Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Seppo Jääskeläinen

Kirjailijaesittely
28.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Seppo Jääskeläinen on proosatuotannossaan käsitellyt paljon sotaa ja sodan vaikutuksia henkilöidensä elämään ja valintoihin. Erilaisia näkökulmia sotaan antavat sotavankeus (Sodan vanki, 2001), sotilasmuusikon elämä (Sankarin sota, 2002), Hangon luovutus ja takaisinvaltaus (Punainen Hanko, 2003) sekä vakoilu (Maanpetturit, 2005). Sodan vaikutukset näkyvät myös kirjailijan alter egon Illu Ampujan elämästä kertovissa teoksissa Pako Karjalasta (1998), Muutot (2000) ja Kulmat (1999). Esikoisromaani Lakkoviikot (1994) ja Ismo Aasvuon nimellä julkaistu Rattijuopon kujanjuoksu (1996) puolestaan kuvaavat vankeustuomion vaikutuksia. Kirjailija on ryhmitellyt romaanejaan sarjoiksi: evakkosarja (Illu Ampuja -romaanit) ja sotapuitesarja (Sodan vanki, Sankarin sota ja Punainen Hanko).

Jääskeläisen romaanien päähenkilöt ovat poikia tai miehiä. He ovat usein eristyviä ja yksinäisiä, ajelehtien omaa paikkaansa etsiviä, muutamat tunnekylmiä ja väärien valintojen myötä sivuraiteille ajautuvia. Lapsuuden ja nuoruuden hylkäyskokemukset ja osattomuuden tunteet vaikuttavat henkilöiden luonteiden ja elämän muokkaantumisiin voimakkaasti. Useimpien päähenkilöiden taustalla on rikkinäinen, puutteessa elänyt lapsuuden perhe. Illu Ampujan elämää varjostaa sota ja sen vaikutukset. Naiset ovat teoksissa taka-alalla. He ovat joko yksinäisyyden ja arjen raskauden painamia tai lapsensa hylkääviä äitejä, parhaansa yrittäviä kasvatusäitejä, nopeasti unohdettuja seksikumppaneita tai uuden mahdollisuuden tarjoavia naisystäviä. Naisten taustoja ei juurikaan valoteta ja he jäävät siksi etäisiksi hahmoiksi - myös teosten miehille.

Lakkoviikkojen Erkki Saastamoinen, Ekiksi ja Saastaksi kutsuttu, on entinen linnakundi, nykyinen lakossa oleva työnjohtaja. Eki on vankilassa lievästi psykopaattiseksi arvioitu ristiriitainen henkilö, joka vankilasta vapauduttuaan ja uuden nimensä suojissa edelleen on oman mielensä vankilassa. Lapsuuden hylkäykset ja etäinen suhde kasvatusäitiin, epäonnistuneet parisuhteet, omista lapsista vieraantuminen sekä koko olemisen läpäisevä yksinäisyys pitävät miestä otteessaan. Vankilamenneisyydestä on vaikea päästä irti uuden nimenkään kanssa, epämääräiset tuttavuudet painostavat Ekiä pikkurikoksiin. Lakkoviikot on kiinnostava yhdistelmä perinteistä suomalaista miesproosaa ja psykologista rikoskirjallisuutta. Varsinainen vankilaromaani on Rattijuopon kujanjuoksu, joka kuvaa Pertti Harmaakiven rikosta ja vankila-aikaa, syyllisyyden kanssa painimista ja elämän uutta suuntaa.

Sodan vangissa ja Sankarin sodassa minäkertojat ovat toisilleen vieraiksi jääneet Skarpin veljekset. Sodan vangin kertoja on metsätyömies ja sotilas Ville, joka joutuu viideksi kuukaudeksi puna-armeijan sotavangiksi Valkeasaaren puolustuslinjan murruttua kesäkuussa 1944. Ville kertoo vankeusajan kokemuksistaan lakonisesti vain olennaiseen tarttuen. Kertoja välttää tulkintoja ja yhteenvetoja, lukijalle jää asioiden yhdistäminen. Pelkistetty kerronta tekee teoksesta hyvin intensiivisen. Kehitysromaanissa Sankarin sota äänen saa isoveli Martti, jonka sotakokemuksiin lomittuvat muistot lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista. Kokonaisuudesta kasvaa kuva ristiriitaisesta miehestä: Martti on taitava, monia instrumentteja soittava sotilasmuusikko, jonka äkkiväärä ja kiivas luonne ajavat tämän vaikeuksiin ja vääriin ratkaisuihin. 1930-luvun Suomessa hän putoaa luokkien väliin. Koulutusta saanut köyhän ja maattoman perheen poika ei tunnu kuuluvan sen enempää perheensä kuin herrojenkaan joukkoon. Kaikki yritykset parempaan kariutuvat, koska Martti ei kestä arjen harmautta ja tapahtumattomuutta. Sodan syttyminen antaa hänelle uuden nousun mahdollisuuden. Jatkosodassa Martti haluaa huoltojoukoista taistelujoukkoihin. Joukkueenjohtajana hän tekee taistelussa ratkaisun, jonka vaikutukset ovat kauaskantoiset ja täysin erilaiset kuin Martti oli odottanut. Tapahtumien kuluessa kirjan nimi muuntuu ironiseksi. Sodan vangin tavoin myös Sankarin sota jättää paljon tulkittavaa lukijalle, Martti ei kerronnassaan tee samoja päätelmiä kuin lukija.

