Essi Kummu - Kirjallisuuden tarkoitus on muistuttaa ihmeen mahdollisuudesta

Kuluneen talven ja kevään lukukokemuksistani mieleenpainuvimmat eivät ole olleet kevyimmästä päästä. Hyvä niin! Toki joskus on ihanaa kellua pehmeästi keinuvassa sanameriaallokossa eikä miettiä rivien välisiä merkityksiä tai tempautua vahvoihin tunnetiloihin, jotka lisäksi haastavat oman tutun ajatusmaailman. Mutta sitten välillä saa käsiinsä kirjoja, jotka näyttävät kellumiselle stop-merkkiä. Silloin muistaa, miksi lukeminen on oikeasti tärkeää ja elämää rikastuttavaa. Minut pysäyttäneistä kirjoista kaksi on ollut Essi Kummun kirjoittamia.

Kuka on Essi Kummu?

Essi Kummu on syntynyt vuonna 1977 Kemissä ja asuu tällä hetkellä Limingassa. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan kirjallisuus. Kahden romaanin lisäksi häneltä on julkaistu novelli ”Pikkusisko” antologiassa Novellit 2000. Kirjailijaa kiinnostavat muutkin taiteen alat kuten kuvataide, tanssi ja musiikki. Hän on myös opettanut luovaa kirjoittamista kansanopistossa. Essi Kummu on ollut perustamassa monitaiteellista LUOTAIN-ryhmittymää. Hänen romaaninsa Karhun Kuolema oli vuoden 2010 Tiiliskivipalkintoehdokas.

Mistä kirjailija pitää?

Essin mieluisin paikka on eräs puu Limingassa. Henkilö, johon hän voisi samaistua, on Seitsemän veljeksen Juhani. ”Äkkipikainen, määräilevä, kovapäinen. Juhanin hirvittävä, mutta täysin vilpitön typeryys ja tuhoava intohimo tuntuvat minulta.” Essiä taas ärsyttävät kirjallisuus ja kirjailijan ammatti! Lue lisää Essin mieltymyksistä Makuasioista.

Mania ja Karhun kuolema

Essi Kummu sai julki ensimmäisen romaaninsa Mania vuonna 2006. Kirjan juoni pohjaa tositapahtumaan, jossa nuori nainen ampui kolme hänelle tuntematonta miestä kuoliaaksi helsinkiläisellä ampumaradalla. Kirjassa ampumisten taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset arvot, mielen järkkyminen ja ihmisten kykenemättömyys toistensa kohtaamiseen ja läheisyyteen.

Teoksen lyhyet luvut ovat hypnoottisia. Ne johdattelevat niin lapsen viattomuuteen, miehen ihmettelevään mutta samalla avuttomaan mieleen sekä nuoren naisen pirstoutuvaan psyykeeseen. Kirja pohtii, miten yksin kaiken elämän keskellä ihmiset ovat, toistensa vieressäkin.

Karhun kuolema (Tammi 2010) tempaisee mukaansa niin voimakkaasti, että lukija ei kyseenalaista kirjan mielikuvituksellista maailmaa. Totta kai kuolleet puhuvat ja karhuun voi rakastua! Kirjan keskiössä on perhe. Isoäiti ”babushka” yrittää hallita aikuisia lapsiaan kuolemansa jälkeenkin. Alistuneen tyttären Fannyn elämä on pysähtynyttä ja hän kaipaa henkisesti erakoitunutta ja maailmaa kiertävää aikuista poikaansa. Toinen tytär, näkyjä näkevä parantaja Stella, asuu pihapiirin mökissä pienten lastensa kanssa. Pohjoinen kylä on uskonnollinen ja asukkaat ahdasmielisiä. Metsä on paikka, jossa vallitsee rauha ja rakkaus ja sinne päätyvät lopulta Stellankin askeleet. Metsässä odottaa karhu, Stellan ikiaikainen rakkaus. On kuitenkin turhaa selitellä romaanin juonta, sillä vain ottamalla Karhun kuoleman käteensä ja sukeltamalla rohkeasti sen tarinaan, saa vahvan elämyksen.

Annetaan kirjailijan itsensä kertoa lisää

Esikoiskirjasi Mania sai ilmestyttyään 2006 paljon kiitosta ja hyvät arvostelut. Kirja kertoo nuoren naisen tietokonepeliriippuvuudesta, joka johtaa lopulta mielen pirstoutumiseen ja väkivaltaiseen tekoon. Mistä kirjan aihe kumpusi?

