Mummoni ja Mannerheim

Rintala on verevän ja loistavan reportaasin tekijä, jolla on ripeitä ja rohkeita otteita, muttei - ainakaan vielä - sanallisen tai psykologisen kypsyttelyn malttia. Uudessa romaanissaan hän on keksinyt kuvata kahta täysin erilaista aikalaiskohtaloa: mummoaan ja Mannerheimia. Nämä sosiaalisen asteikon ääripäistä valitut ihmiskohtalot eivät milloinkaan leikkaa toisiaan. Molemmat ovat eeppisinä kuvauksina vielä luonnosasteella; mummon elämänkuva on kuitenkin huolitellumpi ja koko joukon vakuuttavampi. Rintala kertoo virkeästi ja mukanavievästi ripeäotteisen maalaispiian pääsystä nahkurinverstaaseen apulaiseksi, hänen avioitumisestaan nahkurinkisällin kanssa, perheen kasvusta ja muutosta kaupunkiin. Tarina on näin luonnoksenakin lukukelpoinen ja maittava. Ja esim. nahkurin ammattiin liittyvät monet yksityiskohdat on huolellisesti ja oikein viety kirjaan. Puitteiltaan, peruskartoitukseltaan paikkansapitävä on myös mummon suuren aikalaisen, Mannerheimin, elämän tien kuvaus Haminan kadettikoulusta venäläisen upseerihierarkian huipulle ja vihdoin viraton, harmaa paluu kotimaahan, kun vallankumous oli Venäjällä alkanut. Sisällykseltään Mannerheimin kuvaus on kuitenkin täysin epäpsykologinen ja kaikkea muuta kuin vakuuttava. En tarkoita, ettei jumaloidusta Mannerheimistä saa tehdä ihmistä, vaan sitä, että tämän on tapahduttava edes jotenkin vakuuttavasti. Tehtävä on vaativa; siihen ei Rintala ole pystynyt, koska hän ei ole lainkaan löytänyt itse psykologista 'hermoa'.