Tomunhäikäisyvalo Nordell arvioi rinnasteisista lähtökohdista.
- Näkemisen tapa ja kielellinen hahmottaminen ovat samankaltaisia, runoilija sanoo. - Kieli ei myöskään ole muuntunut olennaisesti näiden kahden kokoelman välillä.
Kuin kaikuna Eeva-Liisa Mannerin ohjelmanmäärityksistä Nordell puhuu kaikkien aikatasojen samankaltaisesta läsnäolosta. Tekstiin upotettuja tietoisia viittauksia Nordellin lyriikasta löytyykin juuri Manneriin ja mm. Mirkka Rekolaan. Ezra Poundin teos Lukemisen aakkoset avasi aikoinaan Nordellin silmät oivaltamaan, että näinkin voidaan lyriikkaa kirjoittaa.

Sanojen kuuntelua

- Pyrin kuuntelemaan sanoja, Nordell sanoo.
- Lähden siitä yksinkertaisesta huomiosta, että sana jo sinänsä on aina hieno asia. Muodon joutuu kuitenkin antamaan mahdottomalle, sillä runojen kirjoittaminen on alituista kamppailua oman ilmaisunsa kanssa.
Silti Nordell ei soisi, että hänen runojaan lähestyttäisiin silkkana kielilaboratoriona. Keskuslyriikan perinteeseen hän katsoo liittyvänsä esimerkiksi siinä, että runojen kokeva minä voi muuntua sinäksi ja puhutella itseään.
Nordellia kuvannee parhaiten paradoksi: hän on maksimalistisen minimalistinen. Kielitodellisuuden tarkastelijana häntä luonnehtii parhaiten ja ytimekkäimmin ilmaus 'tiheä'.

Jouko Grönholm Viimeksi päivitetty 15.1.2008

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 9.7.2013