Minua jäivät häiritsemään taannoisen Helsingin ampumaratasurman lööpit. Olin tuolloin 1990-luvun lopussa nuori kirjallisuudenopiskelija. Varsinkin eräs tietty lööppi, jossa surmatekojen tekijä ”kieltäytyy puhumasta poliisikuulusteluissa” vainosi minua pitkään.

Näin mielessäni naisen katsomassa otsatukkansa alta ja vaikenemassa hirvittävän paineen alaisena. Jostain kumman syystä tunsin yhteyttä tuohon naiseen ja tunsin ymmärtäväni häntä.

En nähnyt häntä pahantekijänä enkä myöskään uhrina, en nähnyt tarinaa, enkä tuntenut sympatiaa naista kohtaan. Näin vain tuon kuvan ja tunsin hänet itsessäni jollain selittämättömällä tavalla. Ajattelin vähän kirjoittaa tuota alkukuvaa auki, ja sieltä tuli heti perhe esille: Laura ja hänen kuusivuotias tyttärensä Elina, johon hahmoon rakastuin välittömästi. Aloin kirjoittamalla seurata heidän elämäänsä, koska halusin tietää mikä Lauran, päähenkilöni, vei tuota kolmoismurhaa kohti.

Haluan tekijänä yhä vieläkin tulla tarinan kampittamaksi. Yleensä teokseni saavat alkunsa juuri alkukuvasta, joka ei jätä minua rauhaan. Kun pyörin tämän kuvan maailmassa ja ihmisissä tarpeeksi kauan, syntyy teoksen tunnelma, kieli ja ilmaisu.

Väkivaltaisella teolla ei kirjassa mitenkään mässäillä, vaan painopiste on naisen sisäisessä muutoksessa. Oliko pelottavaa tai vaikeaa asettua järkyttävään tekoon päätyvän, häilyväisen päähenkilön nahkoihin?

Kirjoittaessani en tietenkään ajatellut, miltä samaistuminen murhaajaan tuntuu tai onko samaistumisessa ylipäänsä järkeä oman itseni kannalta. Kirjoitin samaan aikaan gradutyötäni Oulun yliopiston kirjallisuuden laitokselle, ja jossain vaiheessa tämän kaiken keskellä tajusin, että olin syvän ahdistuksen vallassa. Myöhemmin vasta käsitin kuinka vaativassa henkisessä puristuksessa olin ollut sekä työmäärän että romaanin synkän tunnelman ja aiheen takia.

Onko nykymaailma jotenkin kutistunut pelkäksi kurjuuden tyyssijaksi? Uutisetkin käsittelevät pelkkää sotaa, vallankaappausta tai muuten vaan ihmistä kurjistavia uutisia. Onko mielestäsi myönteisten tai toiveikkaiden kirjojen kirjoittaminen tässä ajassa vaikeaa?

Hyvä kysymys. Viime aikoina olen ollut kasvavasti kiinnostunut eetoksesta nimenomaan kaunokirjallisuudessa. Eetoksella tarkoitan teoksen moraalista ja eettistä suuntaa, mahdollista hyvyyden tai kauneuden olemassaoloa tai limittymistä.

Paavo Rintala kirjoittaa tämän hyvin kiteytetysti: ”Jumala on kauneus”. Ja niin se myös on. Jumala asuu kauneudessa.

En juuri seuraa mediaa. Televisiota kotonani katsovat lähinnä lapset. Sanoin heille viime viikonloppuna, kun he katsoivat Putous-ohjelman viimeistä jaksoa, että kyseinen ohjelma tyhmentää heitä. Ihmisen ja ihmisyyden aliarvostaminen viihdekulttuurissa ja valtamediassa on röyhkeää. Mutta siihen ei tarvitse mennä mukaan. Ajattelen, että kirjallisuuden tehtävä ja tarkoitus on muistuttaa ihmistä ihmeen mahdollisuudesta. Ihme on kanssamme, keskellämme, syntyvänä, tulevana, toteutuvana, mahdollisena joka hetkessä milloin tahansa, eikä sen vaikutuspiiri ulotu pelkästään taiteen rajoihin.

Kirjailijan tehtävä on pystyä katsomaan sekä valoa kohti, mutta myös tunnustella varjoa ja sen olemusta. Olen kirjoittanut aika vaativista tilanteista käsin, ja näen kuvaustavassa, kielen lyyrisyydessä ja kauneudessa kuitenkin juuri armon ja mainitsemani ihmeen ulottuvuuden, enkä siten sanoisi esimerkiksi omaa tuotantoani synkäksi laisinkaan. Kukaan ei ammenna inspiraatiota kurjuudesta. Ilo on se mikä kantaa ihmistä ja saa laulajan laulamaan.

