Sukupolveni unta

Kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen uuden runokokoelman julkaissut Helvi Hämäläinen on epäilemättä tuottanut yhden kirjasyksyn suurimmista yllätyksistä: teos sisältää vahvaa, verevää, kantaaottavaa runoutta, jossa paikoin kuuluu Hämäläisen tuttu, upeakuvainen runoilijanääni, paikoin taas paljastuu uusi, avoimesti kipeät muistonsa nimeävä ja maailmasta huolta kantava ihminen. Kokoelman luettuaan on suorastaan pakko palata Hämäläisen aikaisempaan tuotantoon - sen väkevään, lorcamaisen romanttiseen, kuun, veren ja kuoleman hallitsemaan kuvastoon, jossa värit vaihtelevat kuin kaleidoskoopin kuviot - tai kielen kiihtyvään rytmiin ja alkukantaisiin, paikoin pakanallissävyisiin kuviin. Samat piirteet löytyvät myös uudesta kokoelmasta. Toisaalta kirjassa on eräänlainen tilinteon tuntu: kirjailija haluaa puhua auki näkemyksensä ja kokemuksensa, joista monet ovat omakohtaisesti elettyä lähihistoriaa. Tässäkin kokoelmassa kuolema on kaikkialla läsnä, mutta nyt myös hiljaisena luopumisena, luonnollisena osana elämää. Kaikkiaan teoksessa näyttäytyy rikkaana ja voimallisena Helvi Hämäläisen oma "kirjava lyyra": värikylläinen, visuaalinen runous, joka voisi yhtä hyvin olla peräisin maalarin siveltimestä kuin kirjailijan kynästä.