Ilkka Auer

Ilkka Auer on vuonna 1966 syntynyt espoolainen kirjailija. Hän innostui roolipeleistä jo koulussa ja pelaamisen lisäksi hän loi pelit sekä niiden maailmat useimmiten itse. Roolipelien maailmat laajenivat laajenemistaan ja antoivat lopulta pohjan romaanien kirjoittamiselle.

Lumen ja jään maa on neliosainen nuorille suunnattu fantasia-sarja. Siitä on tällä hetkellä ilmestynyt kolme osaa: Sysilouhien sukua (2004), Varjoissa vaeltaja (2006) ja Hyinen hauta (2007). Viimeinen osa ilmestyy vuonna 2008. Sarjan ensimmäinen osa Sysilouhien sukua sai ilmestymisvuonnaan Kuvastaja-palkinnon parhaana kotimaisena fantasiakirjana.

Lumen ja jään maa on ihastuttava, jännittävä ja mukaansatempaava tarina täynnä skandinaavisesta mytologiasta kumpuavia hahmoja ja tarinoita, jääkarhuja, jumalia sekä kostonhimoisia ja kammottavia Hornan pappeja, noitia, maahisia, hiisiä ja peikkoja, lohikäärmeitä, vahvoja sotureita ja kaiken keskellä Nonna, yksitoistavuotias tyttö, jossa piilee ikivanhojen louhien mahtavat noitavoimat.

Tarina alkaa Sysilouhien sukua –romaanissa kun Nonnan kylään hyökätään, hänet ryöstetään ja vangitaan Nawyrin maahan kostona Nonnan vanhemmille. Vauhdikas alku kuitenkin vasta sysää tarinan liikkeelle. Nonna pääsee vapaaksi ystävänsä ja suojelijansa, Fenris-nimisen jääkarhun avulla ja alkaa matkansa takaisin kotikonnulleen. Hän saa peräänsä kuitenkin Hornan hengen, jota hänen on paettava yhä pohjoisemmaksi, Noridiumiin, lumen ja jään maahan saakka. Tällä seikkailujen, taisteluiden ja noitavoimien täyttämällä matkalla Nonna kohtaa sekä vihollisia että yllättäviä ystäviä. Samalla se on matka Nonnan omaan itseen; hän löytää voimansa, rajansa ja kykynsä sekä sukunsa menneisyyden ja sen tulevaisuuden, joka hänen varalleen on jo vuosisatoja sitten annettu.

Tarinassa limittyvät mielenkiintoisesti eläinten ja ihmisten kohtalot ja muodot. Nonna on jo syntymästään saanut suojelijakseen jääkarhunpoikasen, joka on seurannut häntä joka askeleella. Nonna ja Fenris tuntevat ja aistivat toistensa ajatukset ja intentiot - he ovat yhtä. Samoin Nonna pystyy ottamaan itselleen henkiolennon muotona linnun hahmon, jonka avulla hän pystyy lentämään maailmalla. Myös ikivanha jumala Cerbirus näyttäytyy sekä koiran että ihmisen hahmossa ja louhet voivat muuttaa muotoaan lohikäärmeestä ihmiseksi. Jotain äärimmäisen viehättävää on juuri Auerin tavassa kuvata näitä eläinhahmoja. Erityisesti Fenris on käsinkosketeltava; painavien tassujen tömähdykset linnan kivilattialla tai narskuvalla lumella, sen löntystely, huokailu ja tuhina sen vartioidessa Nonnaa, sen haju ja kuonon kosteus tekevät Fenriskestä ehkä kaikkein inhimillisimmän ja todellisimman tarinan hahmoista.

Kuiskaus hiipi metsän lävitse.
Valtava valkoinen pää nousi hangelta. Uljaan, pitkän kuonon päässä kiiltävänmusta nenä värisi haistellen ilmaa. Kuonon takana kaksi kirkkaansinistä silmää katsoi rauhallisesti, värähtämättä eteenpäin – kauas eteenpäin. Hitaasti, mutta koostaan huolimatta yllättävän ketterästi valtava jääkarhu nousi takajaloilleen seisomaan harmaan kivenjärkäleen vierelle kerääntyneen lumen keskellä.
Fenris tiesi jonkin olevan pahasti pielessä. Tuskainen ahdistus ja pelko kaiversi sen mielessä ja sen kurkkua kuristi. Se oli herännyt yhtäkkiä keskellä päivää rauhallisesta unestaan ja tuntenut pahan olon iskevän sydämeen kuin tylsä tikari. Sen aikaisemmin tuntema rauha ja odotus matkaamisesta pohjoisemmas, jäälauttojen ja revontulten keskelle, katosi sen mielestä. (Sysilouhien sukua).

Vaikka Lumen ja jään maa -sarjassa on voimakas skandinaavisten mytologioiden tunnelma, on siinä samalla roolipelien hengen mukaan upeasti kehitelty maailma historioineen, taruineen ja maisemineen. Samalla siinä näkyy ihan perinteisen kansansadun kerrontatekniikka ja rakenne sekä perushahmot: vaeltava sankari, jonka on matkallaan selvitettävä erilaisia taitoja, voimaa ja nokkeluutta vaativia tehtäviä päästäkseen kohti tuntematonta päämäärää. Sankarilla on ennalta määrätty kohtalo, josta hän ei vielä itse ole selvillä. Matkallaan hän kohtaa vihollisia ja muita esteitä, sekä auttajia ja lahjoittajia. Tämä sama tarinankerrontatekniikka, proppilainen alun perin venäläisen kansansadun teoria, on vaikuttanut paljon mm. fantasiakirjallisuuteen ja elokuvakäsikirjoitusten teoriaan.

Nyt talven kynnyksellä ja talvea, kylmyyttä ja pimeyttä suorastaan inhoavana luin ihaillen Auerin kykyä kuvata talvea, kylmyyttä ja lunta. En usko, että omalle kohdalleni on osunut yhtään kirjaa, jossa talvea olisi kuvattu yhtä kauniisti ja houkuttelevasti:

Kylmä tuuli riuhtoi Nonnan vaatteita ja hiuksia. Pakkanen puri hänen korviinsa terävin hampain.
Nonna seisoi parveketta muistuttavalla tasanteella, ja kaikkialla hänen ympärillään levittäytyi vitivalkoinen, tasainen luminen lakeus, joka sädehti kirkkaassa, loisteliaassa auringonvalossa. Taivas oli puhtaansininen ja läpikuultava, ja pakkanen oli purevampaa kuin missään aikaisemmin. (Sysilouhien sukua)

- Laura Pitkonen -

Viimeksi päivitetty 27.12.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 18.10.2011