Pohjoisen kirjailijoilla tuntuu olevan aivan oma ääni ja kirjoittamisen nuotti. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Timo K. Mukka, Maria Peura ja Rosa Liksom. Kirjasi Karhun kuolema kuuluu myös näihin omaleimaisiin kirjoihin. Kielesi on äärimmäisen notkeaa, samalla sekä modernia että vanhaa, ja tekstissä on mystiikkaa. Onko pohjoisessa jotain erityistä taikaa, joka luo omaa kaunokirjallista kieltä?

Kiitos tuosta johdatuksesta! Noin komeassa seurassa minun kyllä kelpaa levätä.

Karhun kuolema on mielestäni universaali jo kertomuksen tasolla. Sen ajattelu ja tapa puhua kurottavat juuri ajan ja paikan tuolle puolen, niiden ohi.

Ymmärrän silti mitä haet. Jossakin palautteessa minulle puhuttiin ”arktisesta hysteriasta, jonka kaanoniin Karhun kuolema hyvin soveltuu”, ja sekin on tietysti suuri kunnia ajatuksena. Kuitenkaan en pysty tekijänä mieltämään omaa kieltäni ja ilmaisuani noin rajatusti. Minulle jokainen teos etsii itse oman kielensä ja tunnelmansa. Etsin yleensä pitkään teokselle ominaista kieltä ja ilmaisua, ja Karhussakin vihdoin, suuren työn tuloksena, oikea kieli löytyi. Seuraava työni tulee taas olemaan hyvin erilainen kielellisesti ja ”olennassa”, saapa nähdä mihin arvosteluissa sitten viitataan! Tyylillisesti tuleva teos poikkeaa jo nyt reippaasti Karhusta.

Rosa Liksom on hyvin todennut elämästään pohjoisessa jotenkin tähän tapaan: ”Siellä susta tulee joko joku marttaseuralainen tanhuaja tai sitten aletaan porukalla vetää viinaa.” Haha!

Karhun kuolema –kirjan lukemisen jälkeen mieleen jää hyvin vahva tunnetila ja paljon kysymyksiä. Mistä kirjassa lopulta onkaan kyse? Kirjan tarina on samalla sekä maaginen että hypnoottinen. Se vaikuttaa täysin uskottavalta, vaikka siinä on fantasiaelementtejä. Onko karhu symboli? Pitääkö kirja lukea fantasiana?

Mitään ei pidä. Kaikkea saa. On lupa lukea miten haluaa, sillä viime kädessä lukija synnyttää tarinan, ja juuri tämän takia kirjallisuus on niin kiehtovaa.

Kiitos tuosta palautteestasi! Se tuntui hyvältä. Karhu on minulle aivan todellinen. Riitaannuin eilen junassa tuntemattoman vanhemman naisen kanssa. Päädyin ravintolavaunussa keskustelemaan hänen kanssaan pitkään ja intohimoisesti Raamatusta (jonka hän osasi miltei ulkoa). Kerroin hänelle sitten olevani kirjailija. Hänen pyynnöstään selitin uusimman teokseni juonta. Rouva kysyi heti, onko karhu jonkun asian symboli.

Vastasin, että ei ole.

Hän rupesi inttämään. Hän sanoi, että täytyyhän karhun olla vertauskuvallinen, sillä ei oikea karhu puhu.

Vastasin, että karhu on karhu, ja minä rakastan sitä.

Jos menee eläimen luokse ja malttaa, kuulee kyllä, kun eläin puhuu. Ei siinä ole mitään kummallista. Myös kuolleet ovat seuranamme yhteisöissämme joka päivä, siinäkään en näe mitään maagista tai kummallista. Se on arkea.

Mutta on kyllä surullista, että tarinani karhun piti kuolla. Yritin kirjoittaa muitakin lopetuksia, mutta niin siinä vain lopulta sitten kävi. Karhun kuolema oli vaikeinta hyväksyä.

Onko sinulla jostakin syystä läheinen suhde Grönlantiin? Kirjan henkilö Alex matkustaa Grönlantiin ja päätyy suhteeseen nuoren inuiittitytön kanssa. Onko grönlantilaisissa jotain samaa kuin suomalaisissa?

En ole päässyt käymään Grönlannissa, mutta unelmoin matkasta sinne. Mielikuvituksessani ja kirjallisessa kuvastossani olen ollut siellä paljon. Olen lukenut paikasta kaiken käsiini saamani. Mieleni todella lepää valokuvissa Grönlannista. Minua kiinnostaa myös inuiittien kulttuuri ja rituaalit. Heidän fyysinen olemuksensa tuntuu tutulta, läheiseltä.

