Markku Paasonen - Miten haluta maailmaa, joka on grammat ja metrit

Kirjailijaesittely
10.10.2011

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Markku Paasosen runokirjat, varsinkin kaksi viimeisintä, alkavat lukiessa syöttää tajuntaan mielikuvia Salvador Dalin maalauksista. Paasonen on kriitikoiden arvostama taitava runoilija, joka viimeisissä teoksissaan on siirtynyt proosarunoon. Hän käyttää surrealismin keinoja ja ratsastaa alkemiasanaston siivittämällä Pegasoksella. Ajatus Salvador Dalista ei siis ole aivan tuulesta temmattu. Kirjailija osoittaa sanoillaan miten henkiset ja aineelliset, toisilleen vastakkaiset elementit sulautuvat kirjoituksessa yhteen. Täytyy myöntää, että Paasosen runous vaati sulattelua, jos on tottunut hempeisiin luontorunoihin. Runoja lukiessa voi huomata pitävänsä jostakin, mitä ei alkuunkaan ymmärrä ja tietenkin jostakin sellaisesta minkä kuvittelee ymmärtävänsä. Vaikka Markku Paasosen runot eivät välttämättä ole "ihan" helppoja purtavia, on äärimmäisen kiinnostavaa upota maailmoihin, joita ei tunnista heti - tai halua tunnistaa. Tämä ilmastonmuutoksen, köyhyyden, sairauden, rakkaudettomuuden, saasteiden ja eriarvoisuuden maailma ei aina kirvoita positiivisiin ylisanoihin.

On aika esitellä Markku Paasonen, ne vähät faktat, jotka ovat tiedossa. Yhtäkään lähdettä (etsimisestä huolimatta), jossa kerrottaisiin kirjailijan lempikirjailijasta, mielielokuvasta, harrastuksista tai mistään muusta järin henkilökohtaisesta asiasta ei ole tullut esille. Periaatteessa ne tiedot eivät olekaan oleellisia, nehän vain tyydyttävät lukijoiden mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Pääasia on kirjallisuus; se mitä kirjailijan tekstit kertovat ja mitä ne lukijoiden päässä herättävät. Paasosen kirjalliseen ja filosofiseen maailmaan saa kosketuspintaa ainakin Nuoren Voiman artikkeleista vuodesta 1995 lähtien. Artikkeleita on lueteltu Sanojen ajassa kirjailijan tuotantotietojen yhteydessä.

Markku Paasonen on syntynyt Oulussa vuonna 1967. Hän asuu Helsingissä. Hän on opiskellut filosofiaa ja teologiaa Åbo Akademissa, Turun yliopistossa, Oslon ja Münsterin yliopistossa. Hän on opettanut kirjoittamista mm. Kriittisessä korkeakoulussa ja Oriveden opistossa sekä toiminut Nuori Voima -lehden päätoimittajana. Hän aloitti Suomen kirjalliselle huipulle kipuamisen voittamalla J.H.Erkon runopalkinnon vuonna 1997. Esikoisteos Aurinkopunos ilmestyi samana vuonna. Seuraava runokirja Verkko ilmestyi vuonna 1999.  Vuonna 2002 kirjailijan voittokulku jatkui - kirjaimellisesti. Kolmas kokoelma, proosarunoteos Voittokulku ilmestyi vuonna 2001 ja sai Valtion kirjallisuuspalkinnon. Kirja on myös käännetty ranskaksi nimellä La Marche Triomphale vuonna 2004. Paasosen runoja on käännetty englanniksi antologiaan The Other Side of the Landscape (2006) sekä mm. serbiaksi. Viimeisin kokoelma proosarunoja Lauluja mereen uponneista kaupungeista oli vuoden 2007 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas.

Aurinkopunos, 1997   (sana tarkoittaa myös vatsachakraa)

Kirjailijan esikoinen sisältää vielä melko monia eri aiheita, tosin meri on lähes koko ajan läsnä. Meressä on syntynyt elämä, sieltä ovat lähtöisin levät, planktonit, ameebat, simpukat, kalat, matelijat ja jossain vaiheessa ihminen. Meri antaa ja meri ottaa. Runo puhuu runoudesta, arjen tappavuudesta, vierailusta kotikaupungissa ja laitakaupungilla, rakkaudesta, kuolemasta. Kirjailijan kaikkien runoteosten aiheiden idut välähtävät jo Aurinkopunoksessa: alkemistien massa confusa, kaupungit, maan- ja vedenalainen maailma, ihmisruumis, rappeutuminen. On hyvä tuntea jonkin verran filosofiaa, historiaa, tiedettä, uskontoja ja kirjallisuutta lukiessaan Paasosta. Viittauksia tipahtelee tiuhaan. Toisaalta tässä kokoelmassa on vielä jotain perirunollista verrattuna tuleviin. Joidenkin runojen kohdalla perinteisemmän runon ystävä voi vielä vetää henkeä ja nauttia selkeistä kielikuvista ja turvallisuudentunteesta. Huumoriakin löytyy. Seuraavissa kokoelmissa saa tottua alati tiheneviin myrskyn silmäkkeisiin.

POHJOISILLA LEVEYKSILLÄ

kylmän logiikkaa ei voiteta kuin logiikalla
lumi tulvii eristeistä
talvi lohkoo pianostaan klustereita
Catullus ja Sextus Propertius, kokisitte miten
pohjoisessa haurastunut rakkaus murtuu
Tiber virtaa nestemäistä typpeä
ruumiin nesteet matelevat, tuuli nousee portaissa ja menee
elimistöön, naamioituu, juonittelee
joka ainut hermosäie

maa on julistettu sotatilaan
kuume käskee bakteerien armeijaa
talven valta sulkee rajansa ja kuulustelee asukkaitaan
tuuli kouristelee, päätelmien lumimyrsky:
pakene tai tule tuhotuksi, älä usko sopimuksiin
se on talven alla säilymisen ehto!