Skarpin veljesten erilaisia sotakokemuksia voi tarkastella rinnan ja loppupäätelmä on kummankin kohdalla sama: sota arpeuttaa aina kävijänsä, sankaruus on häilyvä käsite ja se voi hetkessä muuttua vastakohdakseen. Veljesten kokemukset ovat synkkiä ja muodostuvat kantajilleen elinikäisiksi taakoiksi. Elämisen ankeus välittyy kirjoihin. Sujuvasti etenevissä romaaneissa ei paljon iloa ole eikä elämä jaa veljeksille onnen sirpaleita. Villen sanoin: ”Kerran vanki, aina vanki. Me olimme Martin kanssa kumpikin sodan vankeja. Eri syistä.” (Sodan vanki, s. 205.)

Maanpettureiden lähtötilanne on sama kuin Sodan vangissa. Molempien teosten päähenkilönä on kesäkuussa 1944 sotavangiksi joutunut työväenluokkainen mies. Vankeuden syyt ja seuraukset ovat kuitenkin erilaiset. Sodan vangin Ville Skarp joutuu vangiksi nukahdettuaan linjojen väliin, Maanpettureiden Alpo Näätänen on rintamaloikkari. Molemmat palaavat sotavankeudesta muuttuneina miehinä: Skarp vaiteliaisuuteen vaipuneena, Näätänen vakoilijana. Kotimaassa sotavankeus sysää miehet normaalielämän marginaaliin. Entisenä sotavankina Villeä pidetään pitkään epäilyttävänä ja hän saa vastata vakoilusyytöksiin vielä vuosia vankeuden jälkeenkin. Vakoilija Näätänen peitenimenään Kaplas voi näyttää ulospäin vain illuusiota normaalielämästä. Vakoilijan elämää säätelevät yhdyshenkilöiden vaatimukset eikä omia valinnanmahdollisuuksia juuri ole. Sodan vankia ja Maanpettureita onkin ajatuksia herättävää lukea rinnan.

Toisenlaisen näkökulman sotaan ja sen vaikutuksiin tuovat vuosiin 1943-1957 sijoittuvat Pako Karjalasta, Muutot ja Kulmat. Teosten lähtökohtana on arki ja siitä selviäminen poikkeusoloissa. Trilogia kuvaa lapsen, Illu Ampujan, näkökulmasta evakkoutta ja elämää sodan jälkeisessä niukkuudessa ja epävarmuudessa. Sarjan mittaan Illu kasvaa noin nelivuotiaasta pikkujässikästä elämänsä suuntaa etsiväksi teini-ikäiseksi metallioppilaaksi. Kirjailijan teoksille antama nimi Evakkosarja kuvaa hyvin sitä ajelehtivaa ja mihinkään kotiutumatonta olotilaa, joka Illua hallitsee. Kuvattavat tapahtumat ovat hyvin arkisia: koulunkäyntiä, perheen arkiaskareita, kavereiden tapaamisia. Arjen ja ajan tarkat kuvaukset luovat elävän ja uskottavan taustan Illun menetysten sävyttämälle lapsuudelle ja hapuilevalle aikuistumiselle. 1950-luvun Helsingissä sodan vaikutukset näkyvät yhä: Spädäksi muuttuneen Illun ystävä- ja tuttavapiiriin kuuluu sotaorpoja, sotainvalideja ja Porkkalasta karkotettuja. Jääskeläisen kieli on lakonista ja samalla notkeaa. Romaanien sisältämät kuvaukset asunnoista, pihapiireistä, vaatteista, aterioista, Illun/Spädän jengin viikonlopunvietoista sekä 1950-luvun Vallilan, Alppilan ja Pasilan kulmista ovat valokuvantarkkoja, monille lukijoille varmasti täysin tunnistettavia. Pikkutarkan kuvailun lisäksi Jääskeläinen tavoittaa herkästi Illun jäsentymättömät mielenliikkeet pojan yrittäessä sopeutua vaihtuviin uusiin oloihin. Oman paikan löytäminen ja kotiutuminen olemassa olevaan elämään on hankalaa.

(Julkaistu aiemmin vuonna 2005.)

- Tuija Lassila -

 

Viimeksi päivitetty 16.6.2008
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 28.10.2011