Mitä lukisin seuraavaksi? Kirjastojen Kirjasampo.fi auttaa sinua löytämään kiinnostavat kirjailijat, kirjat ja lukukokemukset.

Bo Carpelan - Muistilla ei ole kronologiaa

Kirjailijaesittely
9.1.2013

Toimitukselta: Kirjailija | Teema | Teos | Täky

Bo Carpelan on yksi suomenruotsalaisen kirjallisuuden keskeisiä kirjailijoita. Carpelanin tuotanto on laaja, vuonna 1946 ilmestyneen esikoiskokoelman jälkeen kirjailija on lyriikan ohella kokeillut lähes kaikkia mahdollisia kirjallisuudenlajeja: proosaa - myös salapoliisiromaaneja, näytelmiä, kuunnelmia, oopperalibrettoja ja elokuvakäsikirjoituksia. Kouraantuntuvan todellisuuden tarkkailijaksi julistautunut kirjailija pysytteli kiinni arjessa ihan konkreettisestikin: aina 1980 -luvulle saakka työteliäs kirjailija julkaisi  muiden töidensä ja virkansa ohella. Carpelan on kirjoittanut myös paljon sekä lapsille että lapsista ja usein pahoitellut keinotekoista rajanvetoa aikuisten -ja lastenkirjallisuuden välille. "Kypsyminen on lapsuuden integroimista itseensä", hän siteeraa Bruno Schultzia.

Kansainvälistä mainetta Carpelan on saavuttanut erityisesti juuri lasten- ja nuortenkirjoillaan, myöhemmin myös romaaneillaan. Lajien ylityksistä huolimatta Carpelanin koko tuotantoa leimaa tietty lyyrinen perussävy, jota muun muassa teoksesta toiseen siirtyvä kuvasto sitoo. Runot ovat usein metapoeettisia: runoilija käy jatkavaa dialogia aikaisemman tuotantonsa kanssa. Ensimmäiset kokoelmat syntyivät pitkälti Ruotsin 40-lukulaisuuden hengessä, merkittävä käännekohta oli kokoelma Den svala dagen (1961). Koko pitkän matkan kirjailija on siitä lähtien tietoisesti kulkenut kohti selkeää ja yksinkertaista ilmaisua. Vaikka Carpelan useimmiten liitetään suomenruotsalaisen modernismin perinteeseen, hänen itse varhaisimmiksi vaikuttajikseen nimeämät kirjailijat löytyvät idästä ja anglosaksiselta maaperältä: hiljainen, minästä etäännytetty japanilainen runous, Wallace Stevens, Max Jacob ja itävaltalainen ekspressionisti Georg Trakl. Kirjoitus "Runon avonaisuudesta" (Parnasso 1960:1) kokoaa yhteen Carpelanin runousopin keskeistä ainesta. Artikkeli tarkastelee Keatsin negatiivisen voiman ideaa, "sitä että ihminen pystyy olemaan epävarma, hapuileva, epäilevä, havittelematta ärsyttävästi syitä ja tosiasioita." Ja kääntämään sen positiiviseksi energiaksi. Keatsin kautta Carpelan vetää linjaa suomalaiseen modernismiin ja Gunnar Björlingin hiljaisuuden poetiikkaan. Artikkelin kirjoittamisen aikoihin valmistui myös kirjailijan väitöskirja Björlingin runoudesta. Yhtymäkohdat kirjailijan omaan tuotantoon ovat selkeät. Runon avonaisuus ja passiivisuus eivät ole merkkejä muodon vajavaisuudesta. Carpelanin "hajamielisyys", kuten hän sitä itse nimittää, on aktiivista hiljaisuutta, luovaa keskittymistä. Jos yritän selittää -uteliaana ja tarkkaan -mitä näen, ikään kuin oikeastaan yritän selittää, mitä en näe. Tämä tuntuu hyvin kummalliselta ja vaatii lisää tuumiskelua. Olen erinäisiä kertoja yrittänyt vangita kuutamon sanoihin, tehdä tutkielman kuunvalosta. Mutta se suhtautuu yrityksiini viileästi." (Benjamin).

Carpelanin runoissa menneisyys hahmotetaan usein tilan kautta. Tila ei suinkaan ole kirjailijalle pelkkä metafyysinen vertauskuva vaan usein myös kirjoittamisen konkreettinen lähtökohta. Sarjarunon Gården (1969, suom. Piha) ikkunat avautuvat Carpelanin oman lapsuuden kruununhakalaiselle takapihalle. "Runon on oltava niin kuin huone, paikka, jossa viihtyy, ja johon voi palata", on kirjailija sanonut. Carpelanin lyriikassa runon puhuja yrittää usein eritellä lapsuutensa tunteita ja muistikuvia, jotka yrityksestä huolimatta ovat kuitenkin säilyneet vain hajanaisina välähdyksinä. Muistiaistimus välittyy silti lukijalle hyvin voimakkaana. Kirjailijan omin sanoin: "kirjailijan on annettava lukijalle kaikki aistit takaisin." Carpelanin proosa kumpuaa monasti tiedostamattomasta, unien, varjojen ja painajaisten kontrolloimattomista kerroksista, joiden surrealistiset yksityiskohdat ovat voimakkaasti visuaalisia. "Hyvä kirja on audiovisuaalinen. Eikä ole pahitteeksi, jos se antaa lukijalleen huimauksen tunteen", pohtii Benjamin samannimisessä romaanissa. Kirjoittaja käy myös jatkuvaa vuoropuhelua musiikin ja kuvataiteiden kanssa. Muista taiteista saamiaan vaikutteita hän itse pitää vähintään yhtä tärkeinä kuin vaikutelmia ns. todellisuudesta. Teosten lehdiltä tavatut maalarit, kuten Magritte, Chagall tai Klee ovat käsitelleet samanlaisia todellisuuden epävakaisuuden ongelmia kuin kirjailijakin. Mieleen tulee myös myöhäiskauden Cezanne, joka ensin neuvoi maalaamaan maailman todellisena ja sitten unohtamaan sen.

Romaani Axel liittyy Carpelanin usein toistuvaan teemaan epäonnistuneesta ja ahdistuneesta ihmisestä, jota sisäinen arvokkuus kannattelee. Bo Carpelan kirjoittaa kaukaisen sukulaisensa, vapaaherra Axel Carpelanin fiktiivistä päiväkirjaa. Virike romaanin kirjoittamiselle tuli Erik Tawaststjernan Sibelius-elämäkerran toisesta osasta, jossa Axel Carpelanin ja Sibeliuksen ulospäin epätasapainoisena näyttäytyneestä ystävyyssuhteesta kerrotaan. Melankolia, resignaatio ja kuolema ovat romaanissa läsnäolevina. Axelin yksinäisyys on kaksinkertainen, "omani, sekä se jonka saan toisilta." Carpelan on puhunut paljon yksinkertaisuudesta, joka ei kuitenkaan ole yksinkertaista, yksinkertaisuuden suuresta viisaudesta. Kirjailija tunnustautuu mielellään amatöörifilosofiksi, mutta älyllistä keikarointia hän vierastaa. Bo Carpelan on kirjoittamisensa ohella tehnyt merkittävää työtä suomalaisen lyriikan ruotsintajana.

Sinikka Koskinen - Viimeksi päivitetty 28.2.2011

Teksti julkaistu Sanojen ajassa aikaisemmin.
Siirretty Kirjasampoon: 9.1.2013