Verkko, 1999

Kokoelma alkaa kaupunkimaisemakuvilla Helsingistä ja Turusta, "laitakaupunginosat" saavat hetkensä. Markus Jääskeläinen arvostelussaan analysoi seuraavasti: "Runoilija rakastaa kaupunkia ja rakentaa toista myyttiä kaupungista elävänä organismina, johon kuuluvat niin näkyvät esineet kuin näkymätön todellisuuskin; historia, tiedostamaton. Hän kirjoittaa merestä, joka peittää ja paljastaa, kantaa ja upottaa." Usein toistuvia teemoja tai sanoja runoissa ovat joki, kaiken alku, historia, nykyaika, alkueläimet, selkärangattomat, kehitys, laivat, tekniikan voittokulku, ruumis ja talo (sama asia). Evoluution ja niin sanotun sivistyksen, kehityksen ja urbanisaation kautta herätään tähän hetkeen ja oivalletaan, ettei elämää voi ymmärtää. Tai sen voi ymmärtää monin eri tavoin - tai niin kuin haluaa. Viimeisessä runossa Europen ryöstö summataan kirjan ajatuksia. Ja mitä sitten tarkoittaa teoksen nimi Verkko? Runon Lasikaappi lopussa runoilija kirjoittaa:

Hapuilin tietä ulos kuutiosta,
seurasin jokaista säröä ja halkeamaa loppuun asti
kunnes huomasin
että niistä rakentuikin luja verkko lasin pintaan.

Voittokulku, 2001 (proosarunoja)

Helena Sinervo sanoo arvostelussaan: "Voittokulku tarjoaa kiehtovan kaistapäisiä näkyjä! Runojen puhujat eli kokijat eivät kuulu järkevien ja menestyvien ihmisten yhteiskuntaan. He eivät saa osaansa teknologian kehityksestä, jonka pitäisi olla voittokulkujen sarja. Toisaalta stereotyyppisinkin meistä on kaikkine laskoksineen yhtä ääretön kuin suurkaupunki (runo Laskoksia)." Kokoelman näyttämö on moderni suurkaupunki joka on samalla ihmisruumis. Ollaan viemäreissä, kiemurrellaan suoliston mutkissa, katsotaan syvälle maan alle, nähdään saastaa ja turmelusta, ihmisen eritteitä. Halutaan näyttää ylevän vastapainoksi alhaista jopa groteskia. Elämän monimuotoisuuteen kuuluvat myös edellä mainitut asiat, ne joilta mieluusti suljetaan silmät. Intiaan matkustaessa ei voi välttyä kurjuudelta vaikka haluaisikin nähdä vain Taj Mahalin. Runoissa otetaan kantaa myös sosiaalisiin ongelmiin ja niissä suomitaan modernia teknologista sivilisaatiota. Runossa Kone sanotaan:
    

Kaikki toimii itsestään: kone puhaltaa onteloihinsa voiman ja
käynnistyy, sen
keuhkot paisuvat ja se tuottaa fiktion johon ihmiset astuvat sisään.
Jokainen täällä on oman onnensa seppä, minulle kerrotaan. Kone
huolehtii siitä että kukin voi saada mitä haluaa, kunhan vain haluaa
oikeita asioita oikeaan aikaan. Ja pitää kiinni utareista! Ne jotka
irrottavat ikenensä nisiltä ja antavat hampaittensa kasvaa voivat
syyttää vain tyhmyyttään. Minulle kerrotaan että koneen tehtävä
on rukoilla. Se rukoilee koko ajan itseään.

Lauluja mereen uponneista kaupungeista, 2005 (proosarunoja)

Ensimmäisten kokoelmien meri on ottanut jälkimmäisten kokoelmien kaupungit huomaansa. Aiheet ja asiat nivoutuvat toisiinsa, kiertyvät toistensa ympärille, syvenevät, jalostuvat. Laulujen säkeistöt eivät ole kovin kauniita kuvia. Venetsia on pilaantunut osteri ja raitiovaunu pilaantunut kala. Runojen Kaisaniemeen ja Hakaniemeen ei haluaisi mennä kävelylle kirveelläkään. Runojen maailma vaikuttaa kauhean lohduttomalta. Runon kokija kulkee betonilähiössä ja tuntee elementtiseinien takaa hyökyvän vihan, lapset ovat hunningolla, saasteet valtaavat maailman, jonka rauhaset ovat turvonneet, taivaallakin on viemäriputkia, jotka masturboivat. Runoilija totisesti vuodattaa kaupungin päälle syövyttävän kielensä (runo Merten auringot). Lomaparatiisissa (triptyykki Boujaafar Beach) pulskeat vaaleanpunaiset turistit saavat tuntea meren vimman. Myrskyn jälkeen hiekan yllä leijuu vain parfyymi. Ei tellus ole tosiaankaan paratiisi, se tulee harvinaisen selväksi. Mutta onko ihmiskunnan pelastaja sitten Äiti Viemäri? Runoissa sanotaan sinnikkäästi "ei" viimeiselle sivulle asti mutta sitten yhtäkkiä -
   

"Kappelin kellot eivät luvanneet vapautusta; ne kutsuivat haudalle, jolla minun tuli antautua. Sillä hetkellä tunsin houkutusta niellä mullan, joka sisälsi elämäni siemenet, lunastaa kaiken juuri sellaisena kuin se oli minulle tarjolla -. Jäin miettimään, millaista olisi sanoa Kyllä."

- Satu Vähämaa -

 

Viimeksi päivitetty 25.4.2007
Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 10.10.2011