Hiawatha

Ojibwa-intiaani David Treuerin (s. 1970) toinen romaani Hiawatha (Desura 2001 suom. Juhana Rossi) on kertomus intiaaniperheen elämästä kolmessa sukupolvessa. Romaanin alussa nelihenkisen perheen poika Simon palaa Minneapolisin slummeihin oltuaan kymmenen vuotta vankilassa murhasta tuomittuna. Kotikulmillaan Simon ryhtyy muistelemaan perheensä traagista tarinaa. Perheen isä on aikanaan kuollut työtapaturmassa ja neljän lapsen yksinhuoltajaäiti Betty on päättänyt jättää intiaanireservaatin paremman elämän toivossa. Suurkaupunkielämä osoittautuu raskaaksi ja poika Simon päätyy elättämään perhettään pilvenpiirtäjien rakennusmiehenä. Eri aikatasoissa kulkeva kerronta hyppii nykyhetken ja menneisyyden takautumien välillä luontevasti. Kerronta on karua ja asioita ei selitellä liikaa, mikä on yhteydessä intiaanikieliin ja -kulttuuriin. Treuer on kertonut Suvi Aholalle Helsingin Sanomien haastattelussa, että ”länsimaisessa romaanissa on yleensä suuria kausaalisuuden vaatimuksia. Henkilön teoilla on seurauksia ja etenkin syitä, jotka löytyvät esimerkiksi menneisyydestä. Meidän kulttuurissamme ei ajatella samalla tavalla. Asioita vain tapahtuu!”.

”Betty yrittää pitää katseensa lukittuneena vakaasti poikaansa. Hän on luvannut itselleen, että hän katsoo poikaansa. Tämän kyynärvarsia, jotka ovat poimuisia kuin vanha paju. Tämän jokikivien värisiä silmiä. Tämän kulmikasta ja sileää leukaa. Hän on luvannut itselleen, että hän katsoo poikaansa. Että hän ei anna pojalleen rikkoutunutta rakkauttaan tai vihaansa. Että hän syleilisi tätä silmillään. Ei käsillään, ei varmasti ainakaan käsillään. Mutta hän ei pysty, ja sen sijaan hän katsoo tämän käsiä, murhaajan hiljaisia käsiä.”