Unelma onnesta numero 5

Kestää hetken, ennen kuin Hannu Mäkelän uuden runokokoelman täysin mieltää: sen hidas levollisuus, kielen pakottomuus ja yksinkertainen puheenomaisuus tuntuvat aluksi hämmentäviltä. Toinen lukukerta paljastaa tämän metodin toimivuuden: eleettömästi, kokemuksen ja viestin välittyvyyteen luottaen, pienetkin mielen liikahdukset tarkasti kirjaten Mäkelä rakentaa kuvaa eräästä ihmisen unelmasta. Tällä kertaa se on talo maalla, saareke, jonne vetäytyä, rehellisesti diletanttina kaupunkilaisena kasvintaimineen, elämään kesäistä luontoa ja kuuntelemaan omaa keski-ikäistä itseään. Mäkelä osoittaa kokoelmassaan harvinaista malttia olla vaiti, pysähtyä hetkeen: on kuin ihminen hengittäisi. Tässä idyllissä ei illuusioille ole enää sijaa, maailma ei parantamalla parane, mutta Mäkelälle ominainen melankoliakin on iän ja kokemuksen tyynnyttämää, toteavaa: "vielä on petettävä itseään hetki." Talven tullessa voi unelmaansa tarkastella jo matkan päästä, ei ironisoiden, vaan avoimesti ja jotenkin lohdullisesti: "kumarran unelmille / joihin hetkeksi hautauduin asumaan."