Realismin, myytin ja fantasian yhdistelijä Jyrki Vainonen.

Kirjailijaesittely
17.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Fantasiaa, surrealismia, realismia, aistillisuutta, uusia maailmoja, tarinoita, unia, legendoja, viitteitä satuihin, myytteihin ja kirjallisuuteen. Jyrki Vainosen (s. 1963) proosa on kiehtovaa, hämmentävää ja äärettömän taidokkaasti kirjoitettua. Vainosen tuotannon määrittely on hankalaa, kirjailija itse pitää teoksiaan yllätyksellisellä elementillä maustettuna realismina. Teosten luokittelu onkin turhaa, Vainosen tekstien edessä voi vain antautua tarinoille ja heittäytyä tutkimaan kirjailijan esittelemiä mahdollisia maailmoja.

Jyrki Vainonen on tähän mennessä julkaissut kolme novellikokoelmaa, Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita (1999), Luutarha (2001), Lasin läpi (2007) sekä kaksi romaania, Mykkä jumala (2003) ja Perintö (2005). Lisäksi hän on suomentanut muun muassa Seamus Heaneyn, William Shakespearen, Paul Muldoonin, Jonathan Swiftin ja Zygmunt Baumanin teoksia.

Monet Vainosen tuotannon perusainekset ovat näkyvissä jo Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saaneen novellikokoelman Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita nimessä ja sisällössä. Teoksen nimeen kuuluva tarinoita on keskeinen. Vainonen on tarinankertoja, fabulisti, jonka teoksissa tärkeintä on kielellisen kokeilevuuden sijasta itse tarina ja sen yllätykselliset käänteet. Mutta ei kirjailijan kielessäkään ole moittimista. Hänen ilmaisunsa on selkeää ja tarkkaa, lyyrisen kuvailun rytmittämää ja tarinalle alisteista. Lukijansa Vainonen vie teoksissaan tutkimusmatkoille uusiin maihin ja maisemiin sekä henkilöittensä mieliin. Mikään ei tarinoissa ole itsestään selvää. Ei etenkään silloin, kun esikoiskokoelman niminovellin päähenkilö katoaa vaimonsa elämästä päästäkseen tämän elämään. Tutkimusmatkailija toteuttaa asian muuttamalla vaimonsa oikeaan reiteen.

Salaperäisiä ovat myös kirjailijan maailmat. Teokset vilisevät uusia maita, kaupunkeja ja kieliä, mutta mitään perinteisen fantasiakirjallisuuden uusia mantereita kirjoista ei löydy. Paikat ovat realistisen oloisia, mahdollisia. Uudet kirjalliset maailmat luovat Vainosen teksteihin paradoksisuutta. Ne tuovat teksteihin rikkautta, mutta ne myös pelkistävät. Teosten maailmoja voi lukea nimenomaan etäännytyksinä, joiden avulla esiin puristuu tarinan keskeisin ydin. Kun selkeät viitteet reaalimaailmaan ja sen tapahtumiin jäävät pois, näkyy tapahtuman ja mielentilan absurdius ja koskettavuus tarkemmin. Tästä esimerkkinä voisi mainita sotaan liittyvät novellit Uhri (Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita), Tehtävä (Luutarha) ja Vene (Lasin läpi). Novelleissa ei kerrota millaisista sodista on kyse eikä taisteluita kuvata. Henkilöt ovat irrallaan varsinaisista sotatapahtumista, mutta jokin selittämätön (Tehtävä) tai traaginen tapahtuma kiteyttää sodan absurdiuden heidän rivien väliin kirjoitetuissa kohtaloissaan.

Satuaiheet, myytit ja viitteet kotimaiseen ja maailmankirjallisuuteen sulautuvat osiksi teosten maailmoja, novelleissa vilahtaa niin Punahilkka-tematiikkaa kuin puussa laulava haukikin. Toistuvia kuvia Vainosen teksteissä ovat luut ja linnut. Luut ovat keskeisintä Luutarhan novellissa Mustikoita, jossa metsästä löytyneet luut näyttävät menneisyyden uudella tavalla. Teoksesta toiseen toistuvat luut ovat paitsi pelkistyksen myös omalla tavallaan lopullisuuden ja sovinnon kuvia (esimerkiksi romaanissa Perintö).

Linnut kulkevat luiden tavoin läpi Vainosen tuotannon milloin yksitäisinä mainintoina, viestin viejinä tai tarkkailijoina. Keskeisin merkitys linnuilla on hurjassa tarinoita ja myyttejä sekoittavassa ja rakentavassa romaanissa Mykkä jumala. Nuori kuvanveistäjä Andre matkustaa Bretoniaan selvittämään kauan sitten kadonneen Luis-isänsä kohtaloa. Matka vie hänet syrjäiseen kylään, isän viimeiseen asuinpaikkaan. Kylässä Andre tutustuu aistilliseen Alistaan, jolla on Luisiin selittämätön yhteys. Salaperäisen ja liki sadunomaisen romaanin julmassa maailmassa unet ja näyt lomittuvat arjen keskelle. Myyttisiin mittoihin kasvavat luolanaakat ja isän vimman varjo vievät Andrea kohti romaanin loppuratkaisua.

