Kaksi maisteria maalla

Muutamalle Savon puolen maaseutuasemalle pysähtyy juna, ja muiden matkustajien mukana laskeutuu asemalaiturille pitkä, hontelo herrasmies, korjaillen hieman hermostuneesti luusankaisia silmälasejaan ja koettaen tarkkailla, niin kuin etsisi jotakin vastaanottajaa. Maisteri Hirmu oli houkuteltu lähtemään Savoon viettämään juhannusta oikeassa mehevässä talonpoikaistalossa, ja puuhaajat olivat kertoneet talon isännän olevan asemalla häntä vastaanottamassa.
Näkyipä maalaisäijiä kävelevänkin laiturilla, mutta tuskinpa heistä yksikään näytti jotakuta vierasta odottelevan. Kalansaaliistaan tuntuivat puhuvan, ja mitäpähän kukin lienee lasketellut kiverällä savolaismurteellaan, jota Hirmu nyt ensi kertaa kuuli oikein alkuperäisenä ja syntymäsijoillaan.
Eihän täällä mitään Tuomaisen isäntää näkynyt. Toverit olivat puhuneet taas omiaan ja mihinkä hän nyt täällä oudossa paikassa osaisi ja mistä löytäisi sen heidän kehumansa retevän maalaistalon.
Maisteri Hirmun nenä alkoi niiskahdella, ja laihahkolle kaulalle ilmestyi punaa, vähitellen koettaen nousta naamalle, jossa iho oh ihmeellisen kuivettunutta ja harmaata, vaikka mitään vanhuuden ryppyjä ei vielä näkynytkään. Se niiskahteleminen oh merkkinä perinpohjaisesta hermostumisesta, johon viime aikoina itseään hiaksi rasittanut maisteriparka joutui kaupungissa hyvin usein taloudenhoitajattarensa ja toveriensa keskuudessa.
Paha periköön, hänen pakaasinsahan taitaa mennä junan mukana, muisti Hirmu ja yhä enemmän hermostuen alkoi kaivella pakaasilappua taskuistaan ja harppoa pitkillä säärillään pakaasivaunun luokse. Veturi jo nyhti junaa liikkeelle, ja maisteri heilautti lappuaan junamiehille.
»Pakaasi, pakaasi!»
»Täällä», hymyili joku asemamies, ja Hirmu hoksasi, että taaspa hän oh ollut naurettavan hajamielinen.
Siinä oli tavarat, mutta mihin hiiteen hän ne nyt panisi. Autopirssiltä suhahteli henkilövaunuja liikkeelle ja suuri linja-autokin lähti totisten toisten jälkeen. Juuri siihen linja-autoon oli maisteria neuvottu asettumaan ja mainitsemaan vain talon nimi kuljettajalle, niin pääsisi puolen kilometrin päähän talosta, jos ei niinkuin vastaanottajaa sattuisi olemaan. Matkakin maksaisi vain parikymmentä markkaa.
Joku kyydittä jäänyt jäntterä autoilija vaani maisterista kyytiä itselleen ja kysäisi:
»Mittees se herra kahteloo?»
»Tjaah . . .minulla olisi matka Tuomaisen taloon. Onko täällä näkynyt sen talon isäntää?»
»Eipä tuota ou eroittanna. Kyllähän minä vien. Tässäkö ne on herran tavarat?»
Paksuniskainen, vähän pirtulta haiseva autoili ja keräsi jo maisterin tavaroita, ennenkuin tämä ehti myöntääkään, ja mitäpä muuta kuin vanha huojahteleva voorti lähti kohta viemään Hirmua Tuomaiseen.