Kaikki kirjan henkilöt ovat omalla tavallaan rikkinäisiä ja liikkuvat elämän virrassa jotenkin sattuman varassa. Onko Fanny ainoa kirjan henkilöistä, joka ”selviää”? Jäykkyydestään huolimatta hän taitaa olla eniten ”maan pinnalla”.

Hekottelin ääneen tätä kysymystä lukiessani. Minusta oli tavattoman kiinnostavaa se, kuinka tuossa lukutavassa tai ajattelussa ”selviäminen” rinnastetaan ”maan pinnalla olemiseen.” Voi hyvä tavaton! Mehän elämme maailmassa, jossa ajattelumme, muistimme ja tunteemme luovat toisen valtakunnan. Sen valtakunnan nimi on mielikuvitus, ja tämä kokonainen maailma on kuvineen ja olotiloineen yhtä vakava ja tosi kuin ulkoinen ”maan pinta”, niin sanottu todellinen. Nämä maailmat ovat koko ajan yhtä läsnä, ja ne limittyvät toisiinsa. Näen laiskana sellaisen ihmisen, joka on vain ”maan pinnalla”. Hänen pitäisi kyllä vähän ryhdistäytyä. Ja siten − selvitä.

Fannyn käy hyvin, koska hänen äitinsä on kuollut! Koko perheen käy hyvin, koska karhu on vihdoin saapunut! Ja se, jos mikä, on siunaus. Tarinan perheenjäsenten on nyt aika kasvaa täyteen kokoonsa ihmisinä. Nämä kaksi isoa tapahtumaa, äidin kuolema ja karhun ilmaantumien, viettelevät kohti suurta itsekseen kasvamisen projektia. Ihminen syntyy elämäänsä kaksi kertaa. Ensin on fyysinen syntymä, ja paljon myöhemmin ihminen syntyy henkisesti omaksi itsekseen.

Vieläkö nykyään pohjoisen kylissä elämä on yhtä pikkusieluista ja toisaalta väkevää ja hurjaa kuin Karhun kuolemassa?

Kun puhutaan ”pohjoisen kylistä”, puhutaan lapsuuteni maisemista. Minulle pohjoisen kylät ovat puhtaan kauneuden tyyssijoja. Kun olen käymässä Maulan kylässä Keminmaassa, jossa olen kasvanut nuoresta aikuiseksi, koen yhteyttä luontoon, itseeni ja Jumalaan. Pohjoinen on minun kotini. Kyllä. Pohjoisen elämä on väkevää ja hurjaa. Se on kaunista ja ylevää. Se on latteaa ja arkista − ja suurenmoista.

Koin täydellisen hetken viime kesänä Sodankylässä, kun istuin alkuillasta paikallisella linja-autoasemalla syömässä yksin riisipuuroa. Se oli niin harmoninen hetki että sitä oli vaikea kestää. Sellainen kauneus, kun yhtäkkiä alkoi rummuttamalla sataa vettä. Tasakattoinen pohjoinen suomalainen rakennus, Sodankylän linja-autoasema, muutama paikallinen, lautasellinen puuroa, kylä joka on karismaattisempi kuin koko eurooppalainen sivistys ja sen ihmiset yhteensä. Tunnelma oli kuin katedraalissa. Minua itketti ja nauratti yhtä aikaa. Olin tavattoman onnellinen.

Mikä kirja on viimeksi tehnyt sinuun suuren vaikutuksen?

Pia Ronkaisen säemuotoinen proosateos Runoromaani (Ntamo 2010). Teos ei ole kaunokirjallisuutta, se harppaa sen ohi ja yli kevyellä loikalla, ja elää. Suosittelen.

Onko sinulla jo uusi teos työn alla?

Minulta ilmestyy ensi vuonna Tammelta lastenkirja nimeltä Puhelias Elias. Juuri eilen keskustelimme teoksen kuvituksesta kustannustoimittajani kanssa. Siitä on tulossa herkkä ja kaunis teos. Käsikirjoitus on jo valmis.

Nyt kirjoitan kahta kirjaa yhtä aikaa. Toinen on lyhyiden kertomusten kokoelma. Toinen on romaani, josta voin sanoa sen verran, että siinä meininki menee vain hullummaksi. Luin käsikirjoitusta tässä yksi päivä, ja kysyin itseltäni, onko juonen pakko mennä taas näin älyttömäksi.
”On”, vastasi kirjoitus.
Uskoin sen heti.

− Satu Vähämaa – Viimeksi päivitetty 2.8.2011
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 21.2.2013