Pikkukaupungin tyttö

Luimme tänään tunnilla Seitsemästä veljeksestä: 'Valeleppas, kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilata viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta.' Kunpa osaisikin. Mutta minun maisemissani ei ole kärsivällisyyden lirisevää ojaa, pelkkää tunteiden koskenpyörrettä vain!
Muistathan sinä Altin, josta kerroin kesällä?

Kaijan kynä pysähtyi. Kohtalokas retki Sannoille Ennen koulun päättäjäisiä tytöt - Kaija, Liisa, Hilkka, Vuokko ja Elina - tekivät retken parinkymmenen kilometrin päässä oleville merenrannan Sannoille, laajalle hiekkarannalle, joka kesällä oli täynnä iloista rantaelämää, mutta keväällä vielä hiljainen. Ensin körötettiin junassa, ja sitten käveltiin halki mäntykankaiden. Kevät tuoksui, metsä oli herännyt eloon, linnut pitivät taukoamatonta konserttiaan, rentukkain kultamättäät kimalsivat purojen partailla. Kaija oli onnellisen raukea: koulu oli ohi, hyvä todistus varma, ja suloinen kesä edessä. Jokohan uhkeat keltaiset corydalikset tuoksuivat huvilan pihassa? Huvilan - mieltä riipaisi hiukan: ei se enää ollut heidän.
Viimeinen töyräs, ja siinä oli meri. Silmänkantamatonta sinivihreää, kaislikko vasemmalla harmaan keltaista kuloa. Siitä henki meren tuoksu, jota merenrannan lapsi kaipaa sisäjärven ihanimmankin idyllin keskellä.
Voi tuota ihmeellistä, kutsuvaa tyyneyttä. Tule tänne, sanoi meri, täällä saat levätä.
- Kaija, innostui Liisa, - lähdetään uimaan.
- Mielisairasta puhetta! Elina värisi. Mutta Kaija oli tietysti heti valmis.
- Niin, jos lupaatte, ettette kerro äidille.
- Luvataan, luvataan.
Äkkiä vaatteet pois, eväskoreja peittävät pyyheliinat verhoiksi vesirajaan asti - ei tosin ketään näkynyt - ja siinä tytöt jo kahlasivat huikaisevan kirpeässä vedessä. Liisa palasi rantaan hiukan polskittuaan, mutta Kaija oli joutunut värisevän innon valtaan niinkuin aina uidessaan: eteenpäin, eteenpäin, mitä voimakkaammin liikkui, sen vähemmän kylmältä vesi tuntui. Joku huusi rannalta, Kaija ei edes kääntänyt päätään. Samassa kuului loisketta hänen takaansa ja yhtäkkiä sukelsi pojan pää hänen viereensä.
- Nyt pikku neiti heti takaisin tai minä vien väkisin!
Kaija kääntyi kauhuissaan. Rannalla seisoivat tytöt viittoillen ja heidän rinnallaan pari poikaa. Kaijan kilpauimari oli Mikkosen Altti, toki Kaija hänet tunsi. Poika kääntyi hänkin ja huusi vettä pärskyttäen:
- Rantaan vaan, me kyllä häivytään edeltä!
Ja siinä hän jo meni kuin hauki kaislikkoa kohti ja hävisi pienen niemen taakse muitten poikien siirtyessä hänen jälkeensä.


(Pikkukaupungin tyttö 1962)