Vainosen teosten teemoista keskeisin on yksinäisyys. Henkilöt ovat usein yksinäisiä ja muista erillään. Henkilöissä on usein maahanmuuttajia, joiden kotimaasta lähdön syitä ei juuri selitetä. Uudessa maassa he ovat sivustakatsojia, jotka ratkovat kummitusmaisen linja-automatkustajan arvoitusta (Kaappi Luutarhassa) tai viettävät yksinäistä elämää yövahtina (Romutarha, Lasin läpi). Jotkut ovat yksinäisyyteen ja muiden armoille tuomittuja (Tutkimusmatkailijan Parantola) tai he eristäytyvät tai joutuvat muusta syistä erotetuksi muista lasiseinän taakse (Tutkimusmatkailijan Perhonen, Lasin läpi –kokoelman novellit Akvaario, Kirjasto ja Pullo). Yksinäisyyden lievittäjänä voi olla myös liki irvikissamaisesti käyttäytyvä eläin (Tutkimusmatkailijan Kissa), joka suistaa omistajansa elämän raiteiltaan.

Yksinäisyys on yhtenä teemana myös Vainosen yhteiskunnallisimmassa teoksessa Perintö. Yhteiskunnallisuus ei kuitenkaan peitä teoksen vainosmaisia piirteitä. Selittämätön ja surrealistinen on läsnä Perinnössäkin. Romaanin aluksi virkamies Mikael Silokäsi perii vuosikymmeniä aiemmin Redomiaan muuttaneelta pikkuserkultaan vanhan Muistola-nimisen puuhuvilan. Perinnön ehtona on, että Mikael perustaa pohjoisessa Porkattin kaupungin liepeillä sijaitsevaan taloon ilmaisen täysihoitolan elämän kolhimille ihmisille. Mikael suostuu ehtoon ja muuttaa elämänsä. Taloon palkataan emännöitsijä ja siivoja ja pian seitsemän elämänsä risteyskohtaan tullutta ihmistä muuttaa huvilaan.

Vainosen novellistinen ote näkyy Perinnössä vahvana. Romaani rakentuu pitkälti asukkaiden toinen toistaan hurjempien elämäntarinoiden sekä Mikaelin päiväkirjamerkintöjen varaan. Muistolan asukkaat ovat menettäneet elämänsä hallinnan työelämän oravanpyörässä joko haalimalla liikaa rahaa, toteuttamalla itselleen vieraita tavoitteita tai hamuamalla taiteessaan liiallista täydellisyyttä. Muistolassa he eheytyvät tai joutuvat maksamaan väärinteoistaan. Perintö kritisoi vahvasti nyky-yhteiskunnan tulostavoitteellisuutta ja ihmisyyden ylikävelyä. Käsityöläisammatin kuvailussa voi nähdä myös julkkiskirjailijuuden kritiikkiä ja ammatille asetettavan teesin:

”Olen huomannut, että julkisuus pöyhistää ihmistä, ruokkii hänen turhamaisuuttaan. Mitä silloin käy käsityöläiselle? Naps, yhteys ajatusten ja käsien välillä katkeaa. Pää ei enää tiedä, mitä kädet tekevät, ja päinvastoin. Päätä eivät kiinnosta käsien puuhat. Siksi, hyvä rouva, käsityöläisen tulisikin julkisuudessa paistattelun ja egon lihottamisen sijaan kasvattaa ja lujittaa luovaa minäänsä. Se on piilossa, piilossa tuolla’ – painoin sormella rintalastaa – ’tuolla sisällä. Kun tuo piileskelevä, luova minä, joka vähät välittää huomiosta ja palvonnasta, on riittävän vahva ja ihminen osaa sitä arvostaa, kuunnella ja kunnioittaa, hän ymmärtää, että käsittäminen on koskettamista – ja se taas vaatii pään ja käden yhteistyötä.” (s. 213.)

Esittelyn alussa lueteltujen piirteiden jatkoksi Jyrki Vainosen teoksia voisi määrittää toisillakin sanoilla: lumovoimaista, omaäänistä, keskusteluun houkuttelevaa, omassa näkemyksessään ehjää ja tinkimätöntä, tulkintaa pakenevaa ja samalla monille tulkinnoille altista proosaa.

- Tuija Lassila -

 

Viimeksi päivitetty 3.12.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 17